Sinä, joka olet katunut lasten saamista: helpotti tunne lasten kasvaessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on velana ollut mielenkiintoisinta se joidenkin naispuolien kognitiivinen dissonanssi, joka puskee vailla mitään hillintää päälle, kun sanon, että en halua lapsia. Se ei siis uppoa joidenkin ihmisten kalloon, ei sitten mitenkään. Itse asiaan sanotaan vain, että "kaikki naiset haluaa lapsia/oot niin nuori/kyllä se mieli muuttuu vanhana". Sitten kun lapsensaanti-ikä alkaa olla ohi, niin juttu muuttuu kutakuinkin niin, että kyllä kaikki NORMAALIT naiset haluaa lapsia :D

Mulle myös on tuputettu sitä, että "ei se äitiys ole niin rankkaa/väsyttävää kun luulet" jne. "Kyllä ne hyvät ajat tulee". Sitten kun yritän selittää, että jos ei halua lapsia, niin tuollaisilla asioilla ei ole mitään väliä. Että haluan lapsia täsmälleen yhtä paljon, kuin haluan syöpää, ja vaikka se syöpä voisikin sitten hoitojen jälkeen avata silmäni ja tehdä musta hienon uuden ihmisen, niin en halua syöpää.

Sitten huudetaan kurkku suorana että "VERTAATKO TOISTEN IHMISEN RAKKAINTA ASIAA SYÖPÄÄN SENKIN SAIRAS VELA"

Huoh. No en. Kun yritän kertoa sitä, miten mussa ei ole sitä tunnetta, mikä sussa on, jota niin kovasti yrität muhun tunkea. Ja että jos pystyisit hetken tämän analogian avulla kuvittelemaan, miltä lapsen saanti minusta tuntuisi, niin ehkä tavoittaisit jotain koko ajatuksesta.

Mutta ei.

Taitavat olla kuitenkin aika harvinaisia tapauksia. Itse tein lapset vasta kolmevitosena eikä kukaan kysellyt aiemmin mitään, joku oli ihmeissään kun lapset tulivat, sanoi luulleensa etten sellaisia koskaan halua. Minusta jokaisen valintoja pitää kunnioittaa. Useissa asioissa mieltään voi ilman ongelmia muuttaakin, kääntyä vasemmistolaisesta kokoomuslaiseksi jne. Mutta minusta on hieman epäreilua lapsiaan kohtaan jos hyvin voimakkaasti alkaa pyörittää katumisia lastensaannista päässään kun ne on itse valinnut tuoda tähän maailmaan. Negatiivisen kehän pyörittäminen päässä pilaa sen oman elämän eikä totisesti anna hyviä lähtökohtia lapsillekaan. Josko sen suorittamisen ja ulkoisten paineiden pohtimisen sijaan keskittyisi omaan elämään. Ne pienet lapset kasvavat, niistä tulee aikuisia, eikö ole ihan kiinnostavaa seurata millaisia tyyppejä vieressä kasvaa? Joku tuskaili vastuuta joka kestää koko elämän, ja sitä kontaktin tarvetta. Miksi ne introverteimmatkin roikkuvat täällä palstalla keskustelemassa? Ihmisellä tuntuu olevan sisäänrakennettu tarve olla vuorovaikutuksessa muiden kansssa, tulla nähdyksi ja kuulluksi. Sen sijaan, että mietti kuinka ei koskaan pääse eroon huolesta kun on lapsia voi ajatella, että maailmassa on ihmisiä jotka välittävät ja joista välittää. Rakkaus ja huoli rakastetusta, nuohan kulkevat käsi kädessä. Jos vanhana ja sairaana ei ole yhtään ihmistä jota muistella, jolle lähettää lämpimiä ajatuksia, tuo minusta kuulostaa aika onnettomalta kohtalolta.

Ohis, mutta työskentelen vanhusten kanssa, ja olen tehnyt huomion että yksinäisimpiä, siis raastavimman yksinäisiä ovat ihmiset, joilla niitä lapsia on. Kun ne ei käy. Ja se on kamalaa.

Sellaiset vanhukset, joilla ei ole lapsia, ovat eläneet elämänsä aika tyytyväisestikin yksin. Joskus se lapsettomuus ei ole haluttua, mutta siihen on totuttu ja sosiaalinen piiri on ystävien kautta laaja, kun aikaa ei ole allokoitu "vain" perheeseen.

Siksi tämä vanhuskeskustelu on tosi hassu. Vanhainkodissa huomaa, miten tärkeitä ystävät on. Ei lapset. Tietenkin nekin monilla. Asiat ei ole yksinkertaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on velana ollut mielenkiintoisinta se joidenkin naispuolien kognitiivinen dissonanssi, joka puskee vailla mitään hillintää päälle, kun sanon, että en halua lapsia. Se ei siis uppoa joidenkin ihmisten kalloon, ei sitten mitenkään. Itse asiaan sanotaan vain, että "kaikki naiset haluaa lapsia/oot niin nuori/kyllä se mieli muuttuu vanhana". Sitten kun lapsensaanti-ikä alkaa olla ohi, niin juttu muuttuu kutakuinkin niin, että kyllä kaikki NORMAALIT naiset haluaa lapsia :D

Mulle myös on tuputettu sitä, että "ei se äitiys ole niin rankkaa/väsyttävää kun luulet" jne. "Kyllä ne hyvät ajat tulee". Sitten kun yritän selittää, että jos ei halua lapsia, niin tuollaisilla asioilla ei ole mitään väliä. Että haluan lapsia täsmälleen yhtä paljon, kuin haluan syöpää, ja vaikka se syöpä voisikin sitten hoitojen jälkeen avata silmäni ja tehdä musta hienon uuden ihmisen, niin en halua syöpää.

Sitten huudetaan kurkku suorana että "VERTAATKO TOISTEN IHMISEN RAKKAINTA ASIAA SYÖPÄÄN SENKIN SAIRAS VELA"

Huoh. No en. Kun yritän kertoa sitä, miten mussa ei ole sitä tunnetta, mikä sussa on, jota niin kovasti yrität muhun tunkea. Ja että jos pystyisit hetken tämän analogian avulla kuvittelemaan, miltä lapsen saanti minusta tuntuisi, niin ehkä tavoittaisit jotain koko ajatuksesta.

Mutta ei.

