Lue keskustelun säännöt.
Sinä, joka olet katunut lasten saamista: helpotti tunne lasten kasvaessa?
18.02.2017 |
Millaista elämäsi on nyt?
Muutenkin kokemukset aiheesta kiinnostavat, joten sana on vapaa.
Kommentit (782)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta on aika vastuutonta heittää, että kuka vain voi pitää kotikoulua. Siinähän sitä vasta nimenomaan usutetaan siihen kykenemättömiä pilaamaan lastensa tulevaisuus. Siis opettamaan lapsille, että siitä tulikin nyt itseasiassa yksi hitsin pitkä vetelehtimisloma, jota kutsuimme "kotikouluksi" ja sanoimme vielä lapsille, että ei se haittaa, kun jäitte jälkeen koulutyössä. Kun niin siinä käy, kun osaamaton ryhtyy. Mutta eihei kenenkään tarvitse epäillä itseään, sitä on "ihan helppo" pitää :D
Kukahan tässä luo haitallista kuplaa...Hups, tulipa täällä palautetta yhdestä heitosta - joka perustuu useamman perheen kokemuksiin.Tietenkin ilman lapsia voi työskennellä tehokkaammin ja keskittyä varsinaiseen, tuonkin olen kokenut kun ennen lapsia post doccasin toisella puolella maapalloa, mies jäi Suomeen (joku muu voisi katua naimisiin menoa kun se estää uraa kun mies ei voinut lähteä mukaan mutta onnistui se noinkin). Kannattaako oikeasti ajatella ettei mikään onnistu jos lapset on hankkinut? Lapsilla on yleensä äiti ja isä jotka voivat vuorotella lastenhoidossa, näin useammassa noissa tuntemissani tapauksissa. Joissakin on mukaan otettu pieniä varten aur pair. . Kotikoulua vuodenkin ajan on pitänyt toinen vanhemmista (opettaja tausta-ammatiltaan), ja näissä lyhytkestoisemmissa, esim. meillä itsellä ihan vanhemmat, ilman auskultointikokemusta mutta tohtorikoulutuksella selvisi kuitenkin alakoulun opetuksesta. Ja lapsetkin selvisivät ilman traumoja: oppivat englantia puhuvassa maassa ymmärätämään hyvin englantia, puhuivatkin jonkin verran. Toinen lukee lakia, toinen kirjoittaa nyt ylioppilaaksi, ei haitannut vanhempien opettajataitojen vähyys, enemmänkin taisi auttaa kun lapsesta ovat nähneet hyvin monenlaisia kulttuureja ja ymmärtäneet esim. kielitaidon merkityksen käytännössä. Älkää nyt hyvät ihmiset sulkeko turhaan ovia edestänne, katselkaa kuinka vanhempi ikäluokka on hyvin moninlaisista lähtökohdista luonut hyvän ja itseä tyydyttävän elämän itselleen - ja kuinka toiset ovat paljon paremmista lähtökohdista jääneet katkeroitumaan paikalleen ja jättäneet elämänsä elämättä.
Olet ihan doccina ollut, etkä osaa vastata siihen mitä kysytään? Muistisi virkistykseksi, kirjoitin näin: "Siis opettamaan lapsille, että siitä tulikin nyt itseasiassa yksi hitsin pitkä vetelehtimisloma, jota kutsuimme "kotikouluksi" ja sanoimme vielä lapsille, että ei se haittaa, kun jäitte jälkeen koulutyössä. Kun niin siinä käy, kun osaamaton ryhtyy. Mutta eihei kenenkään tarvitse epäillä itseään..."
Voisitko kommentoida tähän, miten sä estät sen, ettei synny lapsille tuollaisia käsityksiä, kun vanhemmat päättävät hiukan laitella heitä kotikouluun, kun itseä nyt niin huvittaa tehdä mitä huvittaa? Äläkä oleta, että ne vanhemmat, joita sä nyt neuvot, omaavat sinun ystäväpiirisi taidot tai mitään vastaavaa. Vaan mites elämänhallintansa menettänyt, lapsiaan katuva tuossa hoitaa homman kotiin? No? Etkö osaakaan vastata? Mä tiesin sen.
i
Mitä sä nyt jankkaat? Täälläkin on paasattu siitä, että älykkäät ihmiset niitä lapsia katuu ja kaikki on henkisesti tasapainosia. Jos älykkyys ja elämänhallinta ei riitä opettamaan peruskoulun oppimäärää pari kuukautta niin ehkä sitävähän ei haaveillakaan ulkomailla työskentelystä vaan muista asioista jolloin lapset voi normaalisti jatkaa koulussa. Haluatko sinä nyt haastaa vaan riitaa vai oliko sulla oikeesti joku pointti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en ainakaan hauku lapsettomia enkä syyllistä heitä mistään. Minä mietin omaa äitiäni, jolle lapsen hoitaminen ei selvästikään ollut mieluisaa, mutta joka syytti siitä minua, ei äitiyttä sinänsä! Äiti oli eronnut, mutta sönkötti, että olisi halunnut 5 poikaa! (=jalkapallojoukkue). Mutta ei sitten voinut koska ero, muka.
Eli en saanut äidiltä palautetta, että hän ei tykkää hoitaa minua, vaikka varmasti ei tykännyt, kun kiukku purettiin minuun. Olen siis jo aikaisemmin ketjussa kirjoittanut, että luulin, että meidän ongelmamme johtuivat meistä, hänestä ja minusta.
Nyt tajuan, että eivät ne johtuneetkaan, vaan siitä, että äiti ei ollut lapsirakas henkilö, ja ei siinä mitään, tunnollisesti hän minut hoiti, mutta se oli virhe häneltä, ettei hän rehellisesti paljastanut minulle, että syy on hänessä, jolloin en päässyt tarkastelemaan rehellisesti äitiyttä, vaan se näyttäytyi minulle asiana, josta kyllä selviää, jos haluaa. Niin, selviää, jos on tunnekylmä ihminen, jota ei haittaa hoitaa lapsiaan koneellisesti. Minua taas oksettaa, kun en kykene sen parempaan, ja olen huolissani lapsistani. Koska niillä eväillä, joita lapsuuteni antoi on todella vaikea olla haluamani lempeä, rakastava ja toiset itseni edelle asettava vanhempi. Koska en saa siitä mitään.Mutta saatan sinä hyvänmielen ja onnistumisen tunteen kun laitat lapsesi ennen itseäsi?
Miten niin? Mitä oikein tarkoitat? En koe asiaa niin, koen vain hoitaneeni velvollisuuteni (josta lapsi vielä kiukuttelee). Esim. nukkumaanmeno. Katsoisin paljon mieluummin useimpina iltoina vain töllöä. Sen sijaan en voi, koska pitää saada lapset nukkumaan. Ja sen jälkeen ei voi enää pitää telkkaria niin että kuulisi mitään, koska lapset eivät saa unta. Jos minä en asettaisi lapsia itseni edelle, unen vähyys olisi haitaksi lasten terveydelle.
Mutta miksi saisin tuosta jotenkin erityiset kicksit?
Siis eikö sinulle muka tule ollenkaan onnellinen olo kun esim ostat lapselle jäätelön (siihen menee toki siis sinun rahojasi jotka voisit käyttää itseesi) ja näät miten se lapsi innoissaan hymyilee ja syö sitä jäätelöä? Ajattelet vaan et vittu sinne meni sekin 2e minulta pois..
Eikö joillakin ihmisillä tosiaan ole tällaista antamisen iloa ja empatiaa olemassa jo ennen lapsia O.o vai mikä tämän kommentin pointti oli. Itse velana olen sitä mieltä että äitiys ei tosiaankaan saa olla totaalista epäitsekkyyttä jossa lapsen tarpeet jyrää vanhemman omat tarpeet. Tästä syntyy helposti äiti/isämarttyyri joka voi syyllistää omaa lastaan tai ainakin heittää oman elämänsä lapsen harteille. Tämä siis niille jotka yrittävät kieltää äideiltä negatiivisia tunteita. ohis
Ei ilmeisesti ole. Pointti oli juuri se mikä siinä lukee ja tähän kommenttiin sain jo vastauksen, ei tunne iloa lapsen ilosta.
Kyllä katuva äiti voi tuntea iloa jostain lapseen liittyvästä. Otetaan esimerkki jäätelö.
