Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
vietän vapaapäiväni itkemällä. minusta on tehty hirviö-äitipuoli :(
23.02.2017 |
tutustuimme miehen kanssa viime kesänä, mies on eronnut ja yhden lapsen isä. tämä 5 v poika on varsinainen pikkupiru ja sen enempää mies, kuin pojan äitikään eivät osaa, uskalla tai halua laittaa tätä kuriin ! minä taas päätin, etten moista menoa katsele. tänä aamuna poika huusi ettei halua tarhaan, ei halua ottaa yöpukua pois jne. mies istui lattialla ja selitti että "kun muru iskän pitää mennä töihin ja Minnan asioille" hetken tilannetta seurattuani nappasin pojan syliin, työnsin pyjama päällä toppahaalariin ja nostin ovesta ulos. jätkähän sai kohtauksen ja kaatui kuistille kirkumaan, totesin miehelle vain että "no vie se nyt autoon ". mitä teki mies?! otti pojan syliin , toi sisälle ja alkoi selittää "ettei Minna millään pahalla". tuli niin paska fiilis, että läksin omalle asunnolleni ja lähetin viestin että haluan olla tämän päivän ja koko viikonlopun omassa rauhassani sekä miettiä asioita..
miettiä, onko minusta tähän suhteeseen? paskamaisen ja epäreilun äitipuolen rooliin? tämän aamuinen oli vain jäävuoren huippu.. olen mm. ottanut pojan tiukasti syliin kun yritti lyödä ja purra, mistä sain sitten äidiltään palautetta että pitäisi ottaa mustelmat vastaan ennemmin kuin "pahoinpidellä" väkisin kiinni pitämällä! samoin olen käskenyt pois keit
tiöstä, kun vain pelleili ruuallaan ja kieltänyt heittelemästä palloa sisällä.
mutta kaikki kasvatusyritykseni torpedoidaan päänsilittelyllä ja lässytyksellä, että "voi voi kulta oliko Minna ilkee" en jaksa enää. pesen käteni asiasta.. ja koko perkeleen parisuhteesta. kasvattakoot tyranninsa kuten tahtovat.. tai siis olkoot kasvattamatta. mistäpä minä lapseton tietäisin.. mitä nyt olen kolmenkertainen isosisko ja ja mm. hoidin sisaria kouluun kun äidillä oli migreeni!
Kommentit (154)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käytä nyt hyvä ihminen vapaapäiväsi johonkin joka vie sun elämääsi kohti parempaa äläkä itkemiseen. Mee vaikka itkulenkille. Ulkoilma ja treeni auttaa saamaan etäisyyttä asiaan. Juttelet sit jossain vaiheessa sen miehesi kanssa ja pidät pääsi.
Mitään lisäpisteitä ei ole tarjolla ihmisille jotka uhraavat oman hyvinvointinsa jossain suhteessa pysymisen vuoksi. Pelkkää paskaa vaan, alusta loppuun jos toisten puolesta alkaa kärsimään ja elämänsä niin pilaa. Eikä takuulla tule kiitoksen sanaa, koska ei mitään kiittämisen arvoista ole tehnytkään.
Toimi niin että voit jälkikäteen sanoa pitäneesi omia puoliasi, kukaan muu ei sun puolia pidä ellet sitä itse tee. Paranna elämäsi laatua.
Hienoa, pidät puolesi 5v lasta vastaan?
Puolensa pitäminen ei välttämättä tarkoita mitään konfliktia vaan ihan sitä että ajaa omaa etuaan. Tässä tapauksessa omaa etua ajaisi se, että poistuisi tilanteesta jonka kokee itselleen haitalliseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Herttinen leidit. Tuo on ensinnäkin normaalia uhmaikäisen käytöstä. Toisekseen Minna tyranni voisi nyt ottaa vähän pehmeämmän asenteen, äläkä ole noin jumalattoman tuiskahtelevainen ja ilmeisesti kovakourainenkin. Pieni lapsi tarvitsee aikaa ja kärsivällisyyttä, ei mitään hormoneissaan riehuvaa kiukkupussia.
Lapsi on 5-vuotias, ei 3-vuotias.
Jaa, musta tuntuu ettet sä Minna enää laittais 5- veelle mitään väkisin päälle, tai nostelis sitä ulos.
Siitä kuulusi jo sellanen mekkala ja sun pitäisi olla melkoinen lihaskimppu.