Taitavat olla kuitenkin aika harvinaisia tapauksia. Itse tein lapset vasta kolmevitosena eikä kukaan kysellyt aiemmin mitään, joku oli ihmeissään kun lapset tulivat, sanoi luulleensa etten sellaisia koskaan halua. Minusta jokaisen valintoja pitää kunnioittaa. Useissa asioissa mieltään voi ilman ongelmia muuttaakin, kääntyä vasemmistolaisesta kokoomuslaiseksi jne. Mutta minusta on hieman epäreilua lapsiaan kohtaan jos hyvin voimakkaasti alkaa pyörittää katumisia lastensaannista päässään kun ne on itse valinnut tuoda tähän maailmaan. Negatiivisen kehän pyörittäminen päässä pilaa sen oman elämän eikä totisesti anna hyviä lähtökohtia lapsillekaan. Josko sen suorittamisen ja ulkoisten paineiden pohtimisen sijaan keskittyisi omaan elämään. Ne pienet lapset kasvavat, niistä tulee aikuisia, eikö ole ihan kiinnostavaa seurata millaisia tyyppejä vieressä kasvaa? Joku tuskaili vastuuta joka kestää koko elämän, ja sitä kontaktin tarvetta. Miksi ne introverteimmatkin roikkuvat täällä palstalla keskustelemassa? Ihmisellä tuntuu olevan sisäänrakennettu tarve olla vuorovaikutuksessa muiden kansssa, tulla nähdyksi ja kuulluksi. Sen sijaan, että mietti kuinka ei koskaan pääse eroon huolesta kun on lapsia voi ajatella, että maailmassa on ihmisiä jotka välittävät ja joista välittää. Rakkaus ja huoli rakastetusta, nuohan kulkevat käsi kädessä. Jos vanhana ja sairaana ei ole yhtään ihmistä jota muistella, jolle lähettää lämpimiä ajatuksia, tuo minusta kuulostaa aika onnettomalta kohtalolta.

Tuo on ihan totta, että introverteillakin on jonkinlainen tarve vuorovaikutukseen. Minä olen se, jota ahdisti lapsen kontaktin tarve. Kyse siinä onkin siitä, että sitä kontaktia ei voi katkaista silloin, kun itsellä alkaa pää hajota. Palstan ja netin voin sulkea ihan just heti kun siltä tuntuu.

Mulla on paljonkin rakkaita ihmisiä, ja paljon huolta heistä. En kaipaa siihen lisäksi vielä jotakin enemmän. Näitä rakkaita ihmisiä voin muistella, ja lähettää heille lämpimiä ajatuksia. Ei lapsettomuus automaattisesti tarkoita yksinäisyyttä ja rakkaudettomuutta.

Olet muuten onnekas jos kukaan ei sinulta koskaan kysellyt lapsista. Minä olen saanut huudot vanhemmiltani, kun olen niin itsekäs etten tee heille lapsenlapsia. Olen myös saanut kuulla, kuinka en tiedä mistään mitään, enkä ymmärrä elämästä mitään, koska minulla ei ole lapsia. Olen myös koko elämäni saanut kuulla kuinka mieli muuttuu. Ensin sen piti muuttua parikymppisenä. Sitten sen piti muuttua kolmekymppisenä, nyt taas nelikymppisenä odotetaan mielenmuutosta...

JepsaN kirjoitti:

Tämä viestiketju on avannut silmät. Onneksi tein abortin noin 20, ahdistaa ajatus millainen elämä olosi nyt jos olisi lapsi. Rakastan omaa rauhaa ja sitä kun ei tarvitse siivota, pyykätä ja tehdä ruokaa jatkuvasti, ihan fiiliksen mukaan. Eniten ehkä nykymenossa miksi en myöhemminkään lapsia halua on pelko Black Mirror sarjan tyyppisestä tulevaisuudesta, mihin ollaan menossa koko ajan. Nyt jo ahdistaa kaikkien muiden ja oma jatkuva kännykän käyttö. Enkä usko että tulevaisuus menee parempaan suuntaan.

Onneksi valitsin raskauden vuosikymmeniä sitten.Lapsi toi yksinäiseen elämääni iloa ja tarkoituksen, tosin valintani oli hyvin itsekäs.Lapsi kuitenkin on onnellinen ihminen.Minäkin rakastan omaa rauhaa nykyisin ja elän ihan fiiliksen mukaan, mutta nuorempana rakastin "palvella" muita,itsekkyydestäni huolimatta, eikä lapsi tuntunut rasitteelta vaan elämäni tarkoitukselta.Toki jokaisella on uupumuksen hetkiä, elämä kun ei ole kenellekään pelkkää juhlaa, se on myös ruusuilla tanssimista, joten menneisyydestä loistaa vain kaunis ja hyvä ainutta rakkaintaan kohtaan.Ja mitä kauemmin elän, sen onnellisemmalta se aika tuntuu.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on velana ollut mielenkiintoisinta se joidenkin naispuolien kognitiivinen dissonanssi, joka puskee vailla mitään hillintää päälle, kun sanon, että en halua lapsia. Se ei siis uppoa joidenkin ihmisten kalloon, ei sitten mitenkään. Itse asiaan sanotaan vain, että "kaikki naiset haluaa lapsia/oot niin nuori/kyllä se mieli muuttuu vanhana". Sitten kun lapsensaanti-ikä alkaa olla ohi, niin juttu muuttuu kutakuinkin niin, että kyllä kaikki NORMAALIT naiset haluaa lapsia :D

Mulle myös on tuputettu sitä, että "ei se äitiys ole niin rankkaa/väsyttävää kun luulet" jne. "Kyllä ne hyvät ajat tulee". Sitten kun yritän selittää, että jos ei halua lapsia, niin tuollaisilla asioilla ei ole mitään väliä. Että haluan lapsia täsmälleen yhtä paljon, kuin haluan syöpää, ja vaikka se syöpä voisikin sitten hoitojen jälkeen avata silmäni ja tehdä musta hienon uuden ihmisen, niin en halua syöpää.

Sitten huudetaan kurkku suorana että "VERTAATKO TOISTEN IHMISEN RAKKAINTA ASIAA SYÖPÄÄN SENKIN SAIRAS VELA"

Huoh. No en. Kun yritän kertoa sitä, miten mussa ei ole sitä tunnetta, mikä sussa on, jota niin kovasti yrität muhun tunkea. Ja että jos pystyisit hetken tämän analogian avulla kuvittelemaan, miltä lapsen saanti minusta tuntuisi, niin ehkä tavoittaisit jotain koko ajatuksesta.

Mutta ei.

Ja sama näyttää tosiaan jatkuvan tässä ketjussa. Jostain syystä äidit (?) eivät näytä kestävän ajatusta siitä, että jossain on toinen äiti, joka - todennäköisesti vastoin odotuksiaan - ei nauti äitiydestä pätkääkään ja katuu valintaansa. Miksi tätä mahdollisuutta ei voida ymmärtää? Että lapsiaan voi ihan aidosti katua, ja asialle ei ole muuta tehtävissä kuin hyväksyä tuo virhe. Osa ketjun kommenteista on sitä luokkaa, ettei edes haluta yrittää ymmärtää, mistä koko asiassa on kyse. Tässä vielä kooste:

- Katuvalla äidillä on lapsuustrauma oman äidin kylmyydestä.

- Katuva äiti on valinnut väärän puolison, joka ei kanna osuuttaan vanhemmuudesta ja on painostanut hankkimaan lapsia.

