Erityislapsi, onko vanhempi työkykyinen?

Palkatonta olisi hyvä hakea. En ymmärrä, miksi työnantajan pitäisi kustantaa sinulle loma.

Haastavalta kuulostaa, mutta niin myös oma henkinen tilanteesi. Et saa lomaa, koska lapsesi on erityinen, voit saada saikkua, koska selvästi mielenterveytesi on järkkymässä (burnout/ahdistuneisuus/paniikki?).

Kun olet levännyt, niin kannattanee etsiä apua tilanteeseen. Selvästi tarvitset apua, jotta jaksat vieelä vuosia eteenpäin.

Tuttu tunne, voimia sinulle. Itse olen valvonnut vuosia nyt jo aikuisen nuoren miehen käytöksen ja siitä seuranneiden rikosten ja rikkeiden  takia. Poliisiasioita on rästissä edelleen yms. Kyse ei ole ihan tavanomaisesta erityislapsesta vaan kyvyttömyydestä hallita tunteita ja elämää. Itsetuhoisia tilanteita on myös ollut muutamia. Päihteiden ja huumaavien aineiden  käyttöä on ollut vuosia ja niihin olen hakenut apua joka suunnalta.

Joskus yön  pimeinä tunteita teen listaa, kuinka paljon kaikkea onkaan tapahtunut ja miksi. Ympäristö ei tiedä läheskään kaikkea. Pelko on hallinnut elämääni melkoisesti, mutta itse olen  kokenut  taas työssä olon enemmänkin helpotukseksi, koska kotona olisin ajatellut vain koko ajan  ikäviä  edesottamuksia. Olen joutunut ottamaan vapisten ja ahdistuneena kaikki iskut ja yölliset viestit ja puhelut vastaan yh:nä. Mutta on elämässä hyviäkin hetkiä, ja niistä yritän ammentaa mahdollisimman paljon. Nyt jo näyttää taas osin ihan hyvältä. Olen oppinut, että pienistäkin hyvistä asioista kannattaa ottaa kaikki  ilo ja  kannustaa toista. Epätoivoani en halua näyttää, vaan toiveikkuuttani ja uskoa tulevaisuuteen.

Taitaa olla se erityislapsi väärässä paikassa koulussa. Demokratian, tasavertaisuuden ja ties minkä nimissä kohta lähes kaikki erityislapset integroidaan normaaliin opetukseen. Ei mene kauan, ennen kuin lapsi, luokkatoverit, opettaja ja vanhemmat ovat ihan hermot riekaleina. Nähtävästi lapsenne on siis normaaliluokalla, mutta miksi hän ei ole erityisluokalla? Jos olisi, olisivat viestit luultavasti paljon vähäisemmät. Vaatikaa lapsen uudelleen sijoittamista.

Meillä työterveyslääkäri ei kirjoita palkallista sairauslomaa, jos uupumuksen syy on kotioloissa.

Meillä 2 erityislasta ja arki on ollut paikoitellen todella haastavaa. Hyvinäkin aikoina työnteko saattaa kärsiä jatkuvien lääkärikäyntien/kouluneuvotteluiden yms. vuoksi, työpäivät venyvät kohtuuttomiksi kun tunnit pitää tietysti tehdä takaisin/sisään.

Vammaistukea emme saa koska lasten hoito ei ole Kelan mielestä tarpeeksi vaativaa.

Toivoisin, että erityislasten vanhemmilla olisi laajempi oikeus osittaiseen hoitorahaan tai oikeus jonkinlaiseen kelan tukemaan lyhytaikaiseen hoitovapaaseen.

Ymmärrän niin täysin, ihan kuin itse olisin kirjoittanut viestin.

