vietän vapaapäiväni itkemällä. minusta on tehty hirviö-äitipuoli :(

Vierailija kirjoitti:

Olen yh-isä ja nähnyt tätä problematiikkaa paljon. Lasteni äiti oikeasti hylkäsi lapsensa, kun toinen oli vielä vauva, isänä olen huomannut, että säälin lapsiani siitä, että heillä oli ja on yhä edelleen niin paska äiti. Oikeasti paska äiti. Niinpä olen huomannut, että kompensoin tapahtunutta lapsilleni olemalla vähän liian löysä kasvattaja. Paino sanalla vähän, minulla on vain on lehmän hermot ja en hevillä hermostu mistään....jaksan selvittää asiat ja puhua.

Moinen näyttää olevan niille äitipuoliehdokkaille ansa....on aivan pakko lähteä siihen väliin pätemään... Jossain kohtaan tullaan....enemmin tai myöhemmin kokeilemaan, että kuka on kuka? Kumpi on minulle tärkeämpi... lapseni vai uusi tyttöystävä? Tulkintani mukaan nainen hakemalla hakee konflikti-kohtaa, vipukohtaa, josta käsin omassa mielessään omaa oikeuden lähteä savustamaan lasta pois isin elämästä. Siitä siis on viime kädessä kysymys, lapsekkaassa tunne-elämässään nainen ei kestä, että joku muu, vaikka vain lapsi, on isille tärkeä. Nainen haluaa olla miehen huomion keskipiste, ne aiemmat miehet ovat hänet tähän totuttaneet ja yh-isän mielenkiinto lapsiinsa on narsistinen loukkaus. Aluksi toki hyvä yhteinen puheenaihe. Itse olen sitä mieltä, että miehenä mulle pitää antaa mahdollisuus sekä lapsiini että siihen tyttöystävään....siis sekä-että. Jos aletaan väkisin vääntää asetelmaksi joko-tai, niin toivotan hyvää elämää jossain muualla. Minun lapseni näet tarvitsevat minua....kiitos sen paskan äidin. Täyskasvuinen nainen taas pärjää aina, joten on selvä peli, minkä valinnan teen. Outoa/kummallista on, että monet naiset todella uskovat, että valitsisin heidät....ilmeisesti jotkut äijät ovat opettaneet, että mies voi olla niin vellihousu, että hylkää lapsensa. Sorry...mä en ole sellainen isä, mä rakastan mun lapsi...se ei riipu heidän teoistaan tai tekemättä jättämisistään.

No, totaaliyh-isä ei oo ihan kuuminta hottia. Aika harva nainen ilahtuu siitä, että pääsee äidiksi valmiiksi tehdyille lapsille, varsinkin jos taustalla on tuollainen kauhea ex kummittelemassa. Vaatii sulta aika paljon miehenä ottaa myös nainen huomioon, että tuosta voi jotakin tulla. Jos sulla on lähtökohtaisesti tuollainen passiivisaggressiivinen liittouma lastesi kanssa, niin naine tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Ja siitä on lyhyt matka siihen et tuntee lapset kilpalijoiksi. Että veikkaan kyllä et aika paljon on kiinni siitä kuinka hyvin itse osaat kohdella naisia. Uusperhe on mahdollinen vain, jos se parisuhde on ykkösenä. Eikä se tarkoita et lapsia hylätään. 

Eihän tuo ole helppo paikka. On helppoa tyrkätä lapsi pyjamassa haalariin ja ulos, mutta mikä ratkaisu se on? Yksinkertainen toimenpide, jolla vältetään katsomasta juurisyytä. Ero aiheuttaa turvattomuutta, uudet kumppanit aiheuttavat turvattomuutta. Sinuna en yrittäisi ottaa äitipuolen roolia, jos kukaan ei ole siihen valmis.

Lapsen kanssa pitää luoda luottamussuhde. Yllättäen se ei taida syntyä komentamalla? Kokeile tehdä mukava retki Hoplopiin tai lähde mäenlaskuun. En minäkään hyväksynyt uutta äitipuolta osaksi arkea, mutta hän olikin aina komentamassa ja määräilemässä. Mitään kivaa ei olisi saanut ikinä tehdä, etenkään pomputella palloa sisällä tai kiipeillä puuhun. Hänellä on ollut vain sääntöjä ja rangaistuksia. Suhde oli sen mukainen.