Tosielämässä tilanne ei ole niin, että mennään jäätelöbaariin ja kaikilla on hauskaa. Oikeasti homma menee monesti niin, että ensin lapset riitelevät kumpi tilaa ensin. Sitten muutaman tönimisen ja kitinän jälkeen päästään tilaamaan. Homma kestää ikuisuuden ja haluttaisiin mielellään se kallein vaihtoehto. Sitten saapuvat annokset. Toinen niistä on hienompi ja sitten alkaa toisen naama vääntymään kun omassa annoksessa ei ollut keksiä. Joudut menemään hakemaan keksin toisellekin. Sitten alkaa syöminen. Ensin maistellaan molempien kulhoista. Hihat tietenkin pyyhkivät sen oman jäätelön, kun kurkoitetaan siihen toisen jätskiin. Sitten pyyhitään niitä hihoja. Pahimmillaan kaatuu juomakin ja housut kastuu. Haet tiskiltä lisää paperia.
Viereisessä pöydässä istuu lapseeton pariskunta, joka seuraa jokaista liikkettäsi ja reaktiotasi. He eivät tee epäselväksi kuinka äänekkäät ja sotkuiset lapset häiritsevät heitä. Heidän silmissä olet huono äiti, jonka olisi pitänyt ymmärtää olemaan tuomatta niitä "pershedelmiä" ihmisten ilmoille. Kuten huomaat he ovat keksineet jo hellyyttävän lempinimen lapsillesi.
Sinulla on hiki ja jäätelön jälkeen lapsillasi on jano, koska hankkimasi juoma kaatui jo alkuminuuteilla. Itse et ole edes koskenut jäätelöösi. Tosin monesti et edes osta sellaista, Et ehtisi kuitenkaan nauttia sen syömisestä.
Tulet ulos baarista, mutta lapsesi eivät ole lopettaneet kitinää. Nyt on vessahädän vuoro.
Pääset ulos ja autoon. Koko kotimatkan kuuntelet heidän riitelyään. Jossain kohdassa yrität ajatella, että missä kohtaa sinun olisi kuulunut nauttia, tuntea sitä iloa kun annat jotain jollekin toiselle?
No tämä vain sivujuonteena keskusteluun. Teillä ei ole kivaa siellä jätskibaarissa, koska jostain syystä lapsia ei ole kasvatettu käyttäytymään hyvin. Hyvä käytös johtaa viihtymisee kaikille. Aikuisten huono olo heijastuu lapsiin, tietysti. Luulette olevanne lastenne mielialojen armoilla, vaikka asia on päinvastainen. Se on ihan mahdollista että kaikilla on kivaa. Kasvatustaidossa kyse on vain taidosta, kuten vaikka pianonsoitto, ei mistään mystisestä. Eivätkä lapset silloin kitise ja riitele, jos heillä on oikeasti kivaa, eihän aikuisetkaan.
Kaduttaa kyllä siinä mielessä, että en ehtinyt elää elämää juuri ollenkaan. Lapsen synnyttyä kaikki kaverini myös jättivät minut kuten myös sitten mieskin. Heidän mielestään en enää sopinut porukkaan. Kyllä siinä useampi päivä meni ikkunasta ulos katsellessa muita ihmisiä ystävineen.
Jos olisin tätä asiaa voinut lykätä viidellä vuodella, voisin olla onnellinen. Alunperin ajattelin muutenkin, että lapsi olisi mennyt adoptioon. Sitten uhkailun ja taivuttelun tuloksena pidin hänet. Typerää. Tiedän sen.
mamuska kirjoitti:
Vähän surettaa nää ihmisten kommentit toisten vastauksiin. Jos jotakuta kaduttaa omien lasten hankinta, tuskin kova kuittailu asiasta helpottaa omaa/toisen oloa. Haukutaan huonoksi äidiksi jos ei tee lasten kanssa, ja ylisuorittajaksi jos touhuaa lasten kanssa. Ihana suomalainen mikään-ei-kelpaa-asenne. Aina Inkeri Ankeinen kylässä.
Itse kutsuin sitä ylisuorittamiseksi, koska joku äiti kertoi katuvansa lapsiaan ja sitten luetteli asioita joita lasten kanssa TÄYTYY tehdä ja jotka tekevät onnettomaksi. Tottakai koin halua puuttua siihen, koska itse en noita asioita tee ja varmasti kokisin itsekin arkeni onnettomaksi jos jokapäivä pitäisi touhuta hirveästi lasten kanssa. Moni on niin tottunut ja juuttunut siihen arkeensa, ettei välttämättä oikeasti huomaa tai hoksaa että on myös eri tavoin eläviä,onnellisia perheitä. Paljon on oletuksia siitä mitä lasten kanssa KUULUU tehdä- mutta kuuluuko, oikeasti?
Esimerkiksi itse en haluaisi kuskata jatkuvasti lapsia harrastuksiinsa. Asumme lähellä suuren kaupungin keskustaa ja harrastukset ovat sellaisia,että lapset voivat kulkea niihin itsenäisesti. En ole koskaan toiminut seremoniamestarina lapsille(lukuunottamatta ihan vauva-tai taaperoaikaa),vaan ovat saaneet leikkiä keskenään ja kavereidensa kanssa. En hankkinut lapsia pienellä ikäerolla, koska en halunnut kuunnella jatkuvaa kinastelua tai kärsiä järkyttävistä univeloista. Otan jokapäivä ihan kunnolla aikaa itselleni enkä koe siitä huonoa omaatuntoa. Viikonloppuisin on nukuttu pitempään,laitettu lapsille aamupalat valmiiksi jääkaappiin ja annettu heidän herätä reilusti ennen vanhempiaan katsomaan lastenohjelmia. Lapset on totutettu käymään ravintoloissa ja kulttuuritapahtumissa eikä niissä ole koskaan ollut isompaa häslinkiä.
Vierailija kirjoitti:
Kaduttaa kyllä siinä mielessä, että en ehtinyt elää elämää juuri ollenkaan. Lapsen synnyttyä kaikki kaverini myös jättivät minut kuten myös sitten mieskin. Heidän mielestään en enää sopinut porukkaan. Kyllä siinä useampi päivä meni ikkunasta ulos katsellessa muita ihmisiä ystävineen.
Jos olisin tätä asiaa voinut lykätä viidellä vuodella, voisin olla onnellinen. Alunperin ajattelin muutenkin, että lapsi olisi mennyt adoptioon. Sitten uhkailun ja taivuttelun tuloksena pidin hänet. Typerää. Tiedän sen.
No tuo on kyllä loistava esimerkki asennevammasta. Voit kyllä olla onnellinen nytkin,se on asenteesta kiinni. Sen typerämpää ei olekaan kuin asetella tekosyitä tyyliin "jos sitä tai tätä olisi/ei olisi tapahtunut vuosia sitten,voisin olla onnellinen". Höpöhöpö,itse sinä estät oman onnesi.
Sitähän ei tiedä, vaikka sama olisi tapahtunut viiden vuoden päästäkin.
Ja mitä ihmeen elämää sinä et voi elää? Eikö tämänhetkinen elämäsi sitten ole elämää? Miten se lapsi estää sinua elämästä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän kyllä, jos jotakin haastavan lapsen/monta lasta omaavaa itsenäistä introverttiäitiä kaduttaa lastenteko. Saa kaduttaa ja saa sen ääneen myöntää. Toivoisin vaan, että lapsettomat eivät tekisi tästä yhteenvetoa että KAIKKIEN perhe-elämä on kamalaa ja kaikki äidit katuvat oikeasti lapsiaan. Minä olen tehnyt yhden lapsen ja elämä on ollut sekä on edelleen oikein mukavaa. Kukaan ei riitelöi,riehu, metelöi tai vaadi jatkuvaa huomiotani. Vaikka vaikeita päiviäkin on ollut, pääasiassa elämä on mukavaa ja lapsi on tuonut mukanaan vain positiivisia asioita.
Tämäpä juuri. Masennutti lukea ketjua läpi, joitakin positiivisia jotka yrittivät tarjotatoisenlaisia ajattelumalleja mutta sitten sakki joka vaan haluaa jumia tunteessaan, paskaksi meni elämä kun lapsen tein. No, jokainen tyylillään, ehkä tuo sellainen Aina Inkerien tapa tulla onnelliseksi? Kuitenkin kun lukee niin kannattaa tsekata peukkujen määrä, esim. sinun jolle vastaan viestiin näytti tulleen seisemän alapeukkua. Ei kauhean montä äitiä kuitenkaan, sama noissa tarinoissa, ei noita katuvia äitejä kovin montaa tänne kirjoittele: se tuskastunut joka ei telkkaria saa rauhassa katsoa kun mies ei iltatoimissa pidä lapsia tarpeeksi hiljaisena, ADHD-lapsen äiti jne. Jospa suurin osa suomalaisista kuitenkin olisi tyytyväisiä elämäänsä, ainakin niin tutkimukset väittää.
Mitä toisenlaisia ajattelumalleja? Voinko mä affirmoida tämän tunteen pois?