Varo ettei naapurit tee susta ilmoitusta.En ole Minna ja omat lapsenikin ovat jo aikuisia. Eikä 5-vuotiasta todellakaan enää pueta. Tuon ikäinen lapsi on jo kaksi vuotta mennyt arkiaamuisin päiväkotiin ja aamulla pukeminen on lapselle täyttä rutiinia eikä asia, josta voisi itse päättää. Vaatteet päälle ja menoksi. On ihan mahdollista, että koko aloitus on provo, mutta 5-vuotias ei ole tuossa asiassa pieni lapsi, joka tarvitsee aikaa ja kärsivällisyyttä vaan tuon ikäinen lapsi tietää jo, miten toimitaan.
5v osaa varmasti pukea itse, mutta isänsä ja perheensä menettänyt 5v elää melkoisessa emotionaalisessa myrskyssä. Häneltä on viety koko elämä ja siksi hän palaa pikkulapseksi jälleen, osoittaa turvattomuuttaan ja sitä, että on paha olla. Sitten ap tulee siihen vierelle ja osoittaa, että suru ja hätä ja isän menettäminen eivät ole mitään, mene pois jaloista äläkä itke.
Mistä aikuiset ovat keksineet, että vanhempien ero on lapsille ihan OK, sitä ei ihmetellä eikä itketä. Lapsilla ei siis ole tunteita eikä niitä näytetä?
Kasvatusalan ammattilaisetkin suosittelevat, että lapsen elämän kriisitilanteissakin päivittäiset rutiinit pidetään normaaleina. Tämä juuri luo lapselle turvallisuudentunnetta.
Mies kirjoitti:
En lukenut kaikkea,mutta ap tuntuu hanskaavan hommat ihan oikein,mulla on saman ikäinen lapsi ja hommat menee noin,aamulla lähdetään tarhaan vaikka sitten huutaen yöpuku päällä,ruokapöydässä ei leikitä,vanhempia ja muita ei muksita,noin ison täytyy ymmärtää miten käyttäydytään.
Sinä kasvatatkin OMAA lastasi ja todennäköisesti toinen vanhempi ei koko ajan toimi vastoin sinun kasvatusperiaateitasi ja vesitä siten sinun kasvatustasi, kuten ap:n tapauksessa lapsen isä tekee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloitus on jonkun oma keksintö, mutta miksei noinkin voisi oikeasti tapahtua.
Yksi juttu tässä nyt kyllä pistää silmään ja pahasti. Jos oikeasti 5-vuotiaan vanhemmat olisivat eronneet ja lapsi olisi isällään, jonka hoteissa olisi asustelemassa joku uusi nainen, olisi lapsella kyllä syystäkin tosi paha mieli ja ikävä olo. Ensin on mennyt perhe hajalle ja sitten on tullut äidin tilalle joku vieras vihamielinen (?) ihminen. Tämän lapsen maailma on pirstaleina. Lapsi ei ole tyranni eikä hirviö, mutta vanhemmat, jotka pistävät hänet tällaiseen tilanteeseen voisivat vähän miettiä tykönään. Jos ei tulla toimeen, ehkä ero on joskus oikea ratkaisu, mutta miksi ihmeessä siihen pitää ottaa heti lasten suruksi joku uusi ihminen tilalle, jota lasten pitäisi heti totella ja rakastaa?
Mistä sinä tiedät kuinka kauan lapsen vanhemmat ovat jo olleet erossa? Mitä jos ovat eronneet jo lapsen ollessa alle vuoden eikä lapsella ole mitään kokemusta edes siitä että vanhemmat asuisivat yhdessä?
Musta tuntuu että nämä avioeroja ja uusia puolisoja demonisoivat ihmiset elävät itse onnettomassa suhteessa ja yrittävät tällä tavoin puolustella itselleen miksi elää esim. Pettävän puolison kanssa. "Eipä ainakaan tule lapsille traumoja!". Minun vanhempani erosivat kun olin 4-vuotias, olen 4 lapsisen perheen kuopus ja vanhempani vain kasvoivat erilleen. Hyvissä väleissä ero tapahtui ja 1,5 vuotta erosta äitini löysi puolison jonka kanssa on edelleen, isä vähän myöhemmin. Ei se avioero aina lapsia traumatisoi.
Aika usein vanhemmat väheksyvät lapsensa tunteita. Eihän avioerokaan ole aikuisille ongelma, ero ei traumatisoi. Silti on erilaista terapiaa ja muuta apua tarjolla eronneille, jotka eivät siis tarvitsekaan sitä, koska ero on helppoa ja yksinkertaista.