Vierailija kirjoitti:

En oikein ymmärrä aloituksessa kerrottua päiväkotiinlähtökohtausta. Isä jutteli lapsen kanssa ja koetti saada häntä pukeutumaan ja hetken sitä seurattuaan Minna tuli, otti lapsen ja laittoi pyjamassa ulkohaalariin ja nosti oven ulkopuolelle. Kuulostaa aivan tajuttoman huonolta toiminnalta. Kyllähän tuossa lapsi kuin lapsi säikähtää. Isä vaikuttaa tosi pehmolta, eikä hänen toimintansa ehkä ole tarpeeksi jämäkkää lapsen kanssa, mutta on aivan väärin toimittu, että tämä Minna yhtäkkiä kaappaa lapsen isän ja lapsen vuorovaikutustilanteesta. Suorastaan pelottavaa. Oliko Minnalla sinulla kiire? Isällä ei tuntunut olevan kovin kiire. 

Mä mietin tätä ihan samaa. Mitä ihmettä Ap menee tuohon väliin ja vielä noin agressiivisesti?? Olisi antanut isän hoitaa tilanteen loppuun.

Yrittääkö Ap tehdä kiilaa isän ja pojan välille? Olisiko myös mustasukkaisuutta ja epävarmuutta Ap:n puolelta? Tämä on niin tuttu tarina, jossa äitipuoli valittaa, että biovanhemmat eivät kasvata lastaan/ovat löperöjä.

Ap ja mies ovat niin kaukana toisistaan kasvatukseen liittyen, että olisi varmasti lapselle parasta, että tämä lapsiasioissa täysin kokematon Ap poistuisi äkkiä koko kuviosta.

Lapseen tulisi tutustua pikkuhiljaa ja kehittää suhdetta, eikä ottaa heti täyttä höyryä/vastuuta kasvatusasioista.

Terveisin, 10 vuotta äitipuolena

Vanhemmat varmasti yrittävät kompensoida eroaan tuolla käyttäytymisellä että lapselle ei tulisi enempää paha mieli. Ehkä kunnon keskustelu asiasta miehen kanssa olisi paikallaan?

minä olen myös sullonut potkivan lapsen yöpuvussa haalariin ja kantanut kainalossa autoon, kun ei kerran tahtonut päivävaatteita  ja samoin avannut oven sekä   nostanut terassille pelkissä sukkahousuissa kun väitti ettei halua eikä tarvitse ulkovaatteita!

ap:n toiminta on minusta jämäkkää ja tarkoituksenmukaista. mitähän miettivät tämän miehen työpaikalla, kun on päivittäin myöhässä jäätyään eteiseen lässyttämään ja neuvottelemaan?! lapsen kanssa voi TIETTYYN RAJAAN ASTI neuvotella (pinkki vai keltainen paita? lihapullia vai lihamureketta?)  mutta jos aamulla täytyy lähteä niin silloin lähdetään, vaikka yöpuvussa  päivähoitoon ! aikuinen on se aukroriteetti ja aikuinen määrää. 

Kasvatuksellisia erimielisyyksiä on biologisillakin vanhemmilla keskenään. Ne vaan pitää pystyä jotenkin hoitamaan. MIehellä on syystä omat tapansa (johtuvat esim. miehen luonteesta, lapsen luonteesta, itselle luontevasta toimintamallista, ehkä harkitusta kasvatusperiaatteesta jne), etkä voi olettaa, että asiat muuttuvat siksi että sinun mielestäsi pitäisi toimia toisin ja sinun mielipiteesi oikeanlaisesta kasvatuksesta on toinen. Mä olen lapsilleni tiukka äiti, enkä siedä turhaa vitkuttelua ja kiukuttelua. Ja kadehdin niitä lehmänhermoja joilla maltti ja pinna riittää lempeämpiin otteisiin. Ehkä sä olet valinnut itsellesi miehen, josta ei ole äyskimään lapselleen. En sanoisi huonoksi valinnaksi, vaikka välillä hankalaksi menisikin..