Surullista sanoa, mutta tulin niin iloiseksi tämän luettuani... Teinipojallani ei ole kuin lievä Asperger, mutta jo se riittää tekemään elämästäni ajoittain ihan helvettiä. Lapsi ei tottele lainkaan, toimii usein fiksusti ihan oma-aloitteisesti, mutta ei millään käskyillä. Eli jos haluaa pilata asiansa, niin hänhän pilaa. Ja kaikki on muiden syytä. Joo, ei varmaan joka asiassa voi mennä tuon diagnoosin taakse, mutta toisaalta nuorempi lapsi vaikuttaa täysipäiseltä, vaikka olenkin häntä kasvattanut. Tosin hänkin kärsii teinin käytöksestä, yöllisistä väännöistä ja riidoista (vaikka yritän toimia hiljaa). Minulle olisi helpotus, jos saisin lapsen jonnekin osastolle, voisin kerrankin nukkua murehtimatta, miten huomenna menee. Olen ollut kotiäitinä (joten joka väittää, että kotiäitien lapsilla ei ole ongelmia, kun äidillä on heille aikaa, puhuu p*skaa) ja haaveeni ja tavoitteeni on kirjoittaa kirja. Siis en laske sen varaan mitään taloudellista menestystä tms., mutta se on iso haaveeni ja haluan yrittää sitä. Juu on vaikea kyllä päästä mihinkään riittävään, rentoon kirjoitusfiilikseen, kun aamulla vedän teinin sängystä ja saatan matkaan tuon ankeuttajan. Tuntuu kuin vetäisin jatkuvasti kivirekeä perässäni. Mistään neurologi- tai valmentajakäynneistä ei ole hyötyä, koska lapsi itse ei ole motivoitunut mistään. Hänelle käynnit ovat jokin koettelemus, mikä pitää vaan kestää ilmeisesti ajattelemalla ihan muita asioita, sitten on taas vapaa pelaamaan tietokoneella. Nostan todella hattua kaikille erityislasten vanhemmille, jotka kykenevät olemaan työelämässä. Tai ehkä siinä voi auttaa se, jos lapsi itse on halukas oppimaan uutta, keksimään selviytymiskeinoja, mutta meidän teinille kaikki ovat vihollisia.

Teen osa-aikatyötä ja koko ajan mietin jäädäkö kotiin, jaksaminen on ongelma.. koulun yhteydenotot stressaavat, jatkuvasti yllätyn uusista tavoista millä lapsi rikkoo sääntöjä/rajoja. Motivaatiota koulunkäynnin suhteen ei ole, kotona menee paremmin mutta miten vaikuttaa kotoa käsin lapsen olemiseen koulussa? Vanhempana olen vuoron perään

palavereissa liikaa milloin mitäkin. Tästä en pääse koskaan. Lapsi on rakas, mutta tätä työläyttä ei arvaa kukaan..jokainen päivän rutiini on koettelemus. Vielä päälle se, että tiedän että ainoa tapa luovia on kannustaa ja pystä positiivisena..

Vierailija kirjoitti:

Surullista sanoa, mutta tulin niin iloiseksi tämän luettuani... Teinipojallani ei ole kuin lievä Asperger, mutta jo se riittää tekemään elämästäni ajoittain ihan helvettiä. Lapsi ei tottele lainkaan, toimii usein fiksusti ihan oma-aloitteisesti, mutta ei millään käskyillä. Eli jos haluaa pilata asiansa, niin hänhän pilaa. Ja kaikki on muiden syytä. Joo, ei varmaan joka asiassa voi mennä tuon diagnoosin taakse, mutta toisaalta nuorempi lapsi vaikuttaa täysipäiseltä, vaikka olenkin häntä kasvattanut. Tosin hänkin kärsii teinin käytöksestä, yöllisistä väännöistä ja riidoista (vaikka yritän toimia hiljaa). Minulle olisi helpotus, jos saisin lapsen jonnekin osastolle, voisin kerrankin nukkua murehtimatta, miten huomenna menee. Olen ollut kotiäitinä (joten joka väittää, että kotiäitien lapsilla ei ole ongelmia, kun äidillä on heille aikaa, puhuu p*skaa) ja haaveeni ja tavoitteeni on kirjoittaa kirja. Siis en laske sen varaan mitään taloudellista menestystä tms., mutta se on iso haaveeni ja haluan yrittää sitä. Juu on vaikea kyllä päästä mihinkään riittävään, rentoon kirjoitusfiilikseen, kun aamulla vedän teinin sängystä ja saatan matkaan tuon ankeuttajan. Tuntuu kuin vetäisin jatkuvasti kivirekeä perässäni. Mistään neurologi- tai valmentajakäynneistä ei ole hyötyä, koska lapsi itse ei ole motivoitunut mistään. Hänelle käynnit ovat jokin koettelemus, mikä pitää vaan kestää ilmeisesti ajattelemalla ihan muita asioita, sitten on taas vapaa pelaamaan tietokoneella. Nostan todella hattua kaikille erityislasten vanhemmille, jotka kykenevät olemaan työelämässä. Tai ehkä siinä voi auttaa se, jos lapsi itse on halukas oppimaan uutta, keksimään selviytymiskeinoja, mutta meidän teinille kaikki ovat vihollisia.