Jokainen ero aiheuttaa lapselle jotain. Tavallisimmin sen, että ei enää uskalla sitoutua ja aikuisena sietää vain pätkäsuhteita.
Mitähän pahaa meidän ero aiheutti. Isän kanssa meillä on hyvät välit ja lapsi on onnellinen kun hänellä on "kaksi iskää".
Lapsesta on tullut ystävällinen ja avoin, ottaa ihmiset helposti mukaan elämäänsä.
Osaatko ennustaa mitä traumoja meidän pitää korjata sitten isompana?
Sinä et ole tuon lapsen äiti etkä isä. He saavat kasvattaa lapsensa aivan kuten haluavat. Poistu kuviosta jos se ei sinulle sovi.
PS. Sisarusten hoitaminen on aivan eri asia kuin vanhemmuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloitus on jonkun oma keksintö, mutta miksei noinkin voisi oikeasti tapahtua.
Yksi juttu tässä nyt kyllä pistää silmään ja pahasti. Jos oikeasti 5-vuotiaan vanhemmat olisivat eronneet ja lapsi olisi isällään, jonka hoteissa olisi asustelemassa joku uusi nainen, olisi lapsella kyllä syystäkin tosi paha mieli ja ikävä olo. Ensin on mennyt perhe hajalle ja sitten on tullut äidin tilalle joku vieras vihamielinen (?) ihminen. Tämän lapsen maailma on pirstaleina. Lapsi ei ole tyranni eikä hirviö, mutta vanhemmat, jotka pistävät hänet tällaiseen tilanteeseen voisivat vähän miettiä tykönään. Jos ei tulla toimeen, ehkä ero on joskus oikea ratkaisu, mutta miksi ihmeessä siihen pitää ottaa heti lasten suruksi joku uusi ihminen tilalle, jota lasten pitäisi heti totella ja rakastaa?
Mistä sinä tiedät kuinka kauan lapsen vanhemmat ovat jo olleet erossa? Mitä jos ovat eronneet jo lapsen ollessa alle vuoden eikä lapsella ole mitään kokemusta edes siitä että vanhemmat asuisivat yhdessä?
Musta tuntuu että nämä avioeroja ja uusia puolisoja demonisoivat ihmiset elävät itse onnettomassa suhteessa ja yrittävät tällä tavoin puolustella itselleen miksi elää esim. Pettävän puolison kanssa. "Eipä ainakaan tule lapsille traumoja!". Minun vanhempani erosivat kun olin 4-vuotias, olen 4 lapsisen perheen kuopus ja vanhempani vain kasvoivat erilleen. Hyvissä väleissä ero tapahtui ja 1,5 vuotta erosta äitini löysi puolison jonka kanssa on edelleen, isä vähän myöhemmin. Ei se avioero aina lapsia traumatisoi.
Aika usein vanhemmat väheksyvät lapsensa tunteita. Eihän avioerokaan ole aikuisille ongelma, ero ei traumatisoi. Silti on erilaista terapiaa ja muuta apua tarjolla eronneille, jotka eivät siis tarvitsekaan sitä, koska ero on helppoa ja yksinkertaista.
Jokainen ero aiheuttaa lapselle jotain. Tavallisimmin sen, että ei enää uskalla sitoutua ja aikuisena sietää vain pätkäsuhteita.
Mitähän pahaa meidän ero aiheutti. Isän kanssa meillä on hyvät välit ja lapsi on onnellinen kun hänellä on "kaksi iskää".
Lapsesta on tullut ystävällinen ja avoin, ottaa ihmiset helposti mukaan elämäänsä.
Osaatko ennustaa mitä traumoja meidän pitää korjata sitten isompana?
Saiko se kiukuta huonona aamuna 5- veenä vai tuliko joku uusi ihminen retuuttamaan sitä ja pukemaan väkisin ja nostelemaan ulos??
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloitus on jonkun oma keksintö, mutta miksei noinkin voisi oikeasti tapahtua.
Yksi juttu tässä nyt kyllä pistää silmään ja pahasti. Jos oikeasti 5-vuotiaan vanhemmat olisivat eronneet ja lapsi olisi isällään, jonka hoteissa olisi asustelemassa joku uusi nainen, olisi lapsella kyllä syystäkin tosi paha mieli ja ikävä olo. Ensin on mennyt perhe hajalle ja sitten on tullut äidin tilalle joku vieras vihamielinen (?) ihminen. Tämän lapsen maailma on pirstaleina. Lapsi ei ole tyranni eikä hirviö, mutta vanhemmat, jotka pistävät hänet tällaiseen tilanteeseen voisivat vähän miettiä tykönään. Jos ei tulla toimeen, ehkä ero on joskus oikea ratkaisu, mutta miksi ihmeessä siihen pitää ottaa heti lasten suruksi joku uusi ihminen tilalle, jota lasten pitäisi heti totella ja rakastaa?