Ei ole perhettä, jossa aamut sujuisivat kivuttomasti. Se on satavarmasti meillä kaikilla perheillä samaa. Ero on siinä miten se aamutuskailu hoidetaan. Lempeästi ja kauniilla sanoilla vai sinun tavallasi. Ei ne lapset ole huonokäytöksisiä aikuisia vaan lapsia. Tarvitsevat apua ja tukea ja ovat huonoja sanoittamaan sitä mistä kenkä puristaa, jos kiukuttaa. 

täällä myös ex-hirviöäitipuoli. päätin, että 4v jätkä saa paskoa sitten housuun jos ei potalle tai pöntölle suostu  mutta vaipoista luovutaan nyt! samoin nukkumaanmenoon pistin rajan että klo 22.00 ei enää alle kouluikäiset hypi olkkarissa. mulla siis oma poika, vuoden vanhempi kuin entinen poikapuoleni.  olimme yhdessä 5v ja sinä aikana antoivat sekä ex ,että tämän ex-vaimo  hyvin selvästi ymmärtää, että olen hirveä narttu ja liian tiukka kasvattaja ! ero oli helpotus kaikille osapuolille.

Jos ei oo auktoriteettiä, niin vaikeaa tulee olemaan.....

Hei hei...ja haloo.!!!miksi luovuttaa pienelle elämän alulle.puoli vuotta on todella lyhyt aika tutustua oikeasti mieheen ja lapseen.miehen saatat tuntea jotenki mutta et varmaan ole tämän pienen pojan kanssa kerennyt tutustua.jos poika muutenkin käy vain isänsä luona viikonloppuina.tottakai poika kiukuttelee kun haluaa vain isänsä huomion.teidän pitää tehdä yhdessä asioita ja olla perhe.mies ei saa alkaa tuohon että olikos minna ilkee..toi on lapsellista käytöstä mieheltä.jutelkaa asiasta ja anna isälle tilaa pojan kanssa.tottakai poika on mustasukkainen sinusta.mutta älä sinä aikuisena mene kiukkuun mukaan.uhmaikä on raskasta aikaa ja se menee ohi.hae kirjallisuutta uhmaikäisestä lapsesta ja kuinka heitä käsitellään.onnea yrittämiselle tää vaan vaatii kaikilta paljon.mutta lopussa kiitos seisoo.

hei tiiän miltä susta tuntuu älä nyt anna millekkään pikku kersalle valtaa että miehesikin sen takia jätät.anna sen äpärän elää omaa elämää ja keskity sinä omaasi miehesi kanssa.hoitakoot miehesi sen kersan kun kerran teille sen vetää

vittu kun rasittava kersa!

Onko sun nimi minna? Pala helvetissä sit

Mä lähtisin. Ongelmia luvassa. Itsellä on ADHD lapsi ja tuolla kasvatustyylillä olisi oltu kusessa ja syvällä. Auktoriteettiä ja jämäkkyyttä pitää olla. Teillä on niin erilaiset tyypit että se luo keskinäistä skismaa ja kun tuo hemmoteltu kakara vielä kasvaa isommaksi ja vahvemmaksi niin sen pillinhän mukaan tanssitte. En ryhtyisi perhettä ton isin kanssa perustamaan. Nuo on juuri niitä vanhempia, jotka ei ikinä myönnä että oma lapsi voisi tehdä mitään väärää.

Meillä menee hyvin, ja tosi ylpeä olin kun naapurin mummo kehui poismuuttaessamme miten kivoja ja kohteliaita meidän lapsemme ovat. Montakohan kertaa olin huutanut ADHD:llekin naama punaisena että miten ei sitten menetellä....nykyisin murkku ja hänellä menee hyvin.

Rakkautta on laittaa rajoja ja sääntöjä.

Se puuttuu nyt. Mene kun vielä pääset.

Vierailija kirjoitti:

Vaikea sanoa kun ei ole tietoinen alkuperäisestä tilanteesta. Minä vain tiedän monta "suoran toiminnan" ihmistä, joilla todellisuudessa menee vain hermot ja sitten puolustetaan itseä, että "lapsen parhaaksi".

Kyllä, toimia pitäisi määrätietoisesti ja jämpisti, mutta tuon ikäinen lapsi voi oikeasti pelätä että mitä tapahtuu, jos toiminta poikkeaa vahvasti normaalista. Ei ole sen vika, jos se on saanut toimia ilman rajoja ja käsitystä miten PITÄISI toimia. Ja joo. Olen itse talvella vienyt lapsen kalsareissa autoon, mutta lapsella oli hyvin tiedossa, että näin tullaan toimimaan, jos oma pukeminen ei kiinnosta aamulla kahden varoituksenkaan jälkeen. Siinä hetkessä keksityt uhkailut on perseestä.