P.S. Tutkimusten mukaan lapsiaan katuu pieni, mutta kuitenkin olemassaoleva prosentti vanhemmista. Miksi juuri tässä yhdessä ketjussa nämä katujat eivät saisi avautua, miten se on elämäänsä tyytyväisiltä vanhemmilta pois?
Esimerkiksi sivuilla 20-23 on tukea ja ymmärrystä tarjottu myös ei katuvilta. Tai ainakin yritetty. Mutta sitten on näitä joitka vaan haluavat velloa siinä, että kaikki on kurjaa, elämä meni ohi ja nyt on pakko saada katua!! Koska se on tabu!!! Tukea voi antaa niin monella tavalla ja sitä on täälläkin yritetty. Aika vähissä on mikään lynkkausmeininki ollut, agressiivisempia tekstejä nämä katuvat kirjoittavat. Mutta jos tämä tosiaan on "haluan velloa itsesäälissä ja saada oikeutuksen olla huono äiti" ketju niin minä jättäydyn pois. Jos joku niistä rakentavammin asiaa ajatteleva katuva haluaa keskustella tunnoistaan niin saa aloittaa oman ketjun. Tulen varmasti ymmärtämään tunnettasi ja keskustelemaan siitä, mitä asialle voisi tehdä. Joskus sen oman tunteen pallottaminen voi tuoda juuri sen oikean näkökulman, jolla tilanne voisi vaikka helpottaa. Jos siis pystyy ymmärtämään etteivät lapset ole mikään hutiostos.
Miten joku voikin olla näin ylimielinen? Vai tulet ihan ymmärtämään, jos joku haluaa aloittaa ketjun tunteistaan!?
Oletko lukenut kenelle TÄMÄ ketju oli tehty? Ja jättäydyt jopa ketjusta, jos joku jatkaa vielä tätä katumista eikä tee asialle mitään!!?
Ja ihan hirveää kun tätä ymmärrystä ei ole osattu ottaa oikeaalla tavalla ja joku puolustaa vieläkin oikeuttaan puhua asiasta.
Ei katuvat tarvitse neuvojasi, eivät ymmärystäsi eivätkä sinun ylimielistä asennettasi. Tässäkin ketjussa on lukemattomia ei katuvia, jotka kertovat katuville itselleen, miksi he katuvat. Ei tarvitse. Miksiköhän?
Luuletteko ihan oikeasti, ettei monet katuvat ole yrittäneet muuttaa asioita? Se, että vaihtoehdot ovat tyyliin surkea ja paska, aikaansaa monesti sen, että tilanteessa on vaan elettävä.
Ja kun ne neuvot ovat tasoa "jätä mies" tai ota ne laiskat lapsesi kotikouluun, niin seuraavaksi ehdotatte varmaan , kuinka voit mennä iltatöihin kadulle, jotta voit maksaa lastenvahdin lapsille.Halutaan ymmärrystä ja rikkoa tabuja mutta ei sitten kuitenkaan..? Halutaan keskustella vaikeasta aiheesta, mutta vain jos keskustelun sävy on yhtä negatiivinen ja toivoton kun itselläänkin?
Johtopäätös ihan peruspsykologialla on se, että lapsiaan katuva vanhempi ei pysty täysin peittämään tunteitaan lapselta. Toki moni yrittää. Olla vanhempansa elämän pilaaja on järkyttävä taakka kantaa pienelle ihmiselle, siksi olisi ihan aidosti hyvä keskustella avoimesti asioista ja samalla pyrkiä eteenpäin elämässä. Mutta ei tästä näytä tulevan mitään.
Harvoin törmää näin omaan napaan tuijottavaan kuten sinä. Mikä saa sinut kuvittelemaan, että joku kaipaa tai arvostaa neuvojasi? Ei kukaan pyydä sinulta ymmärrystä. Kaikki tietävät jo vallan hyvin ettei sinulta sitä saa. Tabu tämä näyttää todellakin olevan kun di edes samassa tilanteessa olevat saisi asiasta keskustella. Eikä varsinkaan, jos vastapuoli ei ole oikealla tavalla edustettuna. Keskustelun yksipuolisuus näyttää häiritsevän sinua, siitä vedät tietenkin johtopäätöksen, että silloin sen on häirittävä muitakin. Sinusta sinun kuuluu määritellä keskustelun sävy. Muuten se ei ole "produktiivinen" eikä hyödytä. Siis sinua ja siksi on hyödytön.
Onneksi sinä tiedät mihin elämässä kuuluu pyrkiä ja miten siihen kuu!uu pyrkiä. Sinä kaikkitietävänä tiedät mitä nämä äidit ajattelevat. Miksi ajattelvat, kuten ajattelevat ja miten se näkyy heidän ja heidän lastensa elämässä.
Niin keskustelusta kanssasi ei voi tulla mitään, koska lähdet jo niin täynnä omaa erinomaisuutasi ja "lapsirakkauttasi" ettei muiden ajatuksille enää löydy tilaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaduttaa kyllä siinä mielessä, että en ehtinyt elää elämää juuri ollenkaan. Lapsen synnyttyä kaikki kaverini myös jättivät minut kuten myös sitten mieskin. Heidän mielestään en enää sopinut porukkaan. Kyllä siinä useampi päivä meni ikkunasta ulos katsellessa muita ihmisiä ystävineen.
Jos olisin tätä asiaa voinut lykätä viidellä vuodella, voisin olla onnellinen. Alunperin ajattelin muutenkin, että lapsi olisi mennyt adoptioon. Sitten uhkailun ja taivuttelun tuloksena pidin hänet. Typerää. Tiedän sen.
No tuo on kyllä loistava esimerkki asennevammasta. Voit kyllä olla onnellinen nytkin,se on asenteesta kiinni. Sen typerämpää ei olekaan kuin asetella tekosyitä tyyliin "jos sitä tai tätä olisi/ei olisi tapahtunut vuosia sitten,voisin olla onnellinen". Höpöhöpö,itse sinä estät oman onnesi.
Sitähän ei tiedä, vaikka sama olisi tapahtunut viiden vuoden päästäkin.
Ja mitä ihmeen elämää sinä et voi elää? Eikö tämänhetkinen elämäsi sitten ole elämää? Miten se lapsi estää sinua elämästä?
Juuri noin!Minulle ainakin lapsi oli elämää, niin kauan kun hän asui kotona ja itkin salaa kun hän muutti pois.
Ihmettelin tuota samaa Aki Kaurismäen komenttia leffojen teon lopettamisesta ja halusta "alkaa elää omaa elämää". Oikeesti? Luulin että intohimo johonkin on juuri sitä elämää? Etenkin intohimo leffoihin, joita on tehty suurella sydämellä aina kyyneliin saakka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaduttaa kyllä siinä mielessä, että en ehtinyt elää elämää juuri ollenkaan. Lapsen synnyttyä kaikki kaverini myös jättivät minut kuten myös sitten mieskin. Heidän mielestään en enää sopinut porukkaan. Kyllä siinä useampi päivä meni ikkunasta ulos katsellessa muita ihmisiä ystävineen.
Jos olisin tätä asiaa voinut lykätä viidellä vuodella, voisin olla onnellinen. Alunperin ajattelin muutenkin, että lapsi olisi mennyt adoptioon. Sitten uhkailun ja taivuttelun tuloksena pidin hänet. Typerää. Tiedän sen.
No tuo on kyllä loistava esimerkki asennevammasta. Voit kyllä olla onnellinen nytkin,se on asenteesta kiinni. Sen typerämpää ei olekaan kuin asetella tekosyitä tyyliin "jos sitä tai tätä olisi/ei olisi tapahtunut vuosia sitten,voisin olla onnellinen". Höpöhöpö,itse sinä estät oman onnesi.
Sitähän ei tiedä, vaikka sama olisi tapahtunut viiden vuoden päästäkin.
Ja mitä ihmeen elämää sinä et voi elää? Eikö tämänhetkinen elämäsi sitten ole elämää? Miten se lapsi estää sinua elämästä?
En valitettavasti (yrityksistä huolimatta) näe onneani siinä, että esimerkiksi istun hiekkalaatikon reunalla. Näen onneni omissa asioissa, joihin lapset eivät liity mitenkään. Näen onneni asioissa, joita lapsen kanssa on hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta tehdä, kuten hyvin pitkissä (+6 kuukautta) ulkomaan matkoissa ja elämän vapaudessa.
En voi elää tai saavuttaa omia unelmiani. Se ei enää ole minulle mahdollista. Tämän hetkinen elämäni ei ole elämää. Tuskin sinäkään olisit esittämässä näitä kysymyksiä keltään, jos olisit ollut täysin yksin puoli vuotta. Toisien äitien kanssa en tule toimeen, koska en jaksa katsella toisten pentuja.