- Katuva äiti ei ole ottanut kunnolla selvää vanhemmuudesta ennen lasten hankkimista (tämähän on helppoa, kun vanhemmuuden haasteista puhuessa korostetaan aina sitä kuinka OMA ASENNE RATKAISEE ja lasten kasvattaminen on kuitenkin niiiiiin palkitsevaa)

- Katuva äiti on tehnyt lapset liian nuorena eikä ole saanut tarpeeksi omaa aikaa (ihan kuin kyse olisi jostain ulkomaanmatkoista ja vaihto-oppilasvuosista, kun koko vanhemmuuden vastuu yleensä ahdistaa)

- Katuva äiti on vastuuton ja huono äiti

- Katuva äiti pitää telkkaria lapsenvahtina ja velloo itsesäälissä sekä syyttelee lapsiaan omasta masennuksestaan päivät pitkät

- Katuvalla äidillä on mielenterveysongelmia

- Katuvan äidin pitäisi *mikä tahansa self help -lässynlää tähän*

- Katuva äiti pilaa lapsensa

- Katuva äiti on suorittajaäiti

- Katuva äiti on vaan väsynyt eikä ymmärrä mistä puhuu

- Katuva äiti on itsekäs ahdistuessaan lasten riippuvuudesta

- Katuva äiti ei ole ymmärtänyt nukuttaa lapsia pienestä pitäen omaan sänkyyn ja tehdä elämästä tällaisilla ratkaisuilla helpompaa (en sano mitään, terv. ADHD-lapsen äiti...)

Ja mitäs muuta?

Niin, joku ihme siinä on että pitää yrittää jotenkin selittää, ettei äiti oikeasti kadu vanhemmuutta. Tai vaihtoehtoisesti että äidissä itsessään jotain perustavanlaatuista vikaa tai että tämä on tehnyt vanhemmuuden väärin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on velana ollut mielenkiintoisinta se joidenkin naispuolien kognitiivinen dissonanssi, joka puskee vailla mitään hillintää päälle, kun sanon, että en halua lapsia. Se ei siis uppoa joidenkin ihmisten kalloon, ei sitten mitenkään. Itse asiaan sanotaan vain, että "kaikki naiset haluaa lapsia/oot niin nuori/kyllä se mieli muuttuu vanhana". Sitten kun lapsensaanti-ikä alkaa olla ohi, niin juttu muuttuu kutakuinkin niin, että kyllä kaikki NORMAALIT naiset haluaa lapsia :D

Mulle myös on tuputettu sitä, että "ei se äitiys ole niin rankkaa/väsyttävää kun luulet" jne. "Kyllä ne hyvät ajat tulee". Sitten kun yritän selittää, että jos ei halua lapsia, niin tuollaisilla asioilla ei ole mitään väliä. Että haluan lapsia täsmälleen yhtä paljon, kuin haluan syöpää, ja vaikka se syöpä voisikin sitten hoitojen jälkeen avata silmäni ja tehdä musta hienon uuden ihmisen, niin en halua syöpää.

Sitten huudetaan kurkku suorana että "VERTAATKO TOISTEN IHMISEN RAKKAINTA ASIAA SYÖPÄÄN SENKIN SAIRAS VELA"

Huoh. No en. Kun yritän kertoa sitä, miten mussa ei ole sitä tunnetta, mikä sussa on, jota niin kovasti yrität muhun tunkea. Ja että jos pystyisit hetken tämän analogian avulla kuvittelemaan, miltä lapsen saanti minusta tuntuisi, niin ehkä tavoittaisit jotain koko ajatuksesta.

Mutta ei.

Taitavat olla kuitenkin aika harvinaisia tapauksia. Itse tein lapset vasta kolmevitosena eikä kukaan kysellyt aiemmin mitään, joku oli ihmeissään kun lapset tulivat, sanoi luulleensa etten sellaisia koskaan halua. Minusta jokaisen valintoja pitää kunnioittaa. Useissa asioissa mieltään voi ilman ongelmia muuttaakin, kääntyä vasemmistolaisesta kokoomuslaiseksi jne. Mutta minusta on hieman epäreilua lapsiaan kohtaan jos hyvin voimakkaasti alkaa pyörittää katumisia lastensaannista päässään kun ne on itse valinnut tuoda tähän maailmaan. Negatiivisen kehän pyörittäminen päässä pilaa sen oman elämän eikä totisesti anna hyviä lähtökohtia lapsillekaan. Josko sen suorittamisen ja ulkoisten paineiden pohtimisen sijaan keskittyisi omaan elämään. Ne pienet lapset kasvavat, niistä tulee aikuisia, eikö ole ihan kiinnostavaa seurata millaisia tyyppejä vieressä kasvaa? Joku tuskaili vastuuta joka kestää koko elämän, ja sitä kontaktin tarvetta. Miksi ne introverteimmatkin roikkuvat täällä palstalla keskustelemassa? Ihmisellä tuntuu olevan sisäänrakennettu tarve olla vuorovaikutuksessa muiden kansssa, tulla nähdyksi ja kuulluksi. Sen sijaan, että mietti kuinka ei koskaan pääse eroon huolesta kun on lapsia voi ajatella, että maailmassa on ihmisiä jotka välittävät ja joista välittää. Rakkaus ja huoli rakastetusta, nuohan kulkevat käsi kädessä. Jos vanhana ja sairaana ei ole yhtään ihmistä jota muistella, jolle lähettää lämpimiä ajatuksia, tuo minusta kuulostaa aika onnettomalta kohtalolta.

En ole tähän keskusteluun osallistunut, mutta musta nää neuvot on vähän... alentuvia ja yksinkertaisia. Vähän kuin sanoisi masentuneelle, että eikös kannattaisi mielummin piristyä?

Ei täällä ole ketään osoittanut olevansa kykenemätön noihin sinun neuvojesi asioihin, ehkä ovat jopa keskimääräistä äitiä enemmän joutuneetkin tiedostaen "tekemään" elämästä hyvää.

Sinun neuvosi kuulostaa siltä, että haluat hyssytellä koko katumusasian äkkiä pois, koska sinua se ahdistaa. Sinun pelkosi on, että joku katuu lapsiaan ja se on ahdistava sekä tuntuu hallitsemattomalta, kun et ole sellaista joutunut ajattelemaan. Nää muut täällä on eläneet sen asian kanssa vuosia. Siksikin sinun hyssyttelyneuvosi eivät ole oikein minkään arvoisia. Paitsi itsesi rauhoitteluun ne voi toimia.

Itse sanon, että jatkakaa vain avoimesti katumuksesta puhumista. Sillä tavalla se tulee käsiteltyä vaikka ei koskaan häipyisikään. Häipyy ainakin syyllisyys, kun on muitakin.