Mistä sinä tiedät kuinka kauan lapsen vanhemmat ovat jo olleet erossa? Mitä jos ovat eronneet jo lapsen ollessa alle vuoden eikä lapsella ole mitään kokemusta edes siitä että vanhemmat asuisivat yhdessä?
Musta tuntuu että nämä avioeroja ja uusia puolisoja demonisoivat ihmiset elävät itse onnettomassa suhteessa ja yrittävät tällä tavoin puolustella itselleen miksi elää esim. Pettävän puolison kanssa. "Eipä ainakaan tule lapsille traumoja!". Minun vanhempani erosivat kun olin 4-vuotias, olen 4 lapsisen perheen kuopus ja vanhempani vain kasvoivat erilleen. Hyvissä väleissä ero tapahtui ja 1,5 vuotta erosta äitini löysi puolison jonka kanssa on edelleen, isä vähän myöhemmin. Ei se avioero aina lapsia traumatisoi.
Aika usein vanhemmat väheksyvät lapsensa tunteita. Eihän avioerokaan ole aikuisille ongelma, ero ei traumatisoi. Silti on erilaista terapiaa ja muuta apua tarjolla eronneille, jotka eivät siis tarvitsekaan sitä, koska ero on helppoa ja yksinkertaista.
Jokainen ero aiheuttaa lapselle jotain. Tavallisimmin sen, että ei enää uskalla sitoutua ja aikuisena sietää vain pätkäsuhteita.
Aijjaa, meidän kamalan hirveän turvattomasta avioeroperheestä kaikki 4 lasta olemme naimisissa ja pitkässä parisuhteessa. Ehkäpä kyse ei olekaan pelkästään avioerosta vaan siitä miten aikuiset käsittelevät sen eron, voisiko olla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Herttinen leidit. Tuo on ensinnäkin normaalia uhmaikäisen käytöstä. Toisekseen Minna tyranni voisi nyt ottaa vähän pehmeämmän asenteen, äläkä ole noin jumalattoman tuiskahtelevainen ja ilmeisesti kovakourainenkin. Pieni lapsi tarvitsee aikaa ja kärsivällisyyttä, ei mitään hormoneissaan riehuvaa kiukkupussia.
Lapsi on 5-vuotias, ei 3-vuotias.
Jaa, musta tuntuu ettet sä Minna enää laittais 5- veelle mitään väkisin päälle, tai nostelis sitä ulos.
Siitä kuulusi jo sellanen mekkala ja sun pitäisi olla melkoinen lihaskimppu.
Varo ettei naapurit tee susta ilmoitusta.En ole Minna ja omat lapsenikin ovat jo aikuisia. Eikä 5-vuotiasta todellakaan enää pueta. Tuon ikäinen lapsi on jo kaksi vuotta mennyt arkiaamuisin päiväkotiin ja aamulla pukeminen on lapselle täyttä rutiinia eikä asia, josta voisi itse päättää. Vaatteet päälle ja menoksi. On ihan mahdollista, että koko aloitus on provo, mutta 5-vuotias ei ole tuossa asiassa pieni lapsi, joka tarvitsee aikaa ja kärsivällisyyttä vaan tuon ikäinen lapsi tietää jo, miten toimitaan.
5v osaa varmasti pukea itse, mutta isänsä ja perheensä menettänyt 5v elää melkoisessa emotionaalisessa myrskyssä. Häneltä on viety koko elämä ja siksi hän palaa pikkulapseksi jälleen, osoittaa turvattomuuttaan ja sitä, että on paha olla. Sitten ap tulee siihen vierelle ja osoittaa, että suru ja hätä ja isän menettäminen eivät ole mitään, mene pois jaloista äläkä itke.
Mistä aikuiset ovat keksineet, että vanhempien ero on lapsille ihan OK, sitä ei ihmetellä eikä itketä. Lapsilla ei siis ole tunteita eikä niitä näytetä?
Kasvatusalan ammattilaisetkin suosittelevat, että lapsen elämän kriisitilanteissakin päivittäiset rutiinit pidetään normaaleina. Tämä juuri luo lapselle turvallisuudentunnetta.