Ei lapsi estäkkään. Voisinhan minä hänet heivata sijoitukseen ja lähteä vetämään. Se taas estää, että en halua hylätä häntä niin kuin ystäväni hylkäsivät minut. En halua aiheuttaa lapselle ainuttakaan ajatusta, että minä en riitä vain siksi, koska minä en riittänyt vanhempana eikä minusta ole tähän.
Hammasta purren menen eteenpäin. Onneksi se kuolo korjaa minutkin vielä. Lapseni on ihana ja aion hänen 18. syntymäpäivänsä nähdä. Sitten voin päästää irti. Toivotan voimia kaikille keillä on ongelmia näiden asioiden kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän kyllä, jos jotakin haastavan lapsen/monta lasta omaavaa itsenäistä introverttiäitiä kaduttaa lastenteko. Saa kaduttaa ja saa sen ääneen myöntää. Toivoisin vaan, että lapsettomat eivät tekisi tästä yhteenvetoa että KAIKKIEN perhe-elämä on kamalaa ja kaikki äidit katuvat oikeasti lapsiaan. Minä olen tehnyt yhden lapsen ja elämä on ollut sekä on edelleen oikein mukavaa. Kukaan ei riitelöi,riehu, metelöi tai vaadi jatkuvaa huomiotani. Vaikka vaikeita päiviäkin on ollut, pääasiassa elämä on mukavaa ja lapsi on tuonut mukanaan vain positiivisia asioita.
Tämäpä juuri. Masennutti lukea ketjua läpi, joitakin positiivisia jotka yrittivät tarjotatoisenlaisia ajattelumalleja mutta sitten sakki joka vaan haluaa jumia tunteessaan, paskaksi meni elämä kun lapsen tein. No, jokainen tyylillään, ehkä tuo sellainen Aina Inkerien tapa tulla onnelliseksi? Kuitenkin kun lukee niin kannattaa tsekata peukkujen määrä, esim. sinun jolle vastaan viestiin näytti tulleen seisemän alapeukkua. Ei kauhean montä äitiä kuitenkaan, sama noissa tarinoissa, ei noita katuvia äitejä kovin montaa tänne kirjoittele: se tuskastunut joka ei telkkaria saa rauhassa katsoa kun mies ei iltatoimissa pidä lapsia tarpeeksi hiljaisena, ADHD-lapsen äiti jne. Jospa suurin osa suomalaisista kuitenkin olisi tyytyväisiä elämäänsä, ainakin niin tutkimukset väittää.
Mitä toisenlaisia ajattelumalleja? Voinko mä affirmoida tämän tunteen pois?
P.S. Tutkimusten mukaan lapsiaan katuu pieni, mutta kuitenkin olemassaoleva prosentti vanhemmista. Miksi juuri tässä yhdessä ketjussa nämä katujat eivät saisi avautua, miten se on elämäänsä tyytyväisiltä vanhemmilta pois?
Esimerkiksi sivuilla 20-23 on tukea ja ymmärrystä tarjottu myös ei katuvilta. Tai ainakin yritetty. Mutta sitten on näitä joitka vaan haluavat velloa siinä, että kaikki on kurjaa, elämä meni ohi ja nyt on pakko saada katua!! Koska se on tabu!!! Tukea voi antaa niin monella tavalla ja sitä on täälläkin yritetty. Aika vähissä on mikään lynkkausmeininki ollut, agressiivisempia tekstejä nämä katuvat kirjoittavat. Mutta jos tämä tosiaan on "haluan velloa itsesäälissä ja saada oikeutuksen olla huono äiti" ketju niin minä jättäydyn pois. Jos joku niistä rakentavammin asiaa ajatteleva katuva haluaa keskustella tunnoistaan niin saa aloittaa oman ketjun. Tulen varmasti ymmärtämään tunnettasi ja keskustelemaan siitä, mitä asialle voisi tehdä. Joskus sen oman tunteen pallottaminen voi tuoda juuri sen oikean näkökulman, jolla tilanne voisi vaikka helpottaa. Jos siis pystyy ymmärtämään etteivät lapset ole mikään hutiostos.
Miten joku voikin olla näin ylimielinen? Vai tulet ihan ymmärtämään, jos joku haluaa aloittaa ketjun tunteistaan!?
Oletko lukenut kenelle TÄMÄ ketju oli tehty? Ja jättäydyt jopa ketjusta, jos joku jatkaa vielä tätä katumista eikä tee asialle mitään!!?
Ja ihan hirveää kun tätä ymmärrystä ei ole osattu ottaa oikeaalla tavalla ja joku puolustaa vieläkin oikeuttaan puhua asiasta.
Ei katuvat tarvitse neuvojasi, eivät ymmärystäsi eivätkä sinun ylimielistä asennettasi. Tässäkin ketjussa on lukemattomia ei katuvia, jotka kertovat katuville itselleen, miksi he katuvat. Ei tarvitse. Miksiköhän?
Luuletteko ihan oikeasti, ettei monet katuvat ole yrittäneet muuttaa asioita? Se, että vaihtoehdot ovat tyyliin surkea ja paska, aikaansaa monesti sen, että tilanteessa on vaan elettävä.
Ja kun ne neuvot ovat tasoa "jätä mies" tai ota ne laiskat lapsesi kotikouluun, niin seuraavaksi ehdotatte varmaan , kuinka voit mennä iltatöihin kadulle, jotta voit maksaa lastenvahdin lapsille.Halutaan ymmärrystä ja rikkoa tabuja mutta ei sitten kuitenkaan..? Halutaan keskustella vaikeasta aiheesta, mutta vain jos keskustelun sävy on yhtä negatiivinen ja toivoton kun itselläänkin?
Johtopäätös ihan peruspsykologialla on se, että lapsiaan katuva vanhempi ei pysty täysin peittämään tunteitaan lapselta. Toki moni yrittää. Olla vanhempansa elämän pilaaja on järkyttävä taakka kantaa pienelle ihmiselle, siksi olisi ihan aidosti hyvä keskustella avoimesti asioista ja samalla pyrkiä eteenpäin elämässä. Mutta ei tästä näytä tulevan mitään.
Mutta täytyyhän sulla olla jotain annettavaakin, jos sä yrität jotenkin auttaa. Ei se, että jakelee kultaisia neuvoja, ole mitään annettu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
mamuska kirjoitti:
Vähän surettaa nää ihmisten kommentit toisten vastauksiin. Jos jotakuta kaduttaa omien lasten hankinta, tuskin kova kuittailu asiasta helpottaa omaa/toisen oloa. Haukutaan huonoksi äidiksi jos ei tee lasten kanssa, ja ylisuorittajaksi jos touhuaa lasten kanssa. Ihana suomalainen mikään-ei-kelpaa-asenne. Aina Inkeri Ankeinen kylässä.
Itse kutsuin sitä ylisuorittamiseksi, koska joku äiti kertoi katuvansa lapsiaan ja sitten luetteli asioita joita lasten kanssa TÄYTYY tehdä ja jotka tekevät onnettomaksi. Tottakai koin halua puuttua siihen, koska itse en noita asioita tee ja varmasti kokisin itsekin arkeni onnettomaksi jos jokapäivä pitäisi touhuta hirveästi lasten kanssa. Moni on niin tottunut ja juuttunut siihen arkeensa, ettei välttämättä oikeasti huomaa tai hoksaa että on myös eri tavoin eläviä,onnellisia perheitä. Paljon on oletuksia siitä mitä lasten kanssa KUULUU tehdä- mutta kuuluuko, oikeasti?
Esimerkiksi itse en haluaisi kuskata jatkuvasti lapsia harrastuksiinsa. Asumme lähellä suuren kaupungin keskustaa ja harrastukset ovat sellaisia,että lapset voivat kulkea niihin itsenäisesti. En ole koskaan toiminut seremoniamestarina lapsille(lukuunottamatta ihan vauva-tai taaperoaikaa),vaan ovat saaneet leikkiä keskenään ja kavereidensa kanssa. En hankkinut lapsia pienellä ikäerolla, koska en halunnut kuunnella jatkuvaa kinastelua tai kärsiä järkyttävistä univeloista. Otan jokapäivä ihan kunnolla aikaa itselleni enkä koe siitä huonoa omaatuntoa. Viikonloppuisin on nukuttu pitempään,laitettu lapsille aamupalat valmiiksi jääkaappiin ja annettu heidän herätä reilusti ennen vanhempiaan katsomaan lastenohjelmia. Lapset on totutettu käymään ravintoloissa ja kulttuuritapahtumissa eikä niissä ole koskaan ollut isompaa häslinkiä.