Kyllä itseäkin on vituttanut. kun kumppani on nollannut oman kasvatushetkeni - tuota siis tapahtuu ihan ilman uusioitakin. Siinä kohtaa vaan pitää vetää henkeä ja ottaa toinen puhutteluun myöhemmin ilman sitä lasta.

M38

Olen samaa mieltä. Tekstistä on vaikea saada selvää, millainen tilanne on todellisuudessa ollut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

en kestäis kyllä jos joku isäpuoli alkais päättää miten mun lapset kasvatetaan ja olis sitä mieltä, että jämäkästi vaan vähän pitelen kii ja heittelen kalsareissa ulos jne... Omilta lapsilta kestää sitä uhmaa menettämättä hermojaan totaalisesti, koska niitä rakastaa. Ymmärrän, että nämä iskä/äiskäpuolet vittuuntuu ruokapöydässä, iltasadulla, aamulähdöissä ym. kun v-mäinen kakru siinä möllöttää häiritsemässä aikuisten rakkautta ja tekee mieli hoitaa se lapsi laitosmaisesti (vähän kuten päiväkodissa/koulussa). Mutta se on lapsen koti, jossa sen pitäisi saada olla kaikkine tunteineen ja uhmineen hyväksytty ja rakas ja saada sitä turvaa vaikka yöllä kello 4. En ikinä haluis altistaa omia lapsia näille isä/äitipuolikuvioille. He ovat nyt lapsuusaikansa about puolivälissä ja jos ero syystä tai toisesta tulisi, veikkaan, että pysyisin mieluummin yksin seuraavat n. 8 vuotta, kunnes lapset lentävät pesästä. 

Kyse ei missään tapauksessa ole siitä, etteikö lapsia pitäisi kasvattaa, mutta kodissa lähtökohtana kaikelle pitää olla rakkaus, eikä pelkkä suorittaminen. Lapset jaksavat sitä paitsi päiväkodissa ja muualla ihmisten ilmoilla käyttäytyä paremmin, kun kotona saa sitten relata ja vetää ne itkupotkuraivarit rakkaan vanhemman sylissä. Tämä on ihan alkeellista psykologiaa. 

Mutta miten sitten toimia, jos lapsi kerta kaikkiaan vain päättää, että hän ei mene päiväkotiin, vaikka vanhemmalla olisi kuinka kiire päästä töihin? Kun enemmän tai vähemmän "laitosmaisuus" ja "suorittaminen" koskettavat meitä kaikkia, myös kotona. Se koskettaa myös sitä samassa taloudessa mahdollisesti elävää puolisoa vaikkapa tapauksessa, että töihin mennään samaa matkaa, ja lapsen kiukuttelu pukemisessa sotkee myös hänen aikataulunsa. 

kuten sanoin, kyse ei ole siitä, etteikö lasta kasvateta. Toki päiväkotiin mennään, jos ja kun vanhemmilla alkaa työt tiettyyn kellonaikaan. Silti itse en kertaakaan vienyt omia lapsiani päiväkotiin yöpuvussa/kalsareissa, koska sellainen on täysin turhaa lapsen nöyryyttämistä. Ja toivon, ettei kovin moni aikuinen tee lapsilleen niin, koska lapsi kokee noloksi saapua sillä tavalla päiväkodin työntekijöiden ja muiden lasten eteen. 

Olen melko kriittinen kyllä näitä tarinoita kohtaan, joissa muuten puoliso on niin ihana, mutta kun sillä on kauheita kakaroita, joita tarttis sietää ja ojentaa ja pistää kuriin ja ja ja... Näissä se aikuisen tarve siihen kuherruskuukauteen (vuoteen pariin) menee pienen ihmisen perustarpeiden edelle. Se on surullista!

Vrt. pientä vauvaa on turvallista nukuttaa perhepedissä vain oman äidin ja isän kanssa. Muiden kanssa vauva ei missään tapauksessa saa jakaa vuodetta, koska kenelläkään muulla ei ole samanlaista herkkyyttä ja sidettä vauvaan ja voivat kierähtää päälle. Mielestäni sama mekanismi koskee isompiakin lapsia. Kuka tahansa opettaja, ohjaaja, äitipuoli, naapuri ym aikuinen voi kasvattaa toki lasta, mutta samanlaista rakkautta ja sidettä ei ole kasvatuksen pohjaksi.

