vietän vapaapäiväni itkemällä. minusta on tehty hirviö-äitipuoli :(

Vierailija kirjoitti:

Moi ap. Olen itse ollut äitipuolena 12 v ja tiedän tasan tarkkaan uusperhekuvion sekä sen, miten pakka sekoittuu, kun oma lapsi tulee kuvioon vielä mukaan.

Jos miehen ex vielä toimii noin kuten kerroit miehesi exän kommentoivan sinun toimintatapojasi, olisin sitä mieltä, että koska sinulla on vielä oma asunto, ala harkita eroa vakavasti. Kaikki "lapselliset" miehet eivät ole tuollaisia. Toki sinun tulisi oppia ymmärtämään, että pienellä lapsella voi olla kaikista muutoksista paha olla, mutta vaikka olisi kuinka paha olla, edes lapsi ei saa koskaan lyödä, siinä tämä ex-vaimo on väärässä. Jos lapsi lyö, oli syy mikä tahansa, siihen pitää puuttua, mutta lapsen etu olisi myös selvittää, miksi hänellä on niin paha olla, esim tässä tapauksessa miehesi ja sinun, jos haluat osallistua lapsen kasvatukseen. Ei ole huono asia, että muutkin aikuiset kuin vanhemmat haluavat osallistua lapsen kasvatukseen. Jos saman katon alla asutaan, kyllä kaikkien aikuisten pitäisi olla tasavertaisia aikuisia lasten silmissä ja sen osoittavat perheen aikuiset yhteistyössä. Kummallista ja oman äidin/ isänroolin ainutlaatuisuuden menettämisen pelkoa ovat ne kommentit, joissa sanotaan, ettei lapsen kasvatus kuulu kuin vanhemmille. Järkyttävää mustasukkaisuutta biologisilta vanhemmilta. Tuollaisten ihmisten se vasta sietäisi mietiskellä asioitaan. Jos ei kestä muita lähiaikuisia lapsen elämässä, pitää olla eroamatta. Turha enää huudella jälkeenpäin.

Nauti, nuori nainen, elämästäsi äläkä hukkaa tuollaisee perhekuvioon aikaa.

Olet nuori niin turha jäädä tuollaiseen kuvioon. Avioerolapset on vaikeita. Meillä isä ei enää tapaa lastaan koska lapsi ei tule juttuun uuden puolison kanssa. Tämä tilanne teki minusta totaaliyksinhuoltajan. Toisaalta nyt saan olla lapsen kanssa koko ajan eikä tarvitse enää lähettää lasta minnekkään. Ei harmita yhtään omasta puolesta, lapsen kannalta vähän.

En oikein ymmärrä aloituksessa kerrottua päiväkotiinlähtökohtausta. Isä jutteli lapsen kanssa ja koetti saada häntä pukeutumaan ja hetken sitä seurattuaan Minna tuli, otti lapsen ja laittoi pyjamassa ulkohaalariin ja nosti oven ulkopuolelle. Kuulostaa aivan tajuttoman huonolta toiminnalta. Kyllähän tuossa lapsi kuin lapsi säikähtää. Isä vaikuttaa tosi pehmolta, eikä hänen toimintansa ehkä ole tarpeeksi jämäkkää lapsen kanssa, mutta on aivan väärin toimittu, että tämä Minna yhtäkkiä kaappaa lapsen isän ja lapsen vuorovaikutustilanteesta. Suorastaan pelottavaa. Oliko Minnalla sinulla kiire? Isällä ei tuntunut olevan kovin kiire. 

Onpa Minnalla ollut kurja viikko, ensin se löytyy miehen puhelimesta vaan nimellä ja nyt sitten tämä.

Eihän se jätkä rakasta sua.

Tälläiset tilanteet on haastavia.. vaatii sopeutumista puolin ja toisin. Aikuisten on kuitenkin vedettävä samaa köyttä. Lapset tarvii rajoja ja rakkautta sen takia vanhemman on pidettävä huolta että tämä äiti/isäpuoli on saman arvoinen kun hän. Menee helposti siihen että et sä mua määrää ku et oo vanhempi.. meillä ainakin tähän mieheni puuttui heti, kun lasten suusta mua kohtaan tämä tuli.. vanhempien, oli ne sitten puolikkaita, on oltava samalla puolella ja keskusteltava asiat keskenään avoimesti.