Luuletko ettei lapsesi ymmärrä sitä ettet sinä arvosta heidän harrastustaan, jos se sijaitsee kaukana? Luuletko ettei lapsesi ymmärrä ettet halua kuskat heitä harrastuksiin? Luuletko ettei lapsesi ymmärrä kun illalla teet jääkaappiin aamupalat, ettet halua herätä aamuisin syömään heidän kanssaan? Luuletko etteivät lapsesi ole ymmärtäneet, että veit heitä pienesta asti ravintolaan, jotta tottuisivat siihen, että sinulla olisi helpompaa? Luuletko ettei lapsesi ole ymmärtäneet miksi heillä on suuri ikäero? Siksi koska SINÄ et jaksa kitinää.
Kyllä lapset vaistoavat millainen äiti olet ja olit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta on aika vastuutonta heittää, että kuka vain voi pitää kotikoulua. Siinähän sitä vasta nimenomaan usutetaan siihen kykenemättömiä pilaamaan lastensa tulevaisuus. Siis opettamaan lapsille, että siitä tulikin nyt itseasiassa yksi hitsin pitkä vetelehtimisloma, jota kutsuimme "kotikouluksi" ja sanoimme vielä lapsille, että ei se haittaa, kun jäitte jälkeen koulutyössä. Kun niin siinä käy, kun osaamaton ryhtyy. Mutta eihei kenenkään tarvitse epäillä itseään, sitä on "ihan helppo" pitää :D
Kukahan tässä luo haitallista kuplaa...Hups, tulipa täällä palautetta yhdestä heitosta - joka perustuu useamman perheen kokemuksiin.Tietenkin ilman lapsia voi työskennellä tehokkaammin ja keskittyä varsinaiseen, tuonkin olen kokenut kun ennen lapsia post doccasin toisella puolella maapalloa, mies jäi Suomeen (joku muu voisi katua naimisiin menoa kun se estää uraa kun mies ei voinut lähteä mukaan mutta onnistui se noinkin). Kannattaako oikeasti ajatella ettei mikään onnistu jos lapset on hankkinut? Lapsilla on yleensä äiti ja isä jotka voivat vuorotella lastenhoidossa, näin useammassa noissa tuntemissani tapauksissa. Joissakin on mukaan otettu pieniä varten aur pair. . Kotikoulua vuodenkin ajan on pitänyt toinen vanhemmista (opettaja tausta-ammatiltaan), ja näissä lyhytkestoisemmissa, esim. meillä itsellä ihan vanhemmat, ilman auskultointikokemusta mutta tohtorikoulutuksella selvisi kuitenkin alakoulun opetuksesta. Ja lapsetkin selvisivät ilman traumoja: oppivat englantia puhuvassa maassa ymmärätämään hyvin englantia, puhuivatkin jonkin verran. Toinen lukee lakia, toinen kirjoittaa nyt ylioppilaaksi, ei haitannut vanhempien opettajataitojen vähyys, enemmänkin taisi auttaa kun lapsesta ovat nähneet hyvin monenlaisia kulttuureja ja ymmärtäneet esim. kielitaidon merkityksen käytännössä. Älkää nyt hyvät ihmiset sulkeko turhaan ovia edestänne, katselkaa kuinka vanhempi ikäluokka on hyvin moninlaisista lähtökohdista luonut hyvän ja itseä tyydyttävän elämän itselleen - ja kuinka toiset ovat paljon paremmista lähtökohdista jääneet katkeroitumaan paikalleen ja jättäneet elämänsä elämättä.
Olet ihan doccina ollut, etkä osaa vastata siihen mitä kysytään? Muistisi virkistykseksi, kirjoitin näin: "Siis opettamaan lapsille, että siitä tulikin nyt itseasiassa yksi hitsin pitkä vetelehtimisloma, jota kutsuimme "kotikouluksi" ja sanoimme vielä lapsille, että ei se haittaa, kun jäitte jälkeen koulutyössä. Kun niin siinä käy, kun osaamaton ryhtyy. Mutta eihei kenenkään tarvitse epäillä itseään..."
Voisitko kommentoida tähän, miten sä estät sen, ettei synny lapsille tuollaisia käsityksiä, kun vanhemmat päättävät hiukan laitella heitä kotikouluun, kun itseä nyt niin huvittaa tehdä mitä huvittaa? Äläkä oleta, että ne vanhemmat, joita sä nyt neuvot, omaavat sinun ystäväpiirisi taidot tai mitään vastaavaa. Vaan mites elämänhallintansa menettänyt, lapsiaan katuva tuossa hoitaa homman kotiin? No? Etkö osaakaan vastata? Mä tiesin sen.i
Mitä sä nyt jankkaat? Täälläkin on paasattu siitä, että älykkäät ihmiset niitä lapsia katuu ja kaikki on henkisesti tasapainosia. Jos älykkyys ja elämänhallinta ei riitä opettamaan peruskoulun oppimäärää pari kuukautta niin ehkä sitävähän ei haaveillakaan ulkomailla työskentelystä vaan muista asioista jolloin lapset voi normaalisti jatkaa koulussa. Haluatko sinä nyt haastaa vaan riitaa vai oliko sulla oikeesti joku pointti?
Älykkyys ei korreloi sen kanssa, onnistuvatko mainostamasi asiat. Etkä nyt edelleenkään ratkaissut niitä ongelmia, jotka voivat olla este mainitsemillesi asioille. Kaikkien elämä ei mene katsos samalla tavalla. Mutta niin, kadun sitä, että pitää elää lasten kanssa. Oliko sulla siis siihen jotain...?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän kyllä, jos jotakin haastavan lapsen/monta lasta omaavaa itsenäistä introverttiäitiä kaduttaa lastenteko. Saa kaduttaa ja saa sen ääneen myöntää. Toivoisin vaan, että lapsettomat eivät tekisi tästä yhteenvetoa että KAIKKIEN perhe-elämä on kamalaa ja kaikki äidit katuvat oikeasti lapsiaan. Minä olen tehnyt yhden lapsen ja elämä on ollut sekä on edelleen oikein mukavaa. Kukaan ei riitelöi,riehu, metelöi tai vaadi jatkuvaa huomiotani. Vaikka vaikeita päiviäkin on ollut, pääasiassa elämä on mukavaa ja lapsi on tuonut mukanaan vain positiivisia asioita.
Tämäpä juuri. Masennutti lukea ketjua läpi, joitakin positiivisia jotka yrittivät tarjotatoisenlaisia ajattelumalleja mutta sitten sakki joka vaan haluaa jumia tunteessaan, paskaksi meni elämä kun lapsen tein. No, jokainen tyylillään, ehkä tuo sellainen Aina Inkerien tapa tulla onnelliseksi? Kuitenkin kun lukee niin kannattaa tsekata peukkujen määrä, esim. sinun jolle vastaan viestiin näytti tulleen seisemän alapeukkua. Ei kauhean montä äitiä kuitenkaan, sama noissa tarinoissa, ei noita katuvia äitejä kovin montaa tänne kirjoittele: se tuskastunut joka ei telkkaria saa rauhassa katsoa kun mies ei iltatoimissa pidä lapsia tarpeeksi hiljaisena, ADHD-lapsen äiti jne. Jospa suurin osa suomalaisista kuitenkin olisi tyytyväisiä elämäänsä, ainakin niin tutkimukset väittää.
Mitä toisenlaisia ajattelumalleja? Voinko mä affirmoida tämän tunteen pois?
P.S. Tutkimusten mukaan lapsiaan katuu pieni, mutta kuitenkin olemassaoleva prosentti vanhemmista. Miksi juuri tässä yhdessä ketjussa nämä katujat eivät saisi avautua, miten se on elämäänsä tyytyväisiltä vanhemmilta pois?
Esimerkiksi sivuilla 20-23 on tukea ja ymmärrystä tarjottu myös ei katuvilta. Tai ainakin yritetty. Mutta sitten on näitä joitka vaan haluavat velloa siinä, että kaikki on kurjaa, elämä meni ohi ja nyt on pakko saada katua!! Koska se on tabu!!! Tukea voi antaa niin monella tavalla ja sitä on täälläkin yritetty. Aika vähissä on mikään lynkkausmeininki ollut, agressiivisempia tekstejä nämä katuvat kirjoittavat. Mutta jos tämä tosiaan on "haluan velloa itsesäälissä ja saada oikeutuksen olla huono äiti" ketju niin minä jättäydyn pois. Jos joku niistä rakentavammin asiaa ajatteleva katuva haluaa keskustella tunnoistaan niin saa aloittaa oman ketjun. Tulen varmasti ymmärtämään tunnettasi ja keskustelemaan siitä, mitä asialle voisi tehdä. Joskus sen oman tunteen pallottaminen voi tuoda juuri sen oikean näkökulman, jolla tilanne voisi vaikka helpottaa. Jos siis pystyy ymmärtämään etteivät lapset ole mikään hutiostos.
Miten joku voikin olla näin ylimielinen? Vai tulet ihan ymmärtämään, jos joku haluaa aloittaa ketjun tunteistaan!?