Jep, sehän onkin normaali tilanne, että kuvioihin ilmestyy kasvatushepuleita saava vieras aikuinen. Kaikki tuo ap.n kertoma, kiinnipitely, väkisin pukeminen, ulos nostaminen.. Ei hyvältä kuulosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloitus on jonkun oma keksintö, mutta miksei noinkin voisi oikeasti tapahtua.
Yksi juttu tässä nyt kyllä pistää silmään ja pahasti. Jos oikeasti 5-vuotiaan vanhemmat olisivat eronneet ja lapsi olisi isällään, jonka hoteissa olisi asustelemassa joku uusi nainen, olisi lapsella kyllä syystäkin tosi paha mieli ja ikävä olo. Ensin on mennyt perhe hajalle ja sitten on tullut äidin tilalle joku vieras vihamielinen (?) ihminen. Tämän lapsen maailma on pirstaleina. Lapsi ei ole tyranni eikä hirviö, mutta vanhemmat, jotka pistävät hänet tällaiseen tilanteeseen voisivat vähän miettiä tykönään. Jos ei tulla toimeen, ehkä ero on joskus oikea ratkaisu, mutta miksi ihmeessä siihen pitää ottaa heti lasten suruksi joku uusi ihminen tilalle, jota lasten pitäisi heti totella ja rakastaa?
Mistä sinä tiedät kuinka kauan lapsen vanhemmat ovat jo olleet erossa? Mitä jos ovat eronneet jo lapsen ollessa alle vuoden eikä lapsella ole mitään kokemusta edes siitä että vanhemmat asuisivat yhdessä?
Musta tuntuu että nämä avioeroja ja uusia puolisoja demonisoivat ihmiset elävät itse onnettomassa suhteessa ja yrittävät tällä tavoin puolustella itselleen miksi elää esim. Pettävän puolison kanssa. "Eipä ainakaan tule lapsille traumoja!". Minun vanhempani erosivat kun olin 4-vuotias, olen 4 lapsisen perheen kuopus ja vanhempani vain kasvoivat erilleen. Hyvissä väleissä ero tapahtui ja 1,5 vuotta erosta äitini löysi puolison jonka kanssa on edelleen, isä vähän myöhemmin. Ei se avioero aina lapsia traumatisoi.
Aika usein vanhemmat väheksyvät lapsensa tunteita. Eihän avioerokaan ole aikuisille ongelma, ero ei traumatisoi. Silti on erilaista terapiaa ja muuta apua tarjolla eronneille, jotka eivät siis tarvitsekaan sitä, koska ero on helppoa ja yksinkertaista.
Jokainen ero aiheuttaa lapselle jotain. Tavallisimmin sen, että ei enää uskalla sitoutua ja aikuisena sietää vain pätkäsuhteita.
Mitähän pahaa meidän ero aiheutti. Isän kanssa meillä on hyvät välit ja lapsi on onnellinen kun hänellä on "kaksi iskää".
Lapsesta on tullut ystävällinen ja avoin, ottaa ihmiset helposti mukaan elämäänsä.
Osaatko ennustaa mitä traumoja meidän pitää korjata sitten isompana?Saiko se kiukuta huonona aamuna 5- veenä vai tuliko joku uusi ihminen retuuttamaan sitä ja pukemaan väkisin ja nostelemaan ulos??
Kiukutelu jos on huono päivä on eri asia kuin aikuisten uhmaaminen ja siitä johtuvat raivareita. Uhmaikä on rajojen kokeilua joten ei todellakaan aamuraivareita siedetty ja uusi mies oli ihan yhtälailla kuin minä tai isä niitä rajoja asettamassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloitus on jonkun oma keksintö, mutta miksei noinkin voisi oikeasti tapahtua.
Yksi juttu tässä nyt kyllä pistää silmään ja pahasti. Jos oikeasti 5-vuotiaan vanhemmat olisivat eronneet ja lapsi olisi isällään, jonka hoteissa olisi asustelemassa joku uusi nainen, olisi lapsella kyllä syystäkin tosi paha mieli ja ikävä olo. Ensin on mennyt perhe hajalle ja sitten on tullut äidin tilalle joku vieras vihamielinen (?) ihminen. Tämän lapsen maailma on pirstaleina. Lapsi ei ole tyranni eikä hirviö, mutta vanhemmat, jotka pistävät hänet tällaiseen tilanteeseen voisivat vähän miettiä tykönään. Jos ei tulla toimeen, ehkä ero on joskus oikea ratkaisu, mutta miksi ihmeessä siihen pitää ottaa heti lasten suruksi joku uusi ihminen tilalle, jota lasten pitäisi heti totella ja rakastaa?