Olen hyvin vastaavassa tilanteessa kuin sinä eli Asperger/ADHD -teini ja normaali pikkusisarus. Käyn tosin töissä, koska se tuntuu olevan ainoa keino jotenkin säilyttää oma mielenterveyteni. Voin välillä ajatella jotain muuta. En kyllä ole 100 % työkykyinen, mutta pelkään, että jos jään kotiin, romahdan täysin. Mutta jos töissä tulisi jotain isompaa vastoinkäymistä, en varmaan selviäisi siitä.

Meillä ollaan tilanteessa, jossa teini ei enää juurikaan käy koulusssa. Nuorisopsykiatriaan on hoitoyhteys, mutta kun en sinnekään saa aina tulemaan käynneille. Neurologialta on täällä siirrettu ADHD ja asperger hoito psykiatrian puolelle ja se on kyllä minusta väärä paikka. Vertaistukea kaipaisin.

Vertaistukea on saatavilla: kyselkää adhdliiton, autismi-ja aspergerliiton ja/tai FinFamin vertaistukitoimintaa omalla alueellanne, Helsingissä myös ADHD-keskuksen vertaistukiryhmiä. Jos sopivaa ryhmää ei ole, sellaisen voi myös perustaa; em. järjestöiltä saa apua siihen.

Vierailija kirjoitti:

Taitaa olla se erityislapsi väärässä paikassa koulussa. Demokratian, tasavertaisuuden ja ties minkä nimissä kohta lähes kaikki erityislapset integroidaan normaaliin opetukseen. Ei mene kauan, ennen kuin lapsi, luokkatoverit, opettaja ja vanhemmat ovat ihan hermot riekaleina. Nähtävästi lapsenne on siis normaaliluokalla, mutta miksi hän ei ole erityisluokalla? Jos olisi, olisivat viestit luultavasti paljon vähäisemmät. Vaatikaa lapsen uudelleen sijoittamista.

nimenomaan erityisluokalta tulee yhteydeottoja paljon enemmän. Mitään muuta erityistä en ole havainnut, paitsi kireämmät hermot ja innokas yhteydenotto kotiin, kaikenlaisine vaatimuksineen.

Vierailija kirjoitti:

Meillä työterveyslääkäri ei kirjoita palkallista sairauslomaa, jos uupumuksen syy on kotioloissa.

En edes haaveillut palkallisesta vapaasta, kun vain voisi luvallisesti olla pois töistä tarpeeksi kauan, edes sairauspäivärahalla ja saisin itseni kasaan.

Mene työterveyslääkärin juttelemaan. Saat varmasti pienen sairasloman, mutta pääset edes kerran purkamaan itseäsi.

Katso onko kaupungillasi psykologia, jonka luokse voi itse soittaa itselleen ajan. Ei varmaan kaikissa kaupungeissa ole, mutta meillä ainakin on tämmöinen mahdollisuus päästä psykologin juttusille ilman muuta mielenterveystyötä.