Kiitos. Ketjun paras kommentti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on velana ollut mielenkiintoisinta se joidenkin naispuolien kognitiivinen dissonanssi, joka puskee vailla mitään hillintää päälle, kun sanon, että en halua lapsia. Se ei siis uppoa joidenkin ihmisten kalloon, ei sitten mitenkään. Itse asiaan sanotaan vain, että "kaikki naiset haluaa lapsia/oot niin nuori/kyllä se mieli muuttuu vanhana". Sitten kun lapsensaanti-ikä alkaa olla ohi, niin juttu muuttuu kutakuinkin niin, että kyllä kaikki NORMAALIT naiset haluaa lapsia :D

Mulle myös on tuputettu sitä, että "ei se äitiys ole niin rankkaa/väsyttävää kun luulet" jne. "Kyllä ne hyvät ajat tulee". Sitten kun yritän selittää, että jos ei halua lapsia, niin tuollaisilla asioilla ei ole mitään väliä. Että haluan lapsia täsmälleen yhtä paljon, kuin haluan syöpää, ja vaikka se syöpä voisikin sitten hoitojen jälkeen avata silmäni ja tehdä musta hienon uuden ihmisen, niin en halua syöpää.

Sitten huudetaan kurkku suorana että "VERTAATKO TOISTEN IHMISEN RAKKAINTA ASIAA SYÖPÄÄN SENKIN SAIRAS VELA"

Huoh. No en. Kun yritän kertoa sitä, miten mussa ei ole sitä tunnetta, mikä sussa on, jota niin kovasti yrität muhun tunkea. Ja että jos pystyisit hetken tämän analogian avulla kuvittelemaan, miltä lapsen saanti minusta tuntuisi, niin ehkä tavoittaisit jotain koko ajatuksesta.

Mutta ei.

Taitavat olla kuitenkin aika harvinaisia tapauksia. Itse tein lapset vasta kolmevitosena eikä kukaan kysellyt aiemmin mitään, joku oli ihmeissään kun lapset tulivat, sanoi luulleensa etten sellaisia koskaan halua. Minusta jokaisen valintoja pitää kunnioittaa. Useissa asioissa mieltään voi ilman ongelmia muuttaakin, kääntyä vasemmistolaisesta kokoomuslaiseksi jne. Mutta minusta on hieman epäreilua lapsiaan kohtaan jos hyvin voimakkaasti alkaa pyörittää katumisia lastensaannista päässään kun ne on itse valinnut tuoda tähän maailmaan. Negatiivisen kehän pyörittäminen päässä pilaa sen oman elämän eikä totisesti anna hyviä lähtökohtia lapsillekaan. Josko sen suorittamisen ja ulkoisten paineiden pohtimisen sijaan keskittyisi omaan elämään. Ne pienet lapset kasvavat, niistä tulee aikuisia, eikö ole ihan kiinnostavaa seurata millaisia tyyppejä vieressä kasvaa? Joku tuskaili vastuuta joka kestää koko elämän, ja sitä kontaktin tarvetta. Miksi ne introverteimmatkin roikkuvat täällä palstalla keskustelemassa? Ihmisellä tuntuu olevan sisäänrakennettu tarve olla vuorovaikutuksessa muiden kansssa, tulla nähdyksi ja kuulluksi. Sen sijaan, että mietti kuinka ei koskaan pääse eroon huolesta kun on lapsia voi ajatella, että maailmassa on ihmisiä jotka välittävät ja joista välittää. Rakkaus ja huoli rakastetusta, nuohan kulkevat käsi kädessä. Jos vanhana ja sairaana ei ole yhtään ihmistä jota muistella, jolle lähettää lämpimiä ajatuksia, tuo minusta kuulostaa aika onnettomalta kohtalolta.

Ohis, mutta työskentelen vanhusten kanssa, ja olen tehnyt huomion että yksinäisimpiä, siis raastavimman yksinäisiä ovat ihmiset, joilla niitä lapsia on. Kun ne ei käy. Ja se on kamalaa.

Sellaiset vanhukset, joilla ei ole lapsia, ovat eläneet elämänsä aika tyytyväisestikin yksin. Joskus se lapsettomuus ei ole haluttua, mutta siihen on totuttu ja sosiaalinen piiri on ystävien kautta laaja, kun aikaa ei ole allokoitu "vain" perheeseen.

Siksi tämä vanhuskeskustelu on tosi hassu. Vanhainkodissa huomaa, miten tärkeitä ystävät on. Ei lapset. Tietenkin nekin monilla. Asiat ei ole yksinkertaisia.

"Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi " ja "Lapset ovat lainaa vain" ja "En odota mitään, en toivo mitään, en pelkää mitään, olen vapaa".

On hyvä jos pystyy sietämään ajatuksen siitä, että lapset elävät omaa elämäänsä aikuistumisen jälkeen ja tekevät omat valintansa.Moni lapsi asuu jopa toisella mantereella, eikä pääse edes vanhempansa hautajaisiin.Omalla kohdallani en tavannut äitiäni nuorempana jopa kuuteen kuukauteen, vaikka asuimme samassa kaupungissa.

Onneksi hän kuoli äkillisesti "riittävän" vanhana, mutta kuitenkin siten, että ehdin sanoa sanottavani hänelle ennen kuolemaa.Se helpotti "surutyötä".Haluaisin itsekkin lähteä täältä saappaat jalassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on velana ollut mielenkiintoisinta se joidenkin naispuolien kognitiivinen dissonanssi, joka puskee vailla mitään hillintää päälle, kun sanon, että en halua lapsia. Se ei siis uppoa joidenkin ihmisten kalloon, ei sitten mitenkään. Itse asiaan sanotaan vain, että "kaikki naiset haluaa lapsia/oot niin nuori/kyllä se mieli muuttuu vanhana". Sitten kun lapsensaanti-ikä alkaa olla ohi, niin juttu muuttuu kutakuinkin niin, että kyllä kaikki NORMAALIT naiset haluaa lapsia :D

Mulle myös on tuputettu sitä, että "ei se äitiys ole niin rankkaa/väsyttävää kun luulet" jne. "Kyllä ne hyvät ajat tulee". Sitten kun yritän selittää, että jos ei halua lapsia, niin tuollaisilla asioilla ei ole mitään väliä. Että haluan lapsia täsmälleen yhtä paljon, kuin haluan syöpää, ja vaikka se syöpä voisikin sitten hoitojen jälkeen avata silmäni ja tehdä musta hienon uuden ihmisen, niin en halua syöpää.

Sitten huudetaan kurkku suorana että "VERTAATKO TOISTEN IHMISEN RAKKAINTA ASIAA SYÖPÄÄN SENKIN SAIRAS VELA"

Huoh. No en. Kun yritän kertoa sitä, miten mussa ei ole sitä tunnetta, mikä sussa on, jota niin kovasti yrität muhun tunkea. Ja että jos pystyisit hetken tämän analogian avulla kuvittelemaan, miltä lapsen saanti minusta tuntuisi, niin ehkä tavoittaisit jotain koko ajatuksesta.