Mistä sinä tiedät kuinka kauan lapsen vanhemmat ovat jo olleet erossa? Mitä jos ovat eronneet jo lapsen ollessa alle vuoden eikä lapsella ole mitään kokemusta edes siitä että vanhemmat asuisivat yhdessä?
Musta tuntuu että nämä avioeroja ja uusia puolisoja demonisoivat ihmiset elävät itse onnettomassa suhteessa ja yrittävät tällä tavoin puolustella itselleen miksi elää esim. Pettävän puolison kanssa. "Eipä ainakaan tule lapsille traumoja!". Minun vanhempani erosivat kun olin 4-vuotias, olen 4 lapsisen perheen kuopus ja vanhempani vain kasvoivat erilleen. Hyvissä väleissä ero tapahtui ja 1,5 vuotta erosta äitini löysi puolison jonka kanssa on edelleen, isä vähän myöhemmin. Ei se avioero aina lapsia traumatisoi.
Aika usein vanhemmat väheksyvät lapsensa tunteita. Eihän avioerokaan ole aikuisille ongelma, ero ei traumatisoi. Silti on erilaista terapiaa ja muuta apua tarjolla eronneille, jotka eivät siis tarvitsekaan sitä, koska ero on helppoa ja yksinkertaista.
Jokainen ero aiheuttaa lapselle jotain. Tavallisimmin sen, että ei enää uskalla sitoutua ja aikuisena sietää vain pätkäsuhteita.
Mitähän pahaa meidän ero aiheutti. Isän kanssa meillä on hyvät välit ja lapsi on onnellinen kun hänellä on "kaksi iskää".
Lapsesta on tullut ystävällinen ja avoin, ottaa ihmiset helposti mukaan elämäänsä.
Osaatko ennustaa mitä traumoja meidän pitää korjata sitten isompana?Saiko se kiukuta huonona aamuna 5- veenä vai tuliko joku uusi ihminen retuuttamaan sitä ja pukemaan väkisin ja nostelemaan ulos??
Kiukutelu jos on huono päivä on eri asia kuin aikuisten uhmaaminen ja siitä johtuvat raivareita. Uhmaikä on rajojen kokeilua joten ei todellakaan aamuraivareita siedetty ja uusi mies oli ihan yhtälailla kuin minä tai isä niitä rajoja asettamassa.
Joo, rajojen asettaminen eri asia, kuin turhautunut riehuminen.
Luulisin provoksi, ellen olisi vasta todistanut itsekin samanlaista lässytystilannetta, jossa lasta vain maaniteltiin ja odoteltiin, että lasta huvittaa lähteä. Hienosti tämä muksu osasikin isäänsä kiristää, ja käytös pn muutenkin mahdotonta.
Minä miettisin suhteen jatkoa, koska kun teidän kasvatusmenetelmänne ovat noin erilaiset, riitaa tulee varmasti. Ja haluatko jatkossa lastesi isäksi tuollaisen vätyksen? Samanlainen se on omien lastenne kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos lapsi ei ole sun asunnolla, lähde itse pois. Kun mies lässyttää että Minnan pitää lähteä asioille ja iskän töihin, lähde ja jätä äijä hoitamaan tilanne itse. Jos ovat sun asunnolla, sano että suksikaapa molemmat vittuun täältä ja melko pikaseen. Ei sun tarvitse kasvattaa lasta eikä oikeastaan edes olla lapsen elämässä
Kyllä mä ymmärrän AP:ta. Ei siinä välttämättä mitään kasvatusta sen kummemmin ajattele yksittäisessä tilanteessa, vaan normaalijärkinen ihminen vain ottaa ohjat käsiinsä kun huomaa, että toinen ei siihen kykene. Itselläni on tuttavaperhe, jossa on 7-vuotias tyrannilapsi. Johtuen ihan siitä, ettei vanhemmat (korkeasti koulutettuja molemmat) ole koskaan kyenneet asettamaan lapselle rajoja, joita lapsi kipeästi olisi tarvinnut.
Puutun sitten aina itse asioihin, kun menee ihan mahdottomaksi, enkä yhtään mieti loukkaantuuko vanhemmat. Olen yrittänyt mm. sanoa, että lapselle ei lässytetä eikä kutsuta kullaksi silloin kun tyrannisoi muita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloitus on jonkun oma keksintö, mutta miksei noinkin voisi oikeasti tapahtua.