Lapsi ei saa lyödä. Saat kieltää napakasti. Perheneuvolasta voisi olla teille apua.

Nelikymppisenä olin elämäni kunnossa. Nyt 47-vuotiaana alkaa olla hiukan rapistumisen merkkejä havaittavissa. Ei tullut pahempaa kriisiä. Lähestyvä 50 v tuntuu kyllä melko kamalalta. Lapset on jo aikuisia ja vapaa-aikaa on riittämiin.

Herranjestas, joo anna vain näiden läksyjen pilata kakaransa. Sä et oo tehny mitään väärää, v tuttaa tommonen lässy vanhemmuus "kun eihän meijän pikku Pena nyt mitenkään kasvatusta tarvitse " helvatti ku meni tunteisii!

Vierailija kirjoitti:

Onpa Minnalla ollut kurja viikko, ensin se löytyy miehen puhelimesta vaan nimellä ja nyt sitten tämä.

Eihän se jätkä rakasta sua.

😁

Joo mä kyl jättäisin miehen joka ei osaa hoitaa omaa lasta...

en kestäis kyllä jos joku isäpuoli alkais päättää miten mun lapset kasvatetaan ja olis sitä mieltä, että jämäkästi vaan vähän pitelen kii ja heittelen kalsareissa ulos jne... Omilta lapsilta kestää sitä uhmaa menettämättä hermojaan totaalisesti, koska niitä rakastaa. Ymmärrän, että nämä iskä/äiskäpuolet vittuuntuu ruokapöydässä, iltasadulla, aamulähdöissä ym. kun v-mäinen kakru siinä möllöttää häiritsemässä aikuisten rakkautta ja tekee mieli hoitaa se lapsi laitosmaisesti (vähän kuten päiväkodissa/koulussa). Mutta se on lapsen koti, jossa sen pitäisi saada olla kaikkine tunteineen ja uhmineen hyväksytty ja rakas ja saada sitä turvaa vaikka yöllä kello 4. En ikinä haluis altistaa omia lapsia näille isä/äitipuolikuvioille. He ovat nyt lapsuusaikansa about puolivälissä ja jos ero syystä tai toisesta tulisi, veikkaan, että pysyisin mieluummin yksin seuraavat n. 8 vuotta, kunnes lapset lentävät pesästä. 

Kyse ei missään tapauksessa ole siitä, etteikö lapsia pitäisi kasvattaa, mutta kodissa lähtökohtana kaikelle pitää olla rakkaus, eikä pelkkä suorittaminen. Lapset jaksavat sitä paitsi päiväkodissa ja muualla ihmisten ilmoilla käyttäytyä paremmin, kun kotona saa sitten relata ja vetää ne itkupotkuraivarit rakkaan vanhemman sylissä. Tämä on ihan alkeellista psykologiaa. 

Minun neuvoni on istuutua alas miehesi kanssa ja keskustella pelisäännöt läpi (ihanne toki olisi, että tähän pystyisivät kaikki aikuiset, mutta lähestyminen ex-puolisoa kasvatusasiat mielessään voi vaatia melkoista diplomaattisuutta - ehkäpä se on viisainta jättää toistaiseksi ihan miehensä ja ex-puolisonsa välille). Jos näyttää siltä, ettette kerta kaikkiaan pääse näissä asioissa sopuun, on aika varmaa, että tästä asiasta tulee suhteellenne todella raskas taakka. Olettaen että tulevaisuutenne olisi yhdessä saman katon alla, eikä esimerkiksi täysin eri osoitteissa tapaillen täysin ilman lasta, kasvatuskysymykset koskettavat myös sinua. Varsinkin silloin, jos päätätte joskus hankkia omia lapsia.

Sehän ei ole pidemmän päälle realistista, että sinä pysyt täysin ulkopuolisena hahmona lapsen elämässä, etkä ota kantaa yhtään mihinkään kasvatuskysymykseen. En näe muutenkaan kasvatuksellisena ihanteena sitä, että samassa taloudessa elää yksi henkilö, jonka mielipide ei paina yhtään ja joka ei saa puuttua mihinkään, koska hän ei ole isä/äiti. Aikuisten tulisi kuitenkin vetää yhtä köyttä ihan lapsenkin edun vuoksi. 

