Erityislapsi, onko vanhempi työkykyinen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei ole pelaamisrajoituksia, mutta toisaalta eipä ole lapset erityislapsiakaan. Voin hyvin uskoa että jollekin aspergerille esimerkiksi ei välttämättä ole ollenkaan hyväksi sulkeutua pelimaailmoihin pitkiksi aikaa, jos on muutenkin taipumusta jumittaa ja uppoutua asioihin liikaa.

Joo, kyllä se vaan paljon on lapsesta kiinni, että miten helposti koukuttuu. Toisaalta vaikka tuo Asperger antaa mahtavasti polttoainetta riippuvuudelle, myönnän, että olen aika niuho nuoremman tavislapsen kanssa. Hän on nyt 9-v. ja hänen luokkakaverinsa ovat pelanneet jo pari vuotta K18-pelejä ja muun ajan tuijottavat älypuhelinta. Pojalla ei ole vielä lainkaan älypuhelinta, eikä todellakaan pelaa mitään väkivaltaisempia pelejä. Silti, vaikka pelaa läppärillä jotain netin ilmaispelejä, eikä ole jumittuva luonne, silti hänelläkin on kausia, jolloin ainoa kysymys on "saanko pelata" ja kamala ulina, jos ei saa. Eli näppituntumani on, että kyllä ne pelit vaan koukuttavia ovat, ei tarvitse olla esim. neurologisesti poikkeava koukuttuakseen. Suuri osa pojan kavereista elää ihan zombie-elämää noiden laitteiden kanssa, eivätkä varmasti ole kaikki erityislapsia. Varmasti on lapsi vihainen, kun isoveljen takia olen aika nipottaja, mutta voin sanoa ihan suoraan, että toista lastani en enää peleille uhraa, yksi riitti. Täällä on kirjastossa pelitila, jossa kuopus voi alkaa käydä pelaamassa pari kertaa viikossa. Siinä se peliaika rajoittuu luonnostaan, kun paikka menee kiinni. Eli en häntä halua kokonaan vieroittaa pelimaailmasta, koska kyllä siinä sosiaalinen elämäkin kärsii (sairasta sinänsä), mutta kotona ei tarvitse vääntää.

Esikoisen kanssa on ollut niin vaikea päättää mitä tehdä, kun toisaalta Aspergereille ne intohimoiset kiinnostuksenkohteet ovat tärkeitä, ei niitä pitäisi kieltää. Ja kyllä meillä on uppouduttu legoihin, tähtitieteeseen, valtioiden lippuihin ym. AS-lapsille tavallista, mutta väitän, että peliriippuvuus on eri asia. Lapsen neurologi itse puolustaa kohtuullista pelaamista mikä on toisaalta kivan kuuloista, toisaalta aika merkillistä. Miten ihmeessä tyypillisen AS-lapsen/nuoren kanssa voi toimia niin, että jotain yli kaiken kiinnostavaa tehdään hieman, mutta ei liikaa? Hehän usein ovat nimenomaan kaikki tai ei mitään -ihmisiä. Meillä kävi valmentajakin puhumassa, että pitäisi rajoittaa juu, mutta miten ihan konkreettisesti niin, ettei niitä lapsen "kohtauksiakaan" kuitenkaan joka päivä tulisi, niin sitäpä hän vaan ei osannut sanoa... (Ja siis tähdennän vielä, että se "kohtaus" ei ole vartin kiukku, vaan tila, jossa lapsi saa raivarin, parkuu, lopulta oksentaa limaa kierien lattioilla, eikä varmaan muistaisi nimeäänkään siinä tilassa. Eivät todellakaan opeta lapselle mitään siitä, mitä kannattaa ja mitä ei kannata tehdä. Ja kyseessä ei siis ole pikkulapsi vaan teini.)