Paras tilanne on, jos uusiokuvion molemmilla aikuisilla on ennestään omia lapsia. Silloin ymmärtää kuinka paljon puoliso rakastaa omia lapsiaan, koska molemmat ovat samassa tilanteessa. Toisen lapsia ja tapoja ei välttämättä heti ymmärrä, mutta ymmärtää kuinka paljon toinen rakastaa omiaan ja pystyy katsomaan tilanteita siitä näkökulmasta. 

Samaa olen itse todistanut. Mutta tarinalla on jatkonsa...

Lasten annetaan olla ja elää miten vaan. Silmät ummistetaan kaikelta, mitä he tekevät tai ainakin kaikki selitellään pois tai jos on pakko jotain myöntää niin sanotaan, että ero-oireilua. Lapsi valehtelee, juonii, huijaa, on väkivaltainen jne. Mihinkään ei saa puuttua ja lapselle ei saa tulla pahaa mieltä.

No, tulee vastaan se vaihe kun lapsi kasvaa, tulee teiniksi ja nuoreksi aikuiseksi. Tässä vaiheessa kun lapsen on päästänyt valheen ja manipuloinnin tielle niin lapsi alkaa siitä itsekin kärsiä (teinille sattuu jo kaikenlaista todella pahaa jos asiat eivät ole kunnossa ja on tottunut valheelliseksi). Sitten vanhemmat heräävät. Ja samaan aikaan sitä pahaa palautetta lapsista alkaa tulla muualtakin. Herätys todellisuuteen on karu. Enää ei voi syyttää eroa, uutta puoliso jne. Tulee hetki, kun on pakko myöntää, että kyseessä onkin ihan vaan lapsen luonne tai pieleen mennyt kasvatus.

Tämän koko kaaren olen todistanut ja kyllä voin kertoa, että vanhemman hätä ja huoli on suuri kun todellisuus pamahtaa naamalle. Miesystäväni teinit tottuivat lapsena pääsemään valehtelulla ja manipuloinnilla tilanteesta kuin tilanteesta ja ohjailemaan muita. Yritin varoittaa, että tuo käytös pitää karsia pois. Ei karsittu. Nyt ovat vanhemmat joutuneet toteamaan, että olisivatpa kuunnelleet.

Minun tytär on 7-vuotta nuorempi kuin miesystäväni tytär. Miesystäväni jämähti isänä jotenkin sille tasolle, minkä ikäinen tytär oli eron hetkellä. Eli on käytännössä kohdellut tytärtään koko ajan sen ikäisenä, mitä hän oli erohetkellä. Hän on pistänyt kaiken sen piikkiin, että kun on niin pieni vielä jne ja lisäksi hänellä on ollut hyvin vähän kokemusta muista saman ikäisistä.

Miesystävälleni oli järkytys nähdä, millaisia tavalliset keskiverrot oman tyttäreni ikäiset tytöt ovat - siis oma lapseni ja hänen kaverinsa. Ovat ihan normaaleja, ei mitään keskitasoa etevämpiä, mutta ovat kypsempiä ja omatoimisempia kuin miesystäväni 7-vuotta vanhempi tytär. Kyllä oli miehelle järkytys nähdä, millaisen teinivauvan hän on tyttärestään paapomalla saanut aikaiseksi.

Kaikki sympatiat ap:n puolella. Ei luoja että olisin raivona tuollaisesta käytöksestä ja nimenomaan MIEHEN osalta, jumalauta!

Ei tuossa taida olla paljon vaihtoehtoja, keskustele miehen kanssa, että joko yhteinen linja lapsen suhteen tai sitten ero. Ihme perseilyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

en kestäis kyllä jos joku isäpuoli alkais päättää miten mun lapset kasvatetaan ja olis sitä mieltä, että jämäkästi vaan vähän pitelen kii ja heittelen kalsareissa ulos jne... Omilta lapsilta kestää sitä uhmaa menettämättä hermojaan totaalisesti, koska niitä rakastaa. Ymmärrän, että nämä iskä/äiskäpuolet vittuuntuu ruokapöydässä, iltasadulla, aamulähdöissä ym. kun v-mäinen kakru siinä möllöttää häiritsemässä aikuisten rakkautta ja tekee mieli hoitaa se lapsi laitosmaisesti (vähän kuten päiväkodissa/koulussa). Mutta se on lapsen koti, jossa sen pitäisi saada olla kaikkine tunteineen ja uhmineen hyväksytty ja rakas ja saada sitä turvaa vaikka yöllä kello 4. En ikinä haluis altistaa omia lapsia näille isä/äitipuolikuvioille. He ovat nyt lapsuusaikansa about puolivälissä ja jos ero syystä tai toisesta tulisi, veikkaan, että pysyisin mieluummin yksin seuraavat n. 8 vuotta, kunnes lapset lentävät pesästä. 