Tsemppiä!

Raskasta se on. Meillä erityislapsia 2, toisella neurologista vammaa ja toisella fyysistä. Olen kotona lasten kanssa ja välillä pelottaa muiden ihmisten reaktiot ja suhtautuminen. Tulisilla hiilillä ollaan jatkuvasti eikä elämä ole mitenkään helppoa ja stressitöntä. Päivä kerrallaan.

Äitini sai muistaakseni pari viikkoa- kuukauden sairaslomaa kun sisko pisti elämän risaiseksi ja aiheutti kaikille hermoromahduksen.

Vierailija kirjoitti:

Meillä työterveyslääkäri ei kirjoita palkallista sairauslomaa, jos uupumuksen syy on kotioloissa.

Onko sama linja muissakin ongelmissa?

Sairauslomaa ei tule jos käsi murtui vapaa-ajalla tai sydänkohtaus johtui huonoista elämäntavoista tai kotiolojen aiheuttamasta stressistä?

Vierailija kirjoitti:

Vertaistukea on saatavilla: kyselkää adhdliiton, autismi-ja aspergerliiton ja/tai FinFamin vertaistukitoimintaa omalla alueellanne, Helsingissä myös ADHD-keskuksen vertaistukiryhmiä. Jos sopivaa ryhmää ei ole, sellaisen voi myös perustaa; em. järjestöiltä saa apua siihen.

Hain aiemmin vertaistukea ryhmästä, mutten jaksa enää. Ryhmässä käy yksi mörrimöykkypeikko-vanhempi, joka on niin raskas persoona, että ryhmätapamiset vie enemmän kuin antaa. Tunnemme perheen aiemmin, ryhmän ulkopuolelta. Tämän tuttuuden vuoksi heidän ongelmansa ovat aina jollain lailla meidänkin ongelmia ja meidän ongelmat ovat turhia, mitättömiä eikä edes mainitsemisen arvoisia heidän rinnallaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surullista sanoa, mutta tulin niin iloiseksi tämän luettuani... Teinipojallani ei ole kuin lievä Asperger, mutta jo se riittää tekemään elämästäni ajoittain ihan helvettiä. Lapsi ei tottele lainkaan, toimii usein fiksusti ihan oma-aloitteisesti, mutta ei millään käskyillä. Eli jos haluaa pilata asiansa, niin hänhän pilaa. Ja kaikki on muiden syytä. Joo, ei varmaan joka asiassa voi mennä tuon diagnoosin taakse, mutta toisaalta nuorempi lapsi vaikuttaa täysipäiseltä, vaikka olenkin häntä kasvattanut. Tosin hänkin kärsii teinin käytöksestä, yöllisistä väännöistä ja riidoista (vaikka yritän toimia hiljaa). Minulle olisi helpotus, jos saisin lapsen jonnekin osastolle, voisin kerrankin nukkua murehtimatta, miten huomenna menee. Olen ollut kotiäitinä (joten joka väittää, että kotiäitien lapsilla ei ole ongelmia, kun äidillä on heille aikaa, puhuu p*skaa) ja haaveeni ja tavoitteeni on kirjoittaa kirja. Siis en laske sen varaan mitään taloudellista menestystä tms., mutta se on iso haaveeni ja haluan yrittää sitä. Juu on vaikea kyllä päästä mihinkään riittävään, rentoon kirjoitusfiilikseen, kun aamulla vedän teinin sängystä ja saatan matkaan tuon ankeuttajan. Tuntuu kuin vetäisin jatkuvasti kivirekeä perässäni. Mistään neurologi- tai valmentajakäynneistä ei ole hyötyä, koska lapsi itse ei ole motivoitunut mistään. Hänelle käynnit ovat jokin koettelemus, mikä pitää vaan kestää ilmeisesti ajattelemalla ihan muita asioita, sitten on taas vapaa pelaamaan tietokoneella. Nostan todella hattua kaikille erityislasten vanhemmille, jotka kykenevät olemaan työelämässä. Tai ehkä siinä voi auttaa se, jos lapsi itse on halukas oppimaan uutta, keksimään selviytymiskeinoja, mutta meidän teinille kaikki ovat vihollisia.