... Ja myönnettäköön: jos se yhteinen linja tarkoittaa sitä, että kaikki mahdollinen ikään kuin "hyvitellään" lapselle mahdollisimman hellävaroen, lapselle voi tulla melkoisen vaikea taival siirryttäessä päiväkotiin ja kouluun, jossa ei kerta kaikkiaan voi antaa yksittäisen lapsen sanella koko instanssin arkea (vahva oletus, että päiväkodin - mikäli lapsi päiväkodissa on - arjessa tämä kasvatustyö kyllä näkyy). 

Sitä se uusioperhearki on. Itse en moiseen lähtisi.

Vierailija kirjoitti:

en kestäis kyllä jos joku isäpuoli alkais päättää miten mun lapset kasvatetaan ja olis sitä mieltä, että jämäkästi vaan vähän pitelen kii ja heittelen kalsareissa ulos jne... Omilta lapsilta kestää sitä uhmaa menettämättä hermojaan totaalisesti, koska niitä rakastaa. Ymmärrän, että nämä iskä/äiskäpuolet vittuuntuu ruokapöydässä, iltasadulla, aamulähdöissä ym. kun v-mäinen kakru siinä möllöttää häiritsemässä aikuisten rakkautta ja tekee mieli hoitaa se lapsi laitosmaisesti (vähän kuten päiväkodissa/koulussa). Mutta se on lapsen koti, jossa sen pitäisi saada olla kaikkine tunteineen ja uhmineen hyväksytty ja rakas ja saada sitä turvaa vaikka yöllä kello 4. En ikinä haluis altistaa omia lapsia näille isä/äitipuolikuvioille. He ovat nyt lapsuusaikansa about puolivälissä ja jos ero syystä tai toisesta tulisi, veikkaan, että pysyisin mieluummin yksin seuraavat n. 8 vuotta, kunnes lapset lentävät pesästä. 

Kyse ei missään tapauksessa ole siitä, etteikö lapsia pitäisi kasvattaa, mutta kodissa lähtökohtana kaikelle pitää olla rakkaus, eikä pelkkä suorittaminen. Lapset jaksavat sitä paitsi päiväkodissa ja muualla ihmisten ilmoilla käyttäytyä paremmin, kun kotona saa sitten relata ja vetää ne itkupotkuraivarit rakkaan vanhemman sylissä. Tämä on ihan alkeellista psykologiaa. 

Mutta miten sitten toimia, jos lapsi kerta kaikkiaan vain päättää, että hän ei mene päiväkotiin, vaikka vanhemmalla olisi kuinka kiire päästä töihin? Kun enemmän tai vähemmän "laitosmaisuus" ja "suorittaminen" koskettavat meitä kaikkia, myös kotona. Se koskettaa myös sitä samassa taloudessa mahdollisesti elävää puolisoa vaikkapa tapauksessa, että töihin mennään samaa matkaa, ja lapsen kiukuttelu pukemisessa sotkee myös hänen aikataulunsa. 

Olen yh-isä ja nähnyt tätä problematiikkaa paljon. Lasteni äiti oikeasti hylkäsi lapsensa, kun toinen oli vielä vauva, isänä olen huomannut, että säälin lapsiani siitä, että heillä oli ja on yhä edelleen niin paska äiti. Oikeasti paska äiti. Niinpä olen huomannut, että kompensoin tapahtunutta lapsilleni olemalla vähän liian löysä kasvattaja. Paino sanalla vähän, minulla on vain on lehmän hermot ja en hevillä hermostu mistään....jaksan selvittää asiat ja puhua.