Mutta ei.

Ja sama näyttää tosiaan jatkuvan tässä ketjussa. Jostain syystä äidit (?) eivät näytä kestävän ajatusta siitä, että jossain on toinen äiti, joka - todennäköisesti vastoin odotuksiaan - ei nauti äitiydestä pätkääkään ja katuu valintaansa. Miksi tätä mahdollisuutta ei voida ymmärtää? Että lapsiaan voi ihan aidosti katua, ja asialle ei ole muuta tehtävissä kuin hyväksyä tuo virhe. Osa ketjun kommenteista on sitä luokkaa, ettei edes haluta yrittää ymmärtää, mistä koko asiassa on kyse. Tässä vielä kooste:

- Katuvalla äidillä on lapsuustrauma oman äidin kylmyydestä.

- Katuva äiti on valinnut väärän puolison, joka ei kanna osuuttaan vanhemmuudesta ja on painostanut hankkimaan lapsia.

- Katuva äiti ei ole ottanut kunnolla selvää vanhemmuudesta ennen lasten hankkimista (tämähän on helppoa, kun vanhemmuuden haasteista puhuessa korostetaan aina sitä kuinka OMA ASENNE RATKAISEE ja lasten kasvattaminen on kuitenkin niiiiiin palkitsevaa)

- Katuva äiti on tehnyt lapset liian nuorena eikä ole saanut tarpeeksi omaa aikaa (ihan kuin kyse olisi jostain ulkomaanmatkoista ja vaihto-oppilasvuosista, kun koko vanhemmuuden vastuu yleensä ahdistaa)

- Katuva äiti on vastuuton ja huono äiti

- Katuva äiti pitää telkkaria lapsenvahtina ja velloo itsesäälissä sekä syyttelee lapsiaan omasta masennuksestaan päivät pitkät

- Katuvalla äidillä on mielenterveysongelmia

- Katuvan äidin pitäisi *mikä tahansa self help -lässynlää tähän*

- Katuva äiti pilaa lapsensa

- Katuva äiti on suorittajaäiti

- Katuva äiti on vaan väsynyt eikä ymmärrä mistä puhuu

- Katuva äiti on itsekäs ahdistuessaan lasten riippuvuudesta

- Katuva äiti ei ole ymmärtänyt nukuttaa lapsia pienestä pitäen omaan sänkyyn ja tehdä elämästä tällaisilla ratkaisuilla helpompaa (en sano mitään, terv. ADHD-lapsen äiti...)

Ja mitäs muuta?

Niin, joku ihme siinä on että pitää yrittää jotenkin selittää, ettei äiti oikeasti kadu vanhemmuutta. Tai vaihtoehtoisesti että äidissä itsessään jotain perustavanlaatuista vikaa tai että tämä on tehnyt vanhemmuuden väärin.

No, minusta vanhemmassa on oikeasti tunnepuolella jotain "vikaa" jos katuu omia lapsiaan eikä aidosti kykene heitä rakastamaan. Voit selittää että se on ihan normaalia, mutta ei se ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietin taas tätäkin ketjua lukiessa, että mitä teidän lasten isät tekevät perheen ja lasten eteen? Monen kohdalla vaikuttaa siltä, että nainen on lähes yksin vastuussa lapsista, sen lisäksi että tekee töitä ja hoitaa kotia. On varmasti raskasta! Yksinhuoltajilla ei ole ehkä vaihtoehtoja, mutta miten te parisuhteessa elävät suostutte moiseen?

Samaa ajattelin. Intetään että ei ole kyse uupumuksesta tai kyllästymisestä mutta samalla listataan miten joutuu olemaan läsnä lasten kanssa suurin piirtein 24/7 ja hoitamaan näiden tarpeet kokonaan yksin. Samoin tarinoissa toistuu samat kuviot - mies painosti lastenhankintaan tai sitten on jätetty nuoruutta elämättä tai sitten äidillä on jollain tapaa nihilistinen tai keskenkasvuinen maailmankuva. Niinkuin tuo yksi joka angstasi lasten materiakulutuksesta ja matkailuruinaamisesta, ajatusmaailma on kuin 16-vuotiaalla hippitytöllä mutta lapsia piti silti hankkia lähiöön?

Sama virsi toistuu kaikilla - ei vapaa-aikaa, lapset vaativat liikaa huomiota, ovat tyhmiä ja huonostikäyttäytyviä. Itselläni ei ole lapsia enkä ole vielä niitä hankkimassa (koska kröh, haluan nauttia siitä vapaa-ajasta vielä?) mutta sääliksi käy näiden lapsia, ihan oikeasti. Vaikka toista väitettäisiin niin tuntuu ettei ollenkaan lasten hankinnassa ajateltu miten paljon omistautumista lapset vaativat, eivät ne ole mitään huonekasveja joita kastellaan silloin tällöin kun itseään huvittaa. Pahimpia ovat ne jotka vihaavat lapsiaan koska "pilasivat suhteen" kun vauva-aikana on itse ollut liian väsynyt seksiin hoidettuaan lasta koko päivän. Tuossa on syypäänä mulkku mies kuten monessa muussakin tapauksessa, ei lapsi. Ei ihme että lapsenne käyttäytyvät huonosti ja rääkyvät huomiota kun aistivat että vanhempansa pitävät vastenmielisinä. Eivät lapset niin tyhmiä ole etteivätkö tajuaisi sitä. Ja jos katumustunteet ja katkeruus ilmeni jo ensimmäisen lapsen jälkeen niin miksi siihen piti vielä toinen tai kolmaskin hankkia jonon jatkoksi? 

Ja ei, en aio olla "ymmärtäväinen" reppanoita äitejä kohtaan, koska nämä lapsiaan kohtaan katkeroivat äidit pilaavat lastensa lapsuuden ja sillä on kauaskantoisia seurauksia. Lapsi kantaa koko ikänsä mukanaan lapsuuden muokkaamaa minäkuvaa. Mutta ei kun pitää ymmärtää että tämä aihe on niin tabu ja lässynlää. 