Olen hyvin vastaavassa tilanteessa kuin sinä eli Asperger/ADHD -teini ja normaali pikkusisarus. Käyn tosin töissä, koska se tuntuu olevan ainoa keino jotenkin säilyttää oma mielenterveyteni. Voin välillä ajatella jotain muuta. En kyllä ole 100 % työkykyinen, mutta pelkään, että jos jään kotiin, romahdan täysin. Mutta jos töissä tulisi jotain isompaa vastoinkäymistä, en varmaan selviäisi siitä.

Meillä ollaan tilanteessa, jossa teini ei enää juurikaan käy koulusssa. Nuorisopsykiatriaan on hoitoyhteys, mutta kun en sinnekään saa aina tulemaan käynneille. Neurologialta on täällä siirrettu ADHD ja asperger hoito psykiatrian puolelle ja se on kyllä minusta väärä paikka. Vertaistukea kaipaisin.

Isoin ongelma meillä on pojan jumittuminen tietokonepeleihin. Tiedän, että täällä av:lla valtaosa vanhemmista on sitä mieltä, että pelaaminen on normaalia ja nykypäivää, jos koulunkäynti jotenkin sujuu, mutta rohkenen olla eri mieltä. Meillä poika alkoi onneksi pelata vasta 11-vuotiaana, mutta aika pian tilanne oli se, että kaikki muut asiat (ulkoilu, pienet kotityöt jne.) poika teki vain siksi, että sen jälkeen sai pelata. Ehkä olen joku muinaisjäänne, mutta minusta ei ole normaalia, että lapsen/nuoren tärkein tehtävä elämässä on pelaaminen. Onhan nyt yläkoulussa esim. seitsemän tunnin koulupäiviä ja kun ennen aamuyötä sentään nukkumaan menee, niin kyllähän hän muutakin tekee, mutta se kaikki muu on ikävää, tylsää pakkopullaa, pelaaminen on ainoa kiinnostava asia. Voin kuvitella, että jatko-opinnot (jos niihin onnistuu hakeutumaan) valitsee sen mukaan miten ehtii pelata eniten. Rahkeita olisi älyn puolesta vaikka mihin. En nyt mihinkään lukioon muutenkaan painosta, jos on joku muu juttu, mikä kiinnostaa, mutta ihan oikeasti pelaaminen ei minusta ole sellainen ammatti, että sen takia voi kaiken muun jättää. Mikään nörtti poika ei ole, koska käsittääkseni häntä eivät tietokoneet noin muuten hirveästi kiinnosta, vain se pelaaminen. En ole itse kiinnostunut pelaamisesta, mutta minusta se olisi ihan ok harrastus vaikka pari, kolme tuntia päivässä, mutta poika ei pysty sitä rajoittamaan itse. Pelin luonteen takia ei voi käyttää mitään munakelloa, koska pelien kestoa ei voi etukäteen tietää, eikä tiimikavereille ole tietenkään reiluakaan, että yksi katoaa paikalta aina kesken pelin. Olisin siis valmis joustamaan, mutta muuten sinänsä kiva poika vedättää kyllä tuossa minkä ehtii. Oikeasti hänelle parin tunnin peliaika on verrattavissa yhden paukun tarjoamiseen alkoholistille - jääkö se siihen yhteen, ei varmasti.