Kyse ei missään tapauksessa ole siitä, etteikö lapsia pitäisi kasvattaa, mutta kodissa lähtökohtana kaikelle pitää olla rakkaus, eikä pelkkä suorittaminen. Lapset jaksavat sitä paitsi päiväkodissa ja muualla ihmisten ilmoilla käyttäytyä paremmin, kun kotona saa sitten relata ja vetää ne itkupotkuraivarit rakkaan vanhemman sylissä. Tämä on ihan alkeellista psykologiaa. 

Mutta miten sitten toimia, jos lapsi kerta kaikkiaan vain päättää, että hän ei mene päiväkotiin, vaikka vanhemmalla olisi kuinka kiire päästä töihin? Kun enemmän tai vähemmän "laitosmaisuus" ja "suorittaminen" koskettavat meitä kaikkia, myös kotona. Se koskettaa myös sitä samassa taloudessa mahdollisesti elävää puolisoa vaikkapa tapauksessa, että töihin mennään samaa matkaa, ja lapsen kiukuttelu pukemisessa sotkee myös hänen aikataulunsa. 

kuten sanoin, kyse ei ole siitä, etteikö lasta kasvateta. Toki päiväkotiin mennään, jos ja kun vanhemmilla alkaa työt tiettyyn kellonaikaan. Silti itse en kertaakaan vienyt omia lapsiani päiväkotiin yöpuvussa/kalsareissa, koska sellainen on täysin turhaa lapsen nöyryyttämistä. Ja toivon, ettei kovin moni aikuinen tee lapsilleen niin, koska lapsi kokee noloksi saapua sillä tavalla päiväkodin työntekijöiden ja muiden lasten eteen. 

Olen melko kriittinen kyllä näitä tarinoita kohtaan, joissa muuten puoliso on niin ihana, mutta kun sillä on kauheita kakaroita, joita tarttis sietää ja ojentaa ja pistää kuriin ja ja ja... Näissä se aikuisen tarve siihen kuherruskuukauteen (vuoteen pariin) menee pienen ihmisen perustarpeiden edelle. Se on surullista!

Vrt. pientä vauvaa on turvallista nukuttaa perhepedissä vain oman äidin ja isän kanssa. Muiden kanssa vauva ei missään tapauksessa saa jakaa vuodetta, koska kenelläkään muulla ei ole samanlaista herkkyyttä ja sidettä vauvaan ja voivat kierähtää päälle. Mielestäni sama mekanismi koskee isompiakin lapsia. Kuka tahansa opettaja, ohjaaja, äitipuoli, naapuri ym aikuinen voi kasvattaa toki lasta, mutta samanlaista rakkautta ja sidettä ei ole kasvatuksen pohjaksi.

Paras tilanne on, jos uusiokuvion molemmilla aikuisilla on ennestään omia lapsia. Silloin ymmärtää kuinka paljon puoliso rakastaa omia lapsiaan, koska molemmat ovat samassa tilanteessa. Toisen lapsia ja tapoja ei välttämättä heti ymmärrä, mutta ymmärtää kuinka paljon toinen rakastaa omiaan ja pystyy katsomaan tilanteita siitä näkökulmasta. 

Mussunmussun.

Nukun samassa sängyssä kissan kanssa ja en kierähdä sen päälle, ei se mitään herkkyyttä vaadi vaan on valtaosalla ihmisistä ihan vaistomaista toimintaa, mikä ei liity mitenkään vanhemmanvaistoihin. Osaahan aikuiset ihmiset olle kierähtämättä sängystä alaskaan.

Samanlaista rakkautta ja sidettä ei varmasti välttämättä olekkaan, kun ei ole niitä luonnonluomia hormoonejakaan jotka saa ihmisen kuvittelemaan että vanhemmuus on ihanaa, vaikka useimmiten se on kaikkea muuta.