Niin, tuosta lapsille omistautumisesta ei puhuta juuri missään. Pikemminkin päinvastoin. Jos olet huolissasi siitä, miten paljon lapsi sitoo (sitä on vaikea kuvitella etukäteen), niin aina vastaus on: "ei se sido oikeastaan yhtään! Kyllä lasten kanssa voi tehdä kaikkea sitä mitä ei-lapsellisenakin voi!" AINA. Se vastaus on JUST tällainen. Eihän nyt lasten kanssa eläessä tartte omistautua niille lapsille, älä rupea sellaiseksi ylihössöttäväksi äidiksi, vastataan, tietämättä yhtään, aikooko toinen ylihössöttää, vai miten hän sanan omistautua toiselle kokee. Lisäksi puhutaan niin kuin kaikkien tulisi pystyä tähän saadakseen hyväksytyn ihmisen statuksen. Jolloin itse ainakin sorruin yrittämään, koska en halunnut olla sellainen, joista puhutaan, ettei "pysty omistautumaan" kellekään, itsekäs. No, nyt vain huomaan, että en tykkää YHTÄÄN omistautua lapsille, mutta hähhähähhhääää, te ette voi (kadulla, naapurissa) haukkua minua itsekkääksi, KOSKA MINULLA ON LAPSIA. Kannattiko siis haukkua alunperinkään? Lapset siinä kärsii.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on velana ollut mielenkiintoisinta se joidenkin naispuolien kognitiivinen dissonanssi, joka puskee vailla mitään hillintää päälle, kun sanon, että en halua lapsia. Se ei siis uppoa joidenkin ihmisten kalloon, ei sitten mitenkään. Itse asiaan sanotaan vain, että "kaikki naiset haluaa lapsia/oot niin nuori/kyllä se mieli muuttuu vanhana". Sitten kun lapsensaanti-ikä alkaa olla ohi, niin juttu muuttuu kutakuinkin niin, että kyllä kaikki NORMAALIT naiset haluaa lapsia :D

Mulle myös on tuputettu sitä, että "ei se äitiys ole niin rankkaa/väsyttävää kun luulet" jne. "Kyllä ne hyvät ajat tulee". Sitten kun yritän selittää, että jos ei halua lapsia, niin tuollaisilla asioilla ei ole mitään väliä. Että haluan lapsia täsmälleen yhtä paljon, kuin haluan syöpää, ja vaikka se syöpä voisikin sitten hoitojen jälkeen avata silmäni ja tehdä musta hienon uuden ihmisen, niin en halua syöpää.

Sitten huudetaan kurkku suorana että "VERTAATKO TOISTEN IHMISEN RAKKAINTA ASIAA SYÖPÄÄN SENKIN SAIRAS VELA"

Huoh. No en. Kun yritän kertoa sitä, miten mussa ei ole sitä tunnetta, mikä sussa on, jota niin kovasti yrität muhun tunkea. Ja että jos pystyisit hetken tämän analogian avulla kuvittelemaan, miltä lapsen saanti minusta tuntuisi, niin ehkä tavoittaisit jotain koko ajatuksesta.

Mutta ei.

Ja sama näyttää tosiaan jatkuvan tässä ketjussa. Jostain syystä äidit (?) eivät näytä kestävän ajatusta siitä, että jossain on toinen äiti, joka - todennäköisesti vastoin odotuksiaan - ei nauti äitiydestä pätkääkään ja katuu valintaansa. Miksi tätä mahdollisuutta ei voida ymmärtää? Että lapsiaan voi ihan aidosti katua, ja asialle ei ole muuta tehtävissä kuin hyväksyä tuo virhe. Osa ketjun kommenteista on sitä luokkaa, ettei edes haluta yrittää ymmärtää, mistä koko asiassa on kyse. Tässä vielä kooste:

- Katuvalla äidillä on lapsuustrauma oman äidin kylmyydestä.

- Katuva äiti on valinnut väärän puolison, joka ei kanna osuuttaan vanhemmuudesta ja on painostanut hankkimaan lapsia.

- Katuva äiti ei ole ottanut kunnolla selvää vanhemmuudesta ennen lasten hankkimista (tämähän on helppoa, kun vanhemmuuden haasteista puhuessa korostetaan aina sitä kuinka OMA ASENNE RATKAISEE ja lasten kasvattaminen on kuitenkin niiiiiin palkitsevaa)

- Katuva äiti on tehnyt lapset liian nuorena eikä ole saanut tarpeeksi omaa aikaa (ihan kuin kyse olisi jostain ulkomaanmatkoista ja vaihto-oppilasvuosista, kun koko vanhemmuuden vastuu yleensä ahdistaa)

- Katuva äiti on vastuuton ja huono äiti

- Katuva äiti pitää telkkaria lapsenvahtina ja velloo itsesäälissä sekä syyttelee lapsiaan omasta masennuksestaan päivät pitkät

- Katuvalla äidillä on mielenterveysongelmia

- Katuvan äidin pitäisi *mikä tahansa self help -lässynlää tähän*

- Katuva äiti pilaa lapsensa

- Katuva äiti on suorittajaäiti

- Katuva äiti on vaan väsynyt eikä ymmärrä mistä puhuu

- Katuva äiti on itsekäs ahdistuessaan lasten riippuvuudesta

- Katuva äiti ei ole ymmärtänyt nukuttaa lapsia pienestä pitäen omaan sänkyyn ja tehdä elämästä tällaisilla ratkaisuilla helpompaa (en sano mitään, terv. ADHD-lapsen äiti...)

Ja mitäs muuta?

Niin, joku ihme siinä on että pitää yrittää jotenkin selittää, ettei äiti oikeasti kadu vanhemmuutta. Tai vaihtoehtoisesti että äidissä itsessään jotain perustavanlaatuista vikaa tai että tämä on tehnyt vanhemmuuden väärin.

No, minusta vanhemmassa on oikeasti tunnepuolella jotain "vikaa" jos katuu omia lapsiaan eikä aidosti kykene heitä rakastamaan. Voit selittää että se on ihan normaalia, mutta ei se ole.

Tai sitten sinulla on ymmärryspuolessa jotain vikaa, kun 30-sivuisen ketjun luettuasi ole huomannut, että nämä äidit kyllä rakastavat lapsiaan. Mutta rakkaus ei ole tämän ketjun aihe.

Vierailija kirjoitti:

Mitä te katuvat kuvittelitte äitiyden olevan ennen lasten saantia? Millaisia mielikuvia teillä oli perhe-elämästä, lasten kasvattamisesta ja arjesta ylipäänsä kun olitte vielä lapsettomia? Mielenkiinnosta kysyn. 

Minä kuvittelin lapset soputuvaisemmiksi (tyytyväisinä) moniin asioihin. Kun he eivät olletkaan heti hyväksymässä jotain se oli minulle signaali lapsen tarpeesta., jota en sitten voinutkaan hyvällä omalla tunnolla ohittaa. Näin jäin loukkuun. Pakko olla lapsille enemmän kuin mitä kuvitteli tarvitsevan olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on velana ollut mielenkiintoisinta se joidenkin naispuolien kognitiivinen dissonanssi, joka puskee vailla mitään hillintää päälle, kun sanon, että en halua lapsia. Se ei siis uppoa joidenkin ihmisten kalloon, ei sitten mitenkään. Itse asiaan sanotaan vain, että "kaikki naiset haluaa lapsia/oot niin nuori/kyllä se mieli muuttuu vanhana". Sitten kun lapsensaanti-ikä alkaa olla ohi, niin juttu muuttuu kutakuinkin niin, että kyllä kaikki NORMAALIT naiset haluaa lapsia :D

Mulle myös on tuputettu sitä, että "ei se äitiys ole niin rankkaa/väsyttävää kun luulet" jne. "Kyllä ne hyvät ajat tulee". Sitten kun yritän selittää, että jos ei halua lapsia, niin tuollaisilla asioilla ei ole mitään väliä. Että haluan lapsia täsmälleen yhtä paljon, kuin haluan syöpää, ja vaikka se syöpä voisikin sitten hoitojen jälkeen avata silmäni ja tehdä musta hienon uuden ihmisen, niin en halua syöpää.