En mitenkään jaksa uskoa, että joku CS:n pelaaminen elämäntarkoituksena tekee kehittyville aivoille hyvää. Sivuharrastuksena voi olla ihan kiva. En oikein ymmärrä, miksei näistä ongelmista puhuta enempää. Pojan kehitykselle minusta paras vaihtoehto olisi ehdoton pelikielto, mutta sen jälkeen meidän perhe-elämälle voi sanoa näkemiin. Poika vaipuu kutakuinkin psykoosiin ja linnoittautuu huoneeseensa, ei mene kouluun, ei syö, tai sitten rassaa kaikkien hermot riekaleiksi. On siis todella yhden oman totuutensa ihminen, ei mangu pelaamista paria tuntia vaan loppuelämänsä. Pikkuveljen voi siinä tapauksessa antaa huostaan saman tien, meillä hän ei pysty sitten enää asumaan. Olen lukenut kauhistelevia juttuja siitä, miten muissa maissa on katkaisuhoitoloita peliriippuvaisille lapsille, mutta minusta olisi ihan tervettä, että niitä olisi täälläkin. Enkä kyllä moralisoi näiden lasten vanhempia, hehän sentään ovat hakeneet apua, toisin kuin monet, jotka vain hyssyttelevät ongelmaa. Tällä hetkellä olen aika lailla luovuttanut, koska mikään tekemäni ei auta. Wilmaan tulee tiuhaan merkintöjä ja tietysti koetuloksia, ja jos alkaa selvästi alamäki jyrkkenemään, poika saa minun puolestani lähteä hoitoon. Ikinä en olisi arvannut, että joku tietokonepelaaminen voi aiheuttaa tällaisen helvetin. Onhan poika nyt ennenkin ollut jumittuja, mutta eipä nyt ihan noin riippuvainen ollut jostain legoista aikanaan. Kyllä intohimoinen kiinnostus jotain asiaa kohtaan ja riippuvuus ovat vaan eri asioita.

Meillä ei ole pelaamisrajoituksia, mutta toisaalta eipä ole lapset erityislapsiakaan. Voin hyvin uskoa että jollekin aspergerille esimerkiksi ei välttämättä ole ollenkaan hyväksi sulkeutua pelimaailmoihin pitkiksi aikaa, jos on muutenkin taipumusta jumittaa ja uppoutua asioihin liikaa.

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei ole pelaamisrajoituksia, mutta toisaalta eipä ole lapset erityislapsiakaan. Voin hyvin uskoa että jollekin aspergerille esimerkiksi ei välttämättä ole ollenkaan hyväksi sulkeutua pelimaailmoihin pitkiksi aikaa, jos on muutenkin taipumusta jumittaa ja uppoutua asioihin liikaa.

Joo, kyllä se vaan paljon on lapsesta kiinni, että miten helposti koukuttuu. Toisaalta vaikka tuo Asperger antaa mahtavasti polttoainetta riippuvuudelle, myönnän, että olen aika niuho nuoremman tavislapsen kanssa. Hän on nyt 9-v. ja hänen luokkakaverinsa ovat pelanneet jo pari vuotta K18-pelejä ja muun ajan tuijottavat älypuhelinta. Pojalla ei ole vielä lainkaan älypuhelinta, eikä todellakaan pelaa mitään väkivaltaisempia pelejä. Silti, vaikka pelaa läppärillä jotain netin ilmaispelejä, eikä ole jumittuva luonne, silti hänelläkin on kausia, jolloin ainoa kysymys on "saanko pelata" ja kamala ulina, jos ei saa. Eli näppituntumani on, että kyllä ne pelit vaan koukuttavia ovat, ei tarvitse olla esim. neurologisesti poikkeava koukuttuakseen. Suuri osa pojan kavereista elää ihan zombie-elämää noiden laitteiden kanssa, eivätkä varmasti ole kaikki erityislapsia. Varmasti on lapsi vihainen, kun isoveljen takia olen aika nipottaja, mutta voin sanoa ihan suoraan, että toista lastani en enää peleille uhraa, yksi riitti. Täällä on kirjastossa pelitila, jossa kuopus voi alkaa käydä pelaamassa pari kertaa viikossa. Siinä se peliaika rajoittuu luonnostaan, kun paikka menee kiinni. Eli en häntä halua kokonaan vieroittaa pelimaailmasta, koska kyllä siinä sosiaalinen elämäkin kärsii (sairasta sinänsä), mutta kotona ei tarvitse vääntää.