Yksi juttu tässä nyt kyllä pistää silmään ja pahasti. Jos oikeasti 5-vuotiaan vanhemmat olisivat eronneet ja lapsi olisi isällään, jonka hoteissa olisi asustelemassa joku uusi nainen, olisi lapsella kyllä syystäkin tosi paha mieli ja ikävä olo. Ensin on mennyt perhe hajalle ja sitten on tullut äidin tilalle joku vieras vihamielinen (?) ihminen. Tämän lapsen maailma on pirstaleina. Lapsi ei ole tyranni eikä hirviö, mutta vanhemmat, jotka pistävät hänet tällaiseen tilanteeseen voisivat vähän miettiä tykönään. Jos ei tulla toimeen, ehkä ero on joskus oikea ratkaisu, mutta miksi ihmeessä siihen pitää ottaa heti lasten suruksi joku uusi ihminen tilalle, jota lasten pitäisi heti totella ja rakastaa?
Mistä sinä tiedät kuinka kauan lapsen vanhemmat ovat jo olleet erossa? Mitä jos ovat eronneet jo lapsen ollessa alle vuoden eikä lapsella ole mitään kokemusta edes siitä että vanhemmat asuisivat yhdessä?
Musta tuntuu että nämä avioeroja ja uusia puolisoja demonisoivat ihmiset elävät itse onnettomassa suhteessa ja yrittävät tällä tavoin puolustella itselleen miksi elää esim. Pettävän puolison kanssa. "Eipä ainakaan tule lapsille traumoja!". Minun vanhempani erosivat kun olin 4-vuotias, olen 4 lapsisen perheen kuopus ja vanhempani vain kasvoivat erilleen. Hyvissä väleissä ero tapahtui ja 1,5 vuotta erosta äitini löysi puolison jonka kanssa on edelleen, isä vähän myöhemmin. Ei se avioero aina lapsia traumatisoi.
Aika usein vanhemmat väheksyvät lapsensa tunteita. Eihän avioerokaan ole aikuisille ongelma, ero ei traumatisoi. Silti on erilaista terapiaa ja muuta apua tarjolla eronneille, jotka eivät siis tarvitsekaan sitä, koska ero on helppoa ja yksinkertaista.
Jokainen ero aiheuttaa lapselle jotain. Tavallisimmin sen, että ei enää uskalla sitoutua ja aikuisena sietää vain pätkäsuhteita.
Mitähän pahaa meidän ero aiheutti. Isän kanssa meillä on hyvät välit ja lapsi on onnellinen kun hänellä on "kaksi iskää".
Lapsesta on tullut ystävällinen ja avoin, ottaa ihmiset helposti mukaan elämäänsä.
Osaatko ennustaa mitä traumoja meidän pitää korjata sitten isompana?Saiko se kiukuta huonona aamuna 5- veenä vai tuliko joku uusi ihminen retuuttamaan sitä ja pukemaan väkisin ja nostelemaan ulos??
Kiukutelu jos on huono päivä on eri asia kuin aikuisten uhmaaminen ja siitä johtuvat raivareita. Uhmaikä on rajojen kokeilua joten ei todellakaan aamuraivareita siedetty ja uusi mies oli ihan yhtälailla kuin minä tai isä niitä rajoja asettamassa.
Joo, rajojen asettaminen eri asia, kuin turhautunut riehuminen.
Terästä on se vanhempi joka ei ikinä turhaudu uhmaikäisen kanssa.
Jatkuva lässyttäminen on se mikä saa lapset kasvamaan kieroon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
mistäpä minä lapseton tietäisin.. mitä nyt olen kolmenkertainen isosisko ja ja mm. hoidin sisaria kouluun kun äidillä oli migreeni!
Tämä nyt oli ihan marttyyrikommentti. Mitä siitä, että hoidit sisaruksiasi? Oliko tuo lause muka joku todiste siitä, että hoidit heitä hyvin? Naurattaa lähinnä, kun ihmiset aina vetoavat epämääräiseen "olen sentään hoitanut lapsia". Ihan samalla tavalla voivat miesystäväsi ja hänen eksänsä sanoa. He ovat sentään hoitaneet omaansa, sinä et.
Vierailija kirjoitti:
Ok, jätä se munaton mies. Eipä mulla muuta.
Tähän.
Et sä kaipaa tollasta lapatossua elämääsi. Vaikka tosiasia on se, että lapset tarvitsee rajoja ja rakkautta mutta kyllä se pääsääntöisesti lähtee vanhemmista se rajojen asettaminen. Ja nyt ne vanhemmat torpedoi kaiken järkevän. Eli ukko pihalle, lässytelköön sydämensä kyllyydestä tulevaisuuden teinihirviön kanssa ihan yksinään.
ok eli pentu on vittumainen ja äijä vähättelijä
mikä siin äijäs on nii erikoista ja hienoa ?
onko eksoottinen muna?
ehkä kannattais harkita suhdetta toisenkin kerran, ja jos munaa oot vailla ni ainahan sitä saa.