Tällä hetkellä olen kuulostelevalla kannalla eli vältän kaikkea marinaa ja nalkutusta (mitä vuorovaikutuksemme käytännössä yleensä on, kun muuta ei ehdi, koska pelaaminen). Jos lapsen unimäärä vain vähenee, koulunkäynti kärsii tosiaan tms., niin pyydän neurologilta hänen joskus yhtenä vaihtoehtona ehdottamaansa lähetettä psykiatriaan. Mikään kiva pikku polikäynti ei kyllä auta, koska lapsi ei puhu siellä mitään, mutta toivon, että ottavat hänet tarkkailujaksolle. Monelle tuo olisi varmaan paha takaisku ja äärimmäinen syytös huonosta vanhemmuudesta, mutta minulle se varmaan olisi lähinnä lepotauko. On tätä taistelua jo niin kauan taisteltu ja tiedän jo ennestäänkin, ettei mennyt niin kuin Strömsössä.

Tuo sinnikkyys, se on uskomatonta eikä sitä ulkopuoliset tahdo ymmärtää. Meillä harvoin tulee raivareita, mutta kun nuori tahtoo jotain, niin painostaa asialla hellittämättä. Aamulla aloittaa jankuttamisen, lähettää päivän viestejä ja linkkejä whatsappissa ja illan puhuu taukomatta siitä. Mikään perustelu ei ole tarpeeksi pätevä, jotta luovuttaisi vaan jatkaa vänkäämistä _viikkoja_ 😧

Ja lopettaa jankkaamisen vain, jos saa mitä haluaa tai vaihtaa kohteen ja aloittaa uudesta aiheesta.

Välillä tuntuu, ettei riitä että vanhempana vastaa omasta ja lapsen jaksamisesta vaan opettaja heittäytyy tavallaan avuttomaksi ja kaataa kaikki ongelmat surutta vanhemmille. Eikö opettajille ole työnohjausta tai muuta vastaavaa, ettei vanhempien tarvi kantaa heitäkin?

Tarvitsette apua koulun ulkopuolelta.

Lääkitys?

Lasu?

Perheneuvola/ perhetyö?

Kuntoutus?

Toimintaterapia?

Mulla noi oireet helpotti kun peruskoulu päättyi ja lapsi siirtyi ammattikouluun. Varmaan juuri sen takia, että niitä helvetin wilmaviestejä ei enää tullut. wilma on kyllä vihoviimeinen viestintäväline erityislasten kohdalla. Sinne helposti aletaan kitisemään pikkuasioista eikä opettaja enää hahmota viestiensä muodostamaa kokonaisuutta. Myös se mielentila, missä viesti lähetetään ja toisaalta taas vastaanottajan mielentila lukuhetkellä ratkaisee sen, miten viesti muotoillaan ja luetaan/otetaan vastaan. Toisaalta se puhelimella soittelukin on vastaanottajan kohdalla hyvin ahdistavaa, jos aina vaan negatiivista eikä koskaan mitään positiivista.

Joskus ne wilmaan laitetut viestit olivat sellaisia, että en oikeasti voinut tehdä asialle kotona yhtään mitään, koska se tilanne olisi pitänyt käsitellä siellä koulussa heti kun tilanne oli päällä. Ei lapsi enää kotona muistanut tai tajunnut tai ollut enää se fiilis päällä, mikä koulussa oli tapahtumahetkellä.

Nyt kun ajattelen tuota aikaa niin olin kyllä aivan sietokykyni rajoilla. Mulla oikeasti oli paniikkikohtauksia ja ahdistusta, mutta suoriuduin juuri ja juuri työelämässä. Toisaalta jos olisin jäänyt kotiin niitä märehtimään, olisiko se sitten yhtään helpottanut asioita? Ehkä joku auttava taho olis ollut ihan paikallaan, mutta siinä tilanteen ollessa päällä, ei vaan osannut ajatella avun hakemista, sitä vaan yritti pärjätä ja pärjäsikin kun oli pakko.

Tästä aiheesta muuten puhutaan hirveän vähän. Vanhempia kyllä syytetään, syyllistetään, painostetaan, kipataan kaikkea shittiä niskaan, mutta koskaan ei kysytä, että miten jaksat, miten voit, miten sinä itse pärjäät tässä erityislapsen vanhemman arjessa, tuntuuko että tarvitsisist itsellesi apua. Jotkut osaavat sitä apua hakea omatoimisesti, mutta jotkut saattaisivat tarvita jonkinlaisen herätyksen, että nyt ei taida asiat olla niin kuin pitäisi.