Esikoisen kanssa on ollut niin vaikea päättää mitä tehdä, kun toisaalta Aspergereille ne intohimoiset kiinnostuksenkohteet ovat tärkeitä, ei niitä pitäisi kieltää. Ja kyllä meillä on uppouduttu legoihin, tähtitieteeseen, valtioiden lippuihin ym. AS-lapsille tavallista, mutta väitän, että peliriippuvuus on eri asia. Lapsen neurologi itse puolustaa kohtuullista pelaamista mikä on toisaalta kivan kuuloista, toisaalta aika merkillistä. Miten ihmeessä tyypillisen AS-lapsen/nuoren kanssa voi toimia niin, että jotain yli kaiken kiinnostavaa tehdään hieman, mutta ei liikaa? Hehän usein ovat nimenomaan kaikki tai ei mitään -ihmisiä. Meillä kävi valmentajakin puhumassa, että pitäisi rajoittaa juu, mutta miten ihan konkreettisesti niin, ettei niitä lapsen "kohtauksiakaan" kuitenkaan joka päivä tulisi, niin sitäpä hän vaan ei osannut sanoa... (Ja siis tähdennän vielä, että se "kohtaus" ei ole vartin kiukku, vaan tila, jossa lapsi saa raivarin, parkuu, lopulta oksentaa limaa kierien lattioilla, eikä varmaan muistaisi nimeäänkään siinä tilassa. Eivät todellakaan opeta lapselle mitään siitä, mitä kannattaa ja mitä ei kannata tehdä. Ja kyseessä ei siis ole pikkulapsi vaan teini.)

Tällä hetkellä olen kuulostelevalla kannalla eli vältän kaikkea marinaa ja nalkutusta (mitä vuorovaikutuksemme käytännössä yleensä on, kun muuta ei ehdi, koska pelaaminen). Jos lapsen unimäärä vain vähenee, koulunkäynti kärsii tosiaan tms., niin pyydän neurologilta hänen joskus yhtenä vaihtoehtona ehdottamaansa lähetettä psykiatriaan. Mikään kiva pikku polikäynti ei kyllä auta, koska lapsi ei puhu siellä mitään, mutta toivon, että ottavat hänet tarkkailujaksolle. Monelle tuo olisi varmaan paha takaisku ja äärimmäinen syytös huonosta vanhemmuudesta, mutta minulle se varmaan olisi lähinnä lepotauko. On tätä taistelua jo niin kauan taisteltu ja tiedän jo ennestäänkin, ettei mennyt niin kuin Strömsössä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei ole pelaamisrajoituksia, mutta toisaalta eipä ole lapset erityislapsiakaan. Voin hyvin uskoa että jollekin aspergerille esimerkiksi ei välttämättä ole ollenkaan hyväksi sulkeutua pelimaailmoihin pitkiksi aikaa, jos on muutenkin taipumusta jumittaa ja uppoutua asioihin liikaa.