Sitten huudetaan kurkku suorana että "VERTAATKO TOISTEN IHMISEN RAKKAINTA ASIAA SYÖPÄÄN SENKIN SAIRAS VELA"

Huoh. No en. Kun yritän kertoa sitä, miten mussa ei ole sitä tunnetta, mikä sussa on, jota niin kovasti yrität muhun tunkea. Ja että jos pystyisit hetken tämän analogian avulla kuvittelemaan, miltä lapsen saanti minusta tuntuisi, niin ehkä tavoittaisit jotain koko ajatuksesta.

Mutta ei.

Ja sama näyttää tosiaan jatkuvan tässä ketjussa. Jostain syystä äidit (?) eivät näytä kestävän ajatusta siitä, että jossain on toinen äiti, joka - todennäköisesti vastoin odotuksiaan - ei nauti äitiydestä pätkääkään ja katuu valintaansa. Miksi tätä mahdollisuutta ei voida ymmärtää? Että lapsiaan voi ihan aidosti katua, ja asialle ei ole muuta tehtävissä kuin hyväksyä tuo virhe. Osa ketjun kommenteista on sitä luokkaa, ettei edes haluta yrittää ymmärtää, mistä koko asiassa on kyse. Tässä vielä kooste:

- Katuvalla äidillä on lapsuustrauma oman äidin kylmyydestä.

- Katuva äiti on valinnut väärän puolison, joka ei kanna osuuttaan vanhemmuudesta ja on painostanut hankkimaan lapsia.

- Katuva äiti ei ole ottanut kunnolla selvää vanhemmuudesta ennen lasten hankkimista (tämähän on helppoa, kun vanhemmuuden haasteista puhuessa korostetaan aina sitä kuinka OMA ASENNE RATKAISEE ja lasten kasvattaminen on kuitenkin niiiiiin palkitsevaa)

- Katuva äiti on tehnyt lapset liian nuorena eikä ole saanut tarpeeksi omaa aikaa (ihan kuin kyse olisi jostain ulkomaanmatkoista ja vaihto-oppilasvuosista, kun koko vanhemmuuden vastuu yleensä ahdistaa)

- Katuva äiti on vastuuton ja huono äiti

- Katuva äiti pitää telkkaria lapsenvahtina ja velloo itsesäälissä sekä syyttelee lapsiaan omasta masennuksestaan päivät pitkät

- Katuvalla äidillä on mielenterveysongelmia

- Katuvan äidin pitäisi *mikä tahansa self help -lässynlää tähän*

- Katuva äiti pilaa lapsensa

- Katuva äiti on suorittajaäiti

- Katuva äiti on vaan väsynyt eikä ymmärrä mistä puhuu

- Katuva äiti on itsekäs ahdistuessaan lasten riippuvuudesta

- Katuva äiti ei ole ymmärtänyt nukuttaa lapsia pienestä pitäen omaan sänkyyn ja tehdä elämästä tällaisilla ratkaisuilla helpompaa (en sano mitään, terv. ADHD-lapsen äiti...)

Ja mitäs muuta?

Niin, joku ihme siinä on että pitää yrittää jotenkin selittää, ettei äiti oikeasti kadu vanhemmuutta. Tai vaihtoehtoisesti että äidissä itsessään jotain perustavanlaatuista vikaa tai että tämä on tehnyt vanhemmuuden väärin.

Äidin katumus on uhka. Kenelle? Miksi? Jostakinhan kumpuaa tarve selittää se oireeksi jostakin muusta. Se ei kertakaikkiaan ole vaihtoehto, että joku äiti voisi kokea äitiytensä virheeksi. Erehtyminen on inhimillistä ja ketjun katuvat äidit elävät tekojensa seurausten kanssa...ja tuntevat itsensä huonoiksi äideiksi.

Katumuksen olemassaolosta ei haluta edes kuulla. Olisiko jopa niin, että vanhemmuuden täydelliseen onneen tulee särö, jos antaa tietoisuuteensa mahtua senkin vaihtoehdon, että kaikki eivät koskaan samoin?

Sain tyttären tosi vanhana ja toista ei tulekaan. En kadu, koska on vain yksi ja helppo & terve. Lisäksi hoitoapua 1-4 päivänä viikossa ja lapsen isä aivan mahtava. Mutta jos olis rankkaa, joutuisi valvomaan ja tekemään kaiken väsyneenä yksin niin ihan varmasti katuisin.

Vinkkinä niille, jotka miettivät haluavatko lapsen vai pilaako se elämän: tee vanhana ja tee vain yksi😊

Itse tulin raskaaksi vahingossa ja sain sitten kaksoset. Lapset kuitenkin tuli rakastamani miehen kanssa, mutta kadun lapsia edelleen lähes joka päivä. Lapset ovat nyt 3-vuotiaita. Kuitenkin rakastan lapsiani ja puolisoani eniten maailmassa.

Ymmärrän kyllä, jos jotakin haastavan lapsen/monta lasta omaavaa itsenäistä introverttiäitiä kaduttaa lastenteko. Saa kaduttaa ja saa sen ääneen myöntää. Toivoisin vaan, että lapsettomat eivät tekisi tästä yhteenvetoa että KAIKKIEN perhe-elämä on kamalaa ja kaikki äidit katuvat oikeasti lapsiaan. Minä olen tehnyt yhden lapsen ja elämä on ollut sekä on edelleen oikein mukavaa. Kukaan ei riitelöi,riehu, metelöi tai vaadi jatkuvaa huomiotani. Vaikka vaikeita päiviäkin on ollut, pääasiassa elämä on mukavaa ja lapsi on tuonut mukanaan vain positiivisia asioita.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän kyllä, jos jotakin haastavan lapsen/monta lasta omaavaa itsenäistä introverttiäitiä kaduttaa lastenteko. Saa kaduttaa ja saa sen ääneen myöntää. Toivoisin vaan, että lapsettomat eivät tekisi tästä yhteenvetoa että KAIKKIEN perhe-elämä on kamalaa ja kaikki äidit katuvat oikeasti lapsiaan. Minä olen tehnyt yhden lapsen ja elämä on ollut sekä on edelleen oikein mukavaa. Kukaan ei riitelöi,riehu, metelöi tai vaadi jatkuvaa huomiotani. Vaikka vaikeita päiviäkin on ollut, pääasiassa elämä on mukavaa ja lapsi on tuonut mukanaan vain positiivisia asioita.