Moi ap. Olen itse ollut äitipuolena 12 v ja tiedän tasan tarkkaan uusperhekuvion sekä sen, miten pakka sekoittuu, kun oma lapsi tulee kuvioon vielä mukaan.
Jos miehen ex vielä toimii noin kuten kerroit miehesi exän kommentoivan sinun toimintatapojasi, olisin sitä mieltä, että koska sinulla on vielä oma asunto, ala harkita eroa vakavasti. Kaikki "lapselliset" miehet eivät ole tuollaisia. Toki sinun tulisi oppia ymmärtämään, että pienellä lapsella voi olla kaikista muutoksista paha olla, mutta vaikka olisi kuinka paha olla, edes lapsi ei saa koskaan lyödä, siinä tämä ex-vaimo on väärässä. Jos lapsi lyö, oli syy mikä tahansa, siihen pitää puuttua, mutta lapsen etu olisi myös selvittää, miksi hänellä on niin paha olla, esim tässä tapauksessa miehesi ja sinun, jos haluat osallistua lapsen kasvatukseen. Ei ole huono asia, että muutkin aikuiset kuin vanhemmat haluavat osallistua lapsen kasvatukseen. Jos saman katon alla asutaan, kyllä kaikkien aikuisten pitäisi olla tasavertaisia aikuisia lasten silmissä ja sen osoittavat perheen aikuiset yhteistyössä. Kummallista ja oman äidin/ isänroolin ainutlaatuisuuden menettämisen pelkoa ovat ne kommentit, joissa sanotaan, ettei lapsen kasvatus kuulu kuin vanhemmille. Järkyttävää mustasukkaisuutta biologisilta vanhemmilta. Tuollaisten ihmisten se vasta sietäisi mietiskellä asioitaan. Jos ei kestä muita lähiaikuisia lapsen elämässä, pitää olla eroamatta. Turha enää huudella jälkeenpäin.
Nauti, nuori nainen, elämästäsi äläkä hukkaa tuollaisee perhekuvioon aikaa.
Meillä sama juttu, mies ei kasvata lapsiaan, ne saa tehä aikalailla mitä haluaa kun mitään rajoja ei ole. Tän takia ei olla muutettu yhteen, koska mun lapselle olis epäreilua kun toiset saa tehä mitä haluaa ja hän ei. Harmi että on ihan täydellinen mies muuten, olisin jo eronnut jollei olisi..
Vaikea sanoa kun ei ole tietoinen alkuperäisestä tilanteesta. Minä vain tiedän monta "suoran toiminnan" ihmistä, joilla todellisuudessa menee vain hermot ja sitten puolustetaan itseä, että "lapsen parhaaksi".
Kyllä, toimia pitäisi määrätietoisesti ja jämpisti, mutta tuon ikäinen lapsi voi oikeasti pelätä että mitä tapahtuu, jos toiminta poikkeaa vahvasti normaalista. Ei ole sen vika, jos se on saanut toimia ilman rajoja ja käsitystä miten PITÄISI toimia. Ja joo. Olen itse talvella vienyt lapsen kalsareissa autoon, mutta lapsella oli hyvin tiedossa, että näin tullaan toimimaan, jos oma pukeminen ei kiinnosta aamulla kahden varoituksenkaan jälkeen. Siinä hetkessä keksityt uhkailut on perseestä.
Kyllä itseäkin on vituttanut. kun kumppani on nollannut oman kasvatushetkeni - tuota siis tapahtuu ihan ilman uusioitakin. Siinä kohtaa vaan pitää vetää henkeä ja ottaa toinen puhutteluun myöhemmin ilman sitä lasta.
M38
Alue: Aihe vapaa
Aika usein vanhemmat väheksyvät lapsensa tunteita. Eihän avioerokaan ole aikuisille ongelma, ero ei traumatisoi. Silti on erilaista terapiaa ja muuta apua tarjolla eronneille, jotka eivät siis tarvitsekaan sitä, koska ero on helppoa ja yksinkertaista.
Jokainen ero aiheuttaa lapselle jotain. Tavallisimmin sen, että ei enää uskalla sitoutua ja aikuisena sietää vain pätkäsuhteita.