Oletko lukenut kenelle TÄMÄ ketju oli tehty? Ja jättäydyt jopa ketjusta, jos joku jatkaa vielä tätä katumista eikä tee asialle mitään!!?
Ja ihan hirveää kun tätä ymmärrystä ei ole osattu ottaa oikeaalla tavalla ja joku puolustaa vieläkin oikeuttaan puhua asiasta.
Ei katuvat tarvitse neuvojasi, eivät ymmärystäsi eivätkä sinun ylimielistä asennettasi. Tässäkin ketjussa on lukemattomia ei katuvia, jotka kertovat katuville itselleen, miksi he katuvat. Ei tarvitse. Miksiköhän?
Luuletteko ihan oikeasti, ettei monet katuvat ole yrittäneet muuttaa asioita? Se, että vaihtoehdot ovat tyyliin surkea ja paska, aikaansaa monesti sen, että tilanteessa on vaan elettävä.
Ja kun ne neuvot ovat tasoa "jätä mies" tai ota ne laiskat lapsesi kotikouluun, niin seuraavaksi ehdotatte varmaan , kuinka voit mennä iltatöihin kadulle, jotta voit maksaa lastenvahdin lapsille.Halutaan ymmärrystä ja rikkoa tabuja mutta ei sitten kuitenkaan..? Halutaan keskustella vaikeasta aiheesta, mutta vain jos keskustelun sävy on yhtä negatiivinen ja toivoton kun itselläänkin?
Johtopäätös ihan peruspsykologialla on se, että lapsiaan katuva vanhempi ei pysty täysin peittämään tunteitaan lapselta. Toki moni yrittää. Olla vanhempansa elämän pilaaja on järkyttävä taakka kantaa pienelle ihmiselle, siksi olisi ihan aidosti hyvä keskustella avoimesti asioista ja samalla pyrkiä eteenpäin elämässä. Mutta ei tästä näytä tulevan mitään.
Harvoin törmää näin omaan napaan tuijottavaan kuten sinä. Mikä saa sinut kuvittelemaan, että joku kaipaa tai arvostaa neuvojasi? Ei kukaan pyydä sinulta ymmärrystä. Kaikki tietävät jo vallan hyvin ettei sinulta sitä saa. Tabu tämä näyttää todellakin olevan kun di edes samassa tilanteessa olevat saisi asiasta keskustella. Eikä varsinkaan, jos vastapuoli ei ole oikealla tavalla edustettuna. Keskustelun yksipuolisuus näyttää häiritsevän sinua, siitä vedät tietenkin johtopäätöksen, että silloin sen on häirittävä muitakin. Sinusta sinun kuuluu määritellä keskustelun sävy. Muuten se ei ole "produktiivinen" eikä hyödytä. Siis sinua ja siksi on hyödytön.
Onneksi sinä tiedät mihin elämässä kuuluu pyrkiä ja miten siihen kuu!uu pyrkiä. Sinä kaikkitietävänä tiedät mitä nämä äidit ajattelevat. Miksi ajattelvat, kuten ajattelevat ja miten se näkyy heidän ja heidän lastensa elämässä.
Niin keskustelusta kanssasi ei voi tulla mitään, koska lähdet jo niin täynnä omaa erinomaisuutasi ja "lapsirakkauttasi" ettei muiden ajatuksille enää löydy tilaa.
Kuvailet juuri minun äitiäni. Hän on juuri tuollainen, itsekäs, kuuro, puusilmä, paha ihminen ja huono äiti. Ihminen, joka on haukkunut minua eniten maailmassa, ollut ymmärtämättä itsestään erilaista ihmistä eniten tuntemistani ihmisistä. Tällaiset ketjut lohduttavat minua ihan älyttömästi, koska tajuan kaikista vioistani ja puutteistani huolimatta olevani toisten hätää näkemään kykenevä ihminen. Toisin kuin lainaamasi kirjoittajan kaltaiset ihmiset (ylimielisyydessään ikinä kykenevät).
t.kivikissaäiti
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en ainakaan hauku lapsettomia enkä syyllistä heitä mistään. Minä mietin omaa äitiäni, jolle lapsen hoitaminen ei selvästikään ollut mieluisaa, mutta joka syytti siitä minua, ei äitiyttä sinänsä! Äiti oli eronnut, mutta sönkötti, että olisi halunnut 5 poikaa! (=jalkapallojoukkue). Mutta ei sitten voinut koska ero, muka.
Eli en saanut äidiltä palautetta, että hän ei tykkää hoitaa minua, vaikka varmasti ei tykännyt, kun kiukku purettiin minuun. Olen siis jo aikaisemmin ketjussa kirjoittanut, että luulin, että meidän ongelmamme johtuivat meistä, hänestä ja minusta.
Nyt tajuan, että eivät ne johtuneetkaan, vaan siitä, että äiti ei ollut lapsirakas henkilö, ja ei siinä mitään, tunnollisesti hän minut hoiti, mutta se oli virhe häneltä, ettei hän rehellisesti paljastanut minulle, että syy on hänessä, jolloin en päässyt tarkastelemaan rehellisesti äitiyttä, vaan se näyttäytyi minulle asiana, josta kyllä selviää, jos haluaa. Niin, selviää, jos on tunnekylmä ihminen, jota ei haittaa hoitaa lapsiaan koneellisesti. Minua taas oksettaa, kun en kykene sen parempaan, ja olen huolissani lapsistani. Koska niillä eväillä, joita lapsuuteni antoi on todella vaikea olla haluamani lempeä, rakastava ja toiset itseni edelle asettava vanhempi. Koska en saa siitä mitään.Mutta saatan sinä hyvänmielen ja onnistumisen tunteen kun laitat lapsesi ennen itseäsi?
Miten niin? Mitä oikein tarkoitat? En koe asiaa niin, koen vain hoitaneeni velvollisuuteni (josta lapsi vielä kiukuttelee). Esim. nukkumaanmeno. Katsoisin paljon mieluummin useimpina iltoina vain töllöä. Sen sijaan en voi, koska pitää saada lapset nukkumaan. Ja sen jälkeen ei voi enää pitää telkkaria niin että kuulisi mitään, koska lapset eivät saa unta. Jos minä en asettaisi lapsia itseni edelle, unen vähyys olisi haitaksi lasten terveydelle.
Mutta miksi saisin tuosta jotenkin erityiset kicksit?
Siis eikö sinulle muka tule ollenkaan onnellinen olo kun esim ostat lapselle jäätelön (siihen menee toki siis sinun rahojasi jotka voisit käyttää itseesi) ja näät miten se lapsi innoissaan hymyilee ja syö sitä jäätelöä? Ajattelet vaan et vittu sinne meni sekin 2e minulta pois..
Eikö joillakin ihmisillä tosiaan ole tällaista antamisen iloa ja empatiaa olemassa jo ennen lapsia O.o vai mikä tämän kommentin pointti oli. Itse velana olen sitä mieltä että äitiys ei tosiaankaan saa olla totaalista epäitsekkyyttä jossa lapsen tarpeet jyrää vanhemman omat tarpeet. Tästä syntyy helposti äiti/isämarttyyri joka voi syyllistää omaa lastaan tai ainakin heittää oman elämänsä lapsen harteille. Tämä siis niille jotka yrittävät kieltää äideiltä negatiivisia tunteita. ohis
Ei ilmeisesti ole. Pointti oli juuri se mikä siinä lukee ja tähän kommenttiin sain jo vastauksen, ei tunne iloa lapsen ilosta.
Kyllä katuva äiti voi tuntea iloa jostain lapseen liittyvästä. Otetaan esimerkki jäätelö.
Tosielämässä tilanne ei ole niin, että mennään jäätelöbaariin ja kaikilla on hauskaa. Oikeasti homma menee monesti niin, että ensin lapset riitelevät kumpi tilaa ensin. Sitten muutaman tönimisen ja kitinän jälkeen päästään tilaamaan. Homma kestää ikuisuuden ja haluttaisiin mielellään se kallein vaihtoehto. Sitten saapuvat annokset. Toinen niistä on hienompi ja sitten alkaa toisen naama vääntymään kun omassa annoksessa ei ollut keksiä. Joudut menemään hakemaan keksin toisellekin. Sitten alkaa syöminen. Ensin maistellaan molempien kulhoista. Hihat tietenkin pyyhkivät sen oman jäätelön, kun kurkoitetaan siihen toisen jätskiin. Sitten pyyhitään niitä hihoja. Pahimmillaan kaatuu juomakin ja housut kastuu. Haet tiskiltä lisää paperia.