Joo, kyllä se vaan paljon on lapsesta kiinni, että miten helposti koukuttuu. Toisaalta vaikka tuo Asperger antaa mahtavasti polttoainetta riippuvuudelle, myönnän, että olen aika niuho nuoremman tavislapsen kanssa. Hän on nyt 9-v. ja hänen luokkakaverinsa ovat pelanneet jo pari vuotta K18-pelejä ja muun ajan tuijottavat älypuhelinta. Pojalla ei ole vielä lainkaan älypuhelinta, eikä todellakaan pelaa mitään väkivaltaisempia pelejä. Silti, vaikka pelaa läppärillä jotain netin ilmaispelejä, eikä ole jumittuva luonne, silti hänelläkin on kausia, jolloin ainoa kysymys on "saanko pelata" ja kamala ulina, jos ei saa. Eli näppituntumani on, että kyllä ne pelit vaan koukuttavia ovat, ei tarvitse olla esim. neurologisesti poikkeava koukuttuakseen. Suuri osa pojan kavereista elää ihan zombie-elämää noiden laitteiden kanssa, eivätkä varmasti ole kaikki erityislapsia. Varmasti on lapsi vihainen, kun isoveljen takia olen aika nipottaja, mutta voin sanoa ihan suoraan, että toista lastani en enää peleille uhraa, yksi riitti. Täällä on kirjastossa pelitila, jossa kuopus voi alkaa käydä pelaamassa pari kertaa viikossa. Siinä se peliaika rajoittuu luonnostaan, kun paikka menee kiinni. Eli en häntä halua kokonaan vieroittaa pelimaailmasta, koska kyllä siinä sosiaalinen elämäkin kärsii (sairasta sinänsä), mutta kotona ei tarvitse vääntää.

Esikoisen kanssa on ollut niin vaikea päättää mitä tehdä, kun toisaalta Aspergereille ne intohimoiset kiinnostuksenkohteet ovat tärkeitä, ei niitä pitäisi kieltää. Ja kyllä meillä on uppouduttu legoihin, tähtitieteeseen, valtioiden lippuihin ym. AS-lapsille tavallista, mutta väitän, että peliriippuvuus on eri asia. Lapsen neurologi itse puolustaa kohtuullista pelaamista mikä on toisaalta kivan kuuloista, toisaalta aika merkillistä. Miten ihmeessä tyypillisen AS-lapsen/nuoren kanssa voi toimia niin, että jotain yli kaiken kiinnostavaa tehdään hieman, mutta ei liikaa? Hehän usein ovat nimenomaan kaikki tai ei mitään -ihmisiä. Meillä kävi valmentajakin puhumassa, että pitäisi rajoittaa juu, mutta miten ihan konkreettisesti niin, ettei niitä lapsen "kohtauksiakaan" kuitenkaan joka päivä tulisi, niin sitäpä hän vaan ei osannut sanoa... (Ja siis tähdennän vielä, että se "kohtaus" ei ole vartin kiukku, vaan tila, jossa lapsi saa raivarin, parkuu, lopulta oksentaa limaa kierien lattioilla, eikä varmaan muistaisi nimeäänkään siinä tilassa. Eivät todellakaan opeta lapselle mitään siitä, mitä kannattaa ja mitä ei kannata tehdä. Ja kyseessä ei siis ole pikkulapsi vaan teini.)

Tällä hetkellä olen kuulostelevalla kannalla eli vältän kaikkea marinaa ja nalkutusta (mitä vuorovaikutuksemme käytännössä yleensä on, kun muuta ei ehdi, koska pelaaminen). Jos lapsen unimäärä vain vähenee, koulunkäynti kärsii tosiaan tms., niin pyydän neurologilta hänen joskus yhtenä vaihtoehtona ehdottamaansa lähetettä psykiatriaan. Mikään kiva pikku polikäynti ei kyllä auta, koska lapsi ei puhu siellä mitään, mutta toivon, että ottavat hänet tarkkailujaksolle. Monelle tuo olisi varmaan paha takaisku ja äärimmäinen syytös huonosta vanhemmuudesta, mutta minulle se varmaan olisi lähinnä lepotauko. On tätä taistelua jo niin kauan taisteltu ja tiedän jo ennestäänkin, ettei mennyt niin kuin Strömsössä.

Tuo sinnikkyys, se on uskomatonta eikä sitä ulkopuoliset tahdo ymmärtää. Meillä harvoin tulee raivareita, mutta kun nuori tahtoo jotain, niin painostaa asialla hellittämättä. Aamulla aloittaa jankuttamisen, lähettää päivän viestejä ja linkkejä whatsappissa ja illan puhuu taukomatta siitä. Mikään perustelu ei ole tarpeeksi pätevä, jotta luovuttaisi vaan jatkaa vänkäämistä _viikkoja_ 😧