Moinen näyttää olevan niille äitipuoliehdokkaille ansa....on aivan pakko lähteä siihen väliin pätemään... Jossain kohtaan tullaan....enemmin tai myöhemmin kokeilemaan, että kuka on kuka? Kumpi on minulle tärkeämpi... lapseni vai uusi tyttöystävä? Tulkintani mukaan nainen hakemalla hakee konflikti-kohtaa, vipukohtaa, josta käsin omassa mielessään omaa oikeuden lähteä savustamaan lasta pois isin elämästä. Siitä siis on viime kädessä kysymys, lapsekkaassa tunne-elämässään nainen ei kestä, että joku muu, vaikka vain lapsi, on isille tärkeä. Nainen haluaa olla miehen huomion keskipiste, ne aiemmat miehet ovat hänet tähän totuttaneet ja yh-isän mielenkiinto lapsiinsa on narsistinen loukkaus. Aluksi toki hyvä yhteinen puheenaihe. Itse olen sitä mieltä, että miehenä mulle pitää antaa mahdollisuus sekä lapsiini että siihen tyttöystävään....siis sekä-että. Jos aletaan väkisin vääntää asetelmaksi joko-tai, niin toivotan hyvää elämää jossain muualla. Minun lapseni näet tarvitsevat minua....kiitos sen paskan äidin. Täyskasvuinen nainen taas pärjää aina, joten on selvä peli, minkä valinnan teen. Outoa/kummallista on, että monet naiset todella uskovat, että valitsisin heidät....ilmeisesti jotkut äijät ovat opettaneet, että mies voi olla niin vellihousu, että hylkää lapsensa. Sorry...mä en ole sellainen isä, mä rakastan mun lapsi...se ei riipu heidän teoistaan tai tekemättä jättämisistään.

Vierailija kirjoitti:

Olen yh-isä ja nähnyt tätä problematiikkaa paljon. Lasteni äiti oikeasti hylkäsi lapsensa, kun toinen oli vielä vauva, isänä olen huomannut, että säälin lapsiani siitä, että heillä oli ja on yhä edelleen niin paska äiti. Oikeasti paska äiti. Niinpä olen huomannut, että kompensoin tapahtunutta lapsilleni olemalla vähän liian löysä kasvattaja. Paino sanalla vähän, minulla on vain on lehmän hermot ja en hevillä hermostu mistään....jaksan selvittää asiat ja puhua.

Moinen näyttää olevan niille äitipuoliehdokkaille ansa....on aivan pakko lähteä siihen väliin pätemään... Jossain kohtaan tullaan....enemmin tai myöhemmin kokeilemaan, että kuka on kuka? Kumpi on minulle tärkeämpi... lapseni vai uusi tyttöystävä? Tulkintani mukaan nainen hakemalla hakee konflikti-kohtaa, vipukohtaa, josta käsin omassa mielessään omaa oikeuden lähteä savustamaan lasta pois isin elämästä. Siitä siis on viime kädessä kysymys, lapsekkaassa tunne-elämässään nainen ei kestä, että joku muu, vaikka vain lapsi, on isille tärkeä. Nainen haluaa olla miehen huomion keskipiste, ne aiemmat miehet ovat hänet tähän totuttaneet ja yh-isän mielenkiinto lapsiinsa on narsistinen loukkaus. Aluksi toki hyvä yhteinen puheenaihe. Itse olen sitä mieltä, että miehenä mulle pitää antaa mahdollisuus sekä lapsiini että siihen tyttöystävään....siis sekä-että. Jos aletaan väkisin vääntää asetelmaksi joko-tai, niin toivotan hyvää elämää jossain muualla. Minun lapseni näet tarvitsevat minua....kiitos sen paskan äidin. Täyskasvuinen nainen taas pärjää aina, joten on selvä peli, minkä valinnan teen. Outoa/kummallista on, että monet naiset todella uskovat, että valitsisin heidät....ilmeisesti jotkut äijät ovat opettaneet, että mies voi olla niin vellihousu, että hylkää lapsensa. Sorry...mä en ole sellainen isä, mä rakastan mun lapsi...se ei riipu heidän teoistaan tai tekemättä jättämisistään.

Kiitos että olet olemassa. Kiitän niiden sun lasten puolesta. Oispa mun isä ollut edes 10% yhtä paljon mies kun sinä oot,

Vierailija kirjoitti:

No tuota. Vaikka olet parisuhteessa lapsen isän kanssa, se ei anna sinulle mitään vanhemman oikeuksia lapseen. Eikä kasvatusvastuuta. Elleivät lapsen vanhemmat sitä kasvatusvastuuta halua kanssasi jakaa. Kokemus on nyt osoittanut, etteivät halua.