Viereisessä pöydässä istuu lapseeton pariskunta, joka seuraa jokaista liikkettäsi ja reaktiotasi. He eivät tee epäselväksi kuinka äänekkäät ja sotkuiset lapset häiritsevät heitä. Heidän silmissä olet huono äiti, jonka olisi pitänyt ymmärtää olemaan tuomatta niitä "pershedelmiä" ihmisten ilmoille. Kuten huomaat he ovat keksineet jo hellyyttävän lempinimen lapsillesi.
Sinulla on hiki ja jäätelön jälkeen lapsillasi on jano, koska hankkimasi juoma kaatui jo alkuminuuteilla. Itse et ole edes koskenut jäätelöösi. Tosin monesti et edes osta sellaista, Et ehtisi kuitenkaan nauttia sen syömisestä.
Tulet ulos baarista, mutta lapsesi eivät ole lopettaneet kitinää. Nyt on vessahädän vuoro.
Pääset ulos ja autoon. Koko kotimatkan kuuntelet heidän riitelyään. Jossain kohdassa yrität ajatella, että missä kohtaa sinun olisi kuulunut nauttia, tuntea sitä iloa kun annat jotain jollekin toiselle?No tämä vain sivujuonteena keskusteluun. Teillä ei ole kivaa siellä jätskibaarissa, koska jostain syystä lapsia ei ole kasvatettu käyttäytymään hyvin. Hyvä käytös johtaa viihtymisee kaikille. Aikuisten huono olo heijastuu lapsiin, tietysti. Luulette olevanne lastenne mielialojen armoilla, vaikka asia on päinvastainen. Se on ihan mahdollista että kaikilla on kivaa. Kasvatustaidossa kyse on vain taidosta, kuten vaikka pianonsoitto, ei mistään mystisestä. Eivätkä lapset silloin kitise ja riitele, jos heillä on oikeasti kivaa, eihän aikuisetkaan.
No shit! Kaikilla on kivaa kun lapset osaavat käyttäytyä. Totta, jos lapset osaisivat aina käyttätyä kaikilla olisi helpompaa. Mieti kuinka kivaa olisi kun kaikki nukkuisi yönsä hyvin eikä koliikkia olisi? Ajattele kun lastenhoitaja saapuisi sormia napsauttamalla kotiin ja isovanhemmat asuisivat kaikilla 100 metrin säteellä. Mieti kun niillä lapsilla ois äänieristetyt huoneet? Koulussa olisivat kympin oppilaita ja aina terveitä. Mutta parasta olisi kun lasten isä olisi aina vuoden isä materiaalia.
Siis kyllähän tuo kaikki on mahdollista kaikille kun on oikea asenne, osaa kasvattaa ja syöttää lapsensa oikealla tavalla ja ajattelemalla etukäteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mamuska kirjoitti:
Vähän surettaa nää ihmisten kommentit toisten vastauksiin. Jos jotakuta kaduttaa omien lasten hankinta, tuskin kova kuittailu asiasta helpottaa omaa/toisen oloa. Haukutaan huonoksi äidiksi jos ei tee lasten kanssa, ja ylisuorittajaksi jos touhuaa lasten kanssa. Ihana suomalainen mikään-ei-kelpaa-asenne. Aina Inkeri Ankeinen kylässä.
Itse kutsuin sitä ylisuorittamiseksi, koska joku äiti kertoi katuvansa lapsiaan ja sitten luetteli asioita joita lasten kanssa TÄYTYY tehdä ja jotka tekevät onnettomaksi. Tottakai koin halua puuttua siihen, koska itse en noita asioita tee ja varmasti kokisin itsekin arkeni onnettomaksi jos jokapäivä pitäisi touhuta hirveästi lasten kanssa. Moni on niin tottunut ja juuttunut siihen arkeensa, ettei välttämättä oikeasti huomaa tai hoksaa että on myös eri tavoin eläviä,onnellisia perheitä. Paljon on oletuksia siitä mitä lasten kanssa KUULUU tehdä- mutta kuuluuko, oikeasti?
Esimerkiksi itse en haluaisi kuskata jatkuvasti lapsia harrastuksiinsa. Asumme lähellä suuren kaupungin keskustaa ja harrastukset ovat sellaisia,että lapset voivat kulkea niihin itsenäisesti. En ole koskaan toiminut seremoniamestarina lapsille(lukuunottamatta ihan vauva-tai taaperoaikaa),vaan ovat saaneet leikkiä keskenään ja kavereidensa kanssa. En hankkinut lapsia pienellä ikäerolla, koska en halunnut kuunnella jatkuvaa kinastelua tai kärsiä järkyttävistä univeloista. Otan jokapäivä ihan kunnolla aikaa itselleni enkä koe siitä huonoa omaatuntoa. Viikonloppuisin on nukuttu pitempään,laitettu lapsille aamupalat valmiiksi jääkaappiin ja annettu heidän herätä reilusti ennen vanhempiaan katsomaan lastenohjelmia. Lapset on totutettu käymään ravintoloissa ja kulttuuritapahtumissa eikä niissä ole koskaan ollut isompaa häslinkiä.
Luuletko ettei lapsesi ymmärrä sitä ettet sinä arvosta heidän harrastustaan, jos se sijaitsee kaukana? Luuletko ettei lapsesi ymmärrä ettet halua kuskat heitä harrastuksiin? Luuletko ettei lapsesi ymmärrä kun illalla teet jääkaappiin aamupalat, ettet halua herätä aamuisin syömään heidän kanssaan? Luuletko etteivät lapsesi ole ymmärtäneet, että veit heitä pienesta asti ravintolaan, jotta tottuisivat siihen, että sinulla olisi helpompaa? Luuletko ettei lapsesi ole ymmärtäneet miksi heillä on suuri ikäero? Siksi koska SINÄ et jaksa kitinää.
Kyllä lapset vaistoavat millainen äiti olet ja olit.
Sivusta ja kahden ison lapsen katumattomana äitinä: omatoimisuuden (harrastukset, aamupala) ja käytöstapojen (ravintola) opettaminen lapsille tekee heistä yhteiskuntakelpoisia, toki ikätason mukaan. Kasvattamattomat ja passatut lapset ovat yksinkertaisesti kauheita. Ikäeroasia taas ei ole lasten päätös missään perheessä, ainakaan toivottavasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mamuska kirjoitti:
Vähän surettaa nää ihmisten kommentit toisten vastauksiin. Jos jotakuta kaduttaa omien lasten hankinta, tuskin kova kuittailu asiasta helpottaa omaa/toisen oloa. Haukutaan huonoksi äidiksi jos ei tee lasten kanssa, ja ylisuorittajaksi jos touhuaa lasten kanssa. Ihana suomalainen mikään-ei-kelpaa-asenne. Aina Inkeri Ankeinen kylässä.
Itse kutsuin sitä ylisuorittamiseksi, koska joku äiti kertoi katuvansa lapsiaan ja sitten luetteli asioita joita lasten kanssa TÄYTYY tehdä ja jotka tekevät onnettomaksi. Tottakai koin halua puuttua siihen, koska itse en noita asioita tee ja varmasti kokisin itsekin arkeni onnettomaksi jos jokapäivä pitäisi touhuta hirveästi lasten kanssa. Moni on niin tottunut ja juuttunut siihen arkeensa, ettei välttämättä oikeasti huomaa tai hoksaa että on myös eri tavoin eläviä,onnellisia perheitä. Paljon on oletuksia siitä mitä lasten kanssa KUULUU tehdä- mutta kuuluuko, oikeasti?
Esimerkiksi itse en haluaisi kuskata jatkuvasti lapsia harrastuksiinsa. Asumme lähellä suuren kaupungin keskustaa ja harrastukset ovat sellaisia,että lapset voivat kulkea niihin itsenäisesti. En ole koskaan toiminut seremoniamestarina lapsille(lukuunottamatta ihan vauva-tai taaperoaikaa),vaan ovat saaneet leikkiä keskenään ja kavereidensa kanssa. En hankkinut lapsia pienellä ikäerolla, koska en halunnut kuunnella jatkuvaa kinastelua tai kärsiä järkyttävistä univeloista. Otan jokapäivä ihan kunnolla aikaa itselleni enkä koe siitä huonoa omaatuntoa. Viikonloppuisin on nukuttu pitempään,laitettu lapsille aamupalat valmiiksi jääkaappiin ja annettu heidän herätä reilusti ennen vanhempiaan katsomaan lastenohjelmia. Lapset on totutettu käymään ravintoloissa ja kulttuuritapahtumissa eikä niissä ole koskaan ollut isompaa häslinkiä.
Luuletko ettei lapsesi ymmärrä sitä ettet sinä arvosta heidän harrastustaan, jos se sijaitsee kaukana? Luuletko ettei lapsesi ymmärrä ettet halua kuskat heitä harrastuksiin? Luuletko ettei lapsesi ymmärrä kun illalla teet jääkaappiin aamupalat, ettet halua herätä aamuisin syömään heidän kanssaan? Luuletko etteivät lapsesi ole ymmärtäneet, että veit heitä pienesta asti ravintolaan, jotta tottuisivat siihen, että sinulla olisi helpompaa? Luuletko ettei lapsesi ole ymmärtäneet miksi heillä on suuri ikäero? Siksi koska SINÄ et jaksa kitinää.
Kyllä lapset vaistoavat millainen äiti olet ja olit.
Voi luoja :D heti kun joku kertoo miten elämä voisi ehkä olla vähän vähemmän paskaa nii sinä käyt päälle miten HÄN itseasiassa onkin paska äiti koska ei tee JUURI niinkuin "täydelliset äidit" tekevät. Mutta sinä, sinulla on oikeus katua lastasi ja näyttää se lapselle, sinua ei saa arvostella. Huhhuh tekopyhyys Haloo!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaduttaa kyllä siinä mielessä, että en ehtinyt elää elämää juuri ollenkaan. Lapsen synnyttyä kaikki kaverini myös jättivät minut kuten myös sitten mieskin. Heidän mielestään en enää sopinut porukkaan. Kyllä siinä useampi päivä meni ikkunasta ulos katsellessa muita ihmisiä ystävineen.
Jos olisin tätä asiaa voinut lykätä viidellä vuodella, voisin olla onnellinen. Alunperin ajattelin muutenkin, että lapsi olisi mennyt adoptioon. Sitten uhkailun ja taivuttelun tuloksena pidin hänet. Typerää. Tiedän sen.
No tuo on kyllä loistava esimerkki asennevammasta. Voit kyllä olla onnellinen nytkin,se on asenteesta kiinni. Sen typerämpää ei olekaan kuin asetella tekosyitä tyyliin "jos sitä tai tätä olisi/ei olisi tapahtunut vuosia sitten,voisin olla onnellinen". Höpöhöpö,itse sinä estät oman onnesi.
Sitähän ei tiedä, vaikka sama olisi tapahtunut viiden vuoden päästäkin.
Ja mitä ihmeen elämää sinä et voi elää? Eikö tämänhetkinen elämäsi sitten ole elämää? Miten se lapsi estää sinua elämästä?
Heitä tähän nyt vielä se sitaatti niistä sitruunoista ja sitruunamehusta ja saat "vuoden ymmärtäjä" palkinnon lisäksi "vuoden banaalein" palkinnon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mamuska kirjoitti:
Vähän surettaa nää ihmisten kommentit toisten vastauksiin. Jos jotakuta kaduttaa omien lasten hankinta, tuskin kova kuittailu asiasta helpottaa omaa/toisen oloa. Haukutaan huonoksi äidiksi jos ei tee lasten kanssa, ja ylisuorittajaksi jos touhuaa lasten kanssa. Ihana suomalainen mikään-ei-kelpaa-asenne. Aina Inkeri Ankeinen kylässä.
Itse kutsuin sitä ylisuorittamiseksi, koska joku äiti kertoi katuvansa lapsiaan ja sitten luetteli asioita joita lasten kanssa TÄYTYY tehdä ja jotka tekevät onnettomaksi. Tottakai koin halua puuttua siihen, koska itse en noita asioita tee ja varmasti kokisin itsekin arkeni onnettomaksi jos jokapäivä pitäisi touhuta hirveästi lasten kanssa. Moni on niin tottunut ja juuttunut siihen arkeensa, ettei välttämättä oikeasti huomaa tai hoksaa että on myös eri tavoin eläviä,onnellisia perheitä. Paljon on oletuksia siitä mitä lasten kanssa KUULUU tehdä- mutta kuuluuko, oikeasti?
Esimerkiksi itse en haluaisi kuskata jatkuvasti lapsia harrastuksiinsa. Asumme lähellä suuren kaupungin keskustaa ja harrastukset ovat sellaisia,että lapset voivat kulkea niihin itsenäisesti. En ole koskaan toiminut seremoniamestarina lapsille(lukuunottamatta ihan vauva-tai taaperoaikaa),vaan ovat saaneet leikkiä keskenään ja kavereidensa kanssa. En hankkinut lapsia pienellä ikäerolla, koska en halunnut kuunnella jatkuvaa kinastelua tai kärsiä järkyttävistä univeloista. Otan jokapäivä ihan kunnolla aikaa itselleni enkä koe siitä huonoa omaatuntoa. Viikonloppuisin on nukuttu pitempään,laitettu lapsille aamupalat valmiiksi jääkaappiin ja annettu heidän herätä reilusti ennen vanhempiaan katsomaan lastenohjelmia. Lapset on totutettu käymään ravintoloissa ja kulttuuritapahtumissa eikä niissä ole koskaan ollut isompaa häslinkiä.
Luuletko ettei lapsesi ymmärrä sitä ettet sinä arvosta heidän harrastustaan, jos se sijaitsee kaukana? Luuletko ettei lapsesi ymmärrä ettet halua kuskat heitä harrastuksiin? Luuletko ettei lapsesi ymmärrä kun illalla teet jääkaappiin aamupalat, ettet halua herätä aamuisin syömään heidän kanssaan? Luuletko etteivät lapsesi ole ymmärtäneet, että veit heitä pienesta asti ravintolaan, jotta tottuisivat siihen, että sinulla olisi helpompaa? Luuletko ettei lapsesi ole ymmärtäneet miksi heillä on suuri ikäero? Siksi koska SINÄ et jaksa kitinää.
Kyllä lapset vaistoavat millainen äiti olet ja olit.Sivusta ja kahden ison lapsen katumattomana äitinä: omatoimisuuden (harrastukset, aamupala) ja käytöstapojen (ravintola) opettaminen lapsille tekee heistä yhteiskuntakelpoisia, toki ikätason mukaan. Kasvattamattomat ja passatut lapset ovat yksinkertaisesti kauheita. Ikäeroasia taas ei ole lasten päätös missään perheessä, ainakaan toivottavasti.
Mä taas muistan mukavina hetkinä ne, kun isäni ja hänen äitinsä veivät minua ratsastamaan. Juteltiin aina siinä automatkalla kaikenlaista. Ilman heitä olisin mennyt vain bussilla tai koko harrastus olisi pitänyt aloittaa paljon myöhemmin. Ja ainoana lapsena aina katselin monilapsisia perheitä haikeana. Heillä näytti tapahtuvan koko ajan...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaduttaa kyllä siinä mielessä, että en ehtinyt elää elämää juuri ollenkaan. Lapsen synnyttyä kaikki kaverini myös jättivät minut kuten myös sitten mieskin. Heidän mielestään en enää sopinut porukkaan. Kyllä siinä useampi päivä meni ikkunasta ulos katsellessa muita ihmisiä ystävineen.
Jos olisin tätä asiaa voinut lykätä viidellä vuodella, voisin olla onnellinen. Alunperin ajattelin muutenkin, että lapsi olisi mennyt adoptioon. Sitten uhkailun ja taivuttelun tuloksena pidin hänet. Typerää. Tiedän sen.
No tuo on kyllä loistava esimerkki asennevammasta. Voit kyllä olla onnellinen nytkin,se on asenteesta kiinni. Sen typerämpää ei olekaan kuin asetella tekosyitä tyyliin "jos sitä tai tätä olisi/ei olisi tapahtunut vuosia sitten,voisin olla onnellinen". Höpöhöpö,itse sinä estät oman onnesi.
Sitähän ei tiedä, vaikka sama olisi tapahtunut viiden vuoden päästäkin.
Ja mitä ihmeen elämää sinä et voi elää? Eikö tämänhetkinen elämäsi sitten ole elämää? Miten se lapsi estää sinua elämästä?
Heitä tähän nyt vielä se sitaatti niistä sitruunoista ja sitruunamehusta ja saat "vuoden ymmärtäjä" palkinnon lisäksi "vuoden banaalein" palkinnon.
Siis te saatte jotain kiksejä siitä että lillutte tuossa paskassanne ettekä edes yritä olla onnellisia? Ok.
Halutaan ymmärrystä ja rikkoa tabuja mutta ei sitten kuitenkaan..? Halutaan keskustella vaikeasta aiheesta, mutta vain jos keskustelun sävy on yhtä negatiivinen ja toivoton kun itselläänkin?
Johtopäätös ihan peruspsykologialla on se, että lapsiaan katuva vanhempi ei pysty täysin peittämään tunteitaan lapselta. Toki moni yrittää. Olla vanhempansa elämän pilaaja on järkyttävä taakka kantaa pienelle ihmiselle, siksi olisi ihan aidosti hyvä keskustella avoimesti asioista ja samalla pyrkiä eteenpäin elämässä. Mutta ei tästä näytä tulevan mitään.