Joten voit joko yrittää antaa asian olla ja isän hoitaa lapsensa kuten parhaaksi näkee - en ymmärrä, miksi puutuit esim. tuohon pukeutumisasiaan. Olisit vaan lähtenyt asioillesi ja jättänyt isän hoitamaan tilanteen, kuten parhaaksi näkee. Kun eihän se sinulle oikeastaan kuulu.

Tai voitte päättää ylläpitää parisuhdetta vain silloin, kun lapsi ei ole isänsä luona.

Tai voit lähteä parisuhteesta ja etsiä miehen, jolla ei ole lapsia tai jonka kasvatuksellinen näkemys ei eroa noin rajusti sinun näkemyksestäsi.

Jos haluat omia lapsia, niin tuo teidän tilanne ei varmasti ainakaan helpotu, jos suhteeseenne syntyy uusia pikkuisia. Mieti sitä.

No tuota. Oli kasvatusvastuuta tai ei, niin omassa elämässä ja varsinkin omassa kodissa todellakin on vastuu kertoa missä raja menee, vaikka olisi sitten kenen kullannupputyranni. Ap:lle, kyllä kannattaakin lähteä, et tule kestämään tuollaista. Jos 5-vuotias jo pääsee teidän väliin, mieti mitä on jatkossa. Mä elän uusperheessä  ja tosiaankin kerron asiat halkipoikkipinoon niin omille kuin miehen lapsille. Ei pätkän vertaa kiinnosta mitä mieltä esim lasten äiti on kasvatuksestani. Ja toisaalta ei vois vähempää edes kiinnostaa kasvattaa toisten lapsia, kaupan päälle tulivat, mutta ilmankin voisin elää. Mutta kun ovat läsnä siinä arjessa niin kyllä samat asiat heitä koskee kuin muitakin. Mulla on vaan sikäli hyvä tuuri, että heidän isänsä on tosi fiksu ja iloinen aina kun viitsin vaivautua puuttumaan asioihin. Ja hän ymmärtää hyvin, ettei meidän väliin saa päästää ketään, ei lapsia eikä varsinkaan exiä kertomaan miten tässä eletään. 

Vierailija kirjoitti:

Sitä se uusioperhearki on. Itse en moiseen lähtisi.

Uusperhearki on vaativaa ja kasvattavaa. Mutta myös uusi mahdollisuus, ja usein paljon parempi vaihtoehto kuin jäädä kitkuttamaan sen väärin valitun puolison kanssa ydinperheeseen.  Meillä arki sujuu loistavasti. Meillä on vain yksi murhe, miehen ex. Hän on päättänyt tehdä kaiken kiusan mitä tehdä voi. Ja lasten kautta se onnistuu. Kurjinta tietysti, että se myös jättää jäljet lapsiin. Et ilmeisesti joku haasteellisuus on vakio. Sitten kun kaikki muu sujuu hyvin, niin joku ikävä tekijän löytyy. Mutta pärjäillään nykyään tämänkin asian kanssa. 

Aikuinen nainen viettää päivänsä itkien? Haloo, tuskinpa sovit äitipuoleksi kenellekään.

Vierailija kirjoitti:

Aikuinen nainen viettää päivänsä itkien? Haloo, tuskinpa sovit äitipuoleksi kenellekään.

Halo itselles. Itku on ihan normaali osa ihmisen elämä. Tälläkin palstalla olis paljon enemmän empaattisia ihmisiä ja vähemmän vittumaisia kakentietäjiä, jos olis tunnetaidot hallussa. Itkeminen on tunneälyisen ihmisen taito, tapa surra ja lievittää stressiäkin. Ihminen joka ei osaa surra, on jotenkin lukossa. Mä ainakin huomaan itsestäni, että kun alan hermotua ja olla mustasukkainen ja vihainen, usein kyse on siitä, et olen sietänyt liikaa asioista ja vaatinut itseltäni liikoja. Kun itkee, suhtautuu itseensä myötätuntoisesti ja on helpompi tehdä sama muille. 

Vierailija kirjoitti:

Aikuinen nainen viettää päivänsä itkien? Haloo, tuskinpa sovit äitipuoleksi kenellekään.

Kun erosin, itkin viikon. Ulvoin aamusta iltaan kaikki tuskat varmaan lapsuudesta saakka. Siitäkin huolimatta että itse halusin eroa. Oli tosi raskasta. Mutta eipä jäänyt surut surematta.