Kyllähän lapsettomat sen tietävät. Mutta he ymmärtänevät myös, että voivat hyvinkin päätyä juuri katumaan vanhemmuutta tai sinne hullun lapsiperhehärdellin keskelle. Että se mahdollisuus on olemassa ihan yhtä lailla kuin vaikka sekin, että lapsi syntyy vammaisena tai neuropsykologisesti poikkeavana. He eivät ole valmiita ottamaan sitä riskiä - on huomattavasti turvallisempaa ja fiksumpaa vaan jättää lapset saamatta, kun ei ole pakko.

Joku kysyi aiemmin, että millaista te katuvat vanhemmat oletitte lapsiperhe-elämän oikein olevan. No minä oletin, että saisin sellaisen rauhallisen ja siistin perheen. Uskoin siihen, että oikealla asenteella ja tiukalla kasvatuksella voisin tehdä perhe-elämästä ja vanhemmuudesta omannäköistäni. Että vaikka joillain näyttää olevan raskasta, meillä ei olisi ja kaiken lisäksi se olisi sen arvoista. Niinhän tässä ketjussakin on toitotettu kommentista toiseen. Että asenne ratkaisee, huumorilla eteenpäin, positiivisuutta kehiin. Että vaikka olisi joskus vaikeaa, lapset ovat sen arvoisia.

En kuitenkaan huomannut, että tulin tilanneeksi erityislapsen, ja että perheemme kohtaisi taloudellisen kriisin pian lapsen syntymän jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on ollut mulle ihan älyttömän silmiäavaava. Olen oikeastaan koko ikäni ajatellut, etten ikinä halua lapsia, mutta nyt 24-vuotiaana alkanut kyseenalaistaa itseäni. Koko ajan saa kuulla, miten äitiys on parasta maailmassa ja lapsen synnyttyä kaikki vaan jotenkin maagisesti muuttuu autuudeksi niillekin, jotka eivät alun perin ole lapsia halunneet. Olen alkanut pohtia, että muuttaisiko äitiys sitten kuitenkin minutkin sellaiseksi ihmiseksi, jota lasten meteli ei tee hulluksi, joka ei kaipaa paljoa omaa aikaa, ja jota ei haittaa luopua omista unelmistaan huolehtiakseen jonkun toisen hyvinvoinnista. Kiitos teille, jotka olette uskaltaneet rehellisesti kertoa, että teidän elämässänne asiat eivät menneet niin. Olette saaneet minut tajuamaan, että vaikka lapsiaan varmasti rakastaa yli kaiken, ei äitiys silti tee kaikkia onnellisiksi, eikä

varmaan tekisi minuakaan.

Tässä on nyt vaan sellainen juttu,että on paljon erilaisia perheitä,lapsia ja tapoja olla äiti. Kyllä minäkin kaipaan paljon omaa aikaa ja rauhaa ja myös saan sitä, vaikka olen äiti. En kestä meteliä eikä meillä kukaan metelöi,ei aikuiset eikä lapsi. Olen toteuttanut unelmani,vaikka olen äiti.

Toki on monenlaisia tapoja olla äiti, mutta osa niistä ei todellakaan ole hyväksytty. Sosiaalisen paineen alla on vaikea olla omanlaisensa äiti, kun koet että koko ajan muut pitävät sinua huonona vanhempana joka pilaa lastensa tulevaisuuden.

Sinä saat sinulle riittävästi omaa aikaa ja rauhaa. Kuinka monta tuntia vuorokaudessa saat olla ilman tietoisuutta siitä, että maailmassa on joku, joka tarvitsee sinua kipeästi? Minä en kestä ajatusta edes aikuisesta lapsesta, joka kaipaa äidiltä henkistä tukea päätöksissään ja elämässään. On eri asia antaa henkistä tukea puolisolle, kuin omalle lapselle, vaikka lapsikin olisi jo aikuinen. Se huoli ja vastuu omasta lapsesta kun ei poistu koskaan, eikä lapsen iällä ole mitään tekemistä sen kanssa. Lapsesta ei voi erota.

Näin juuri. Helppoa ja kivaa on kun on uutuudenviehätystä, vauva-aikana voi tehdä vielä gradut ja lukea pääsykokeeseen.

on muuten sallittuja tunteita kuten syyllisyys. Muistan että sanotaan, että syyllisyys on vanhemman perustunne. Mutta miksi ei katumus?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on ollut mulle ihan älyttömän silmiäavaava. Olen oikeastaan koko ikäni ajatellut, etten ikinä halua lapsia, mutta nyt 24-vuotiaana alkanut kyseenalaistaa itseäni. Koko ajan saa kuulla, miten äitiys on parasta maailmassa ja lapsen synnyttyä kaikki vaan jotenkin maagisesti muuttuu autuudeksi niillekin, jotka eivät alun perin ole lapsia halunneet. Olen alkanut pohtia, että muuttaisiko äitiys sitten kuitenkin minutkin sellaiseksi ihmiseksi, jota lasten meteli ei tee hulluksi, joka ei kaipaa paljoa omaa aikaa, ja jota ei haittaa luopua omista unelmistaan huolehtiakseen jonkun toisen hyvinvoinnista. Kiitos teille, jotka olette uskaltaneet rehellisesti kertoa, että teidän elämässänne asiat eivät menneet niin. Olette saaneet minut tajuamaan, että vaikka lapsiaan varmasti rakastaa yli kaiken, ei äitiys silti tee kaikkia onnellisiksi, eikä

varmaan tekisi minuakaan.

Tässä on nyt vaan sellainen juttu,että on paljon erilaisia perheitä,lapsia ja tapoja olla äiti. Kyllä minäkin kaipaan paljon omaa aikaa ja rauhaa ja myös saan sitä, vaikka olen äiti. En kestä meteliä eikä meillä kukaan metelöi,ei aikuiset eikä lapsi. Olen toteuttanut unelmani,vaikka olen äiti.

Toki on monenlaisia tapoja olla äiti, mutta osa niistä ei todellakaan ole hyväksytty. Sosiaalisen paineen alla on vaikea olla omanlaisensa äiti, kun koet että koko ajan muut pitävät sinua huonona vanhempana joka pilaa lastensa tulevaisuuden.

Sinä saat sinulle riittävästi omaa aikaa ja rauhaa. Kuinka monta tuntia vuorokaudessa saat olla ilman tietoisuutta siitä, että maailmassa on joku, joka tarvitsee sinua kipeästi? Minä en kestä ajatusta edes aikuisesta lapsesta, joka kaipaa äidiltä henkistä tukea päätöksissään ja elämässään. On eri asia antaa henkistä tukea puolisolle, kuin omalle lapselle, vaikka lapsikin olisi jo aikuinen. Se huoli ja vastuu omasta lapsesta kun ei poistu koskaan, eikä lapsen iällä ole mitään tekemistä sen kanssa. Lapsesta ei voi erota.

Näin juuri. Helppoa ja kivaa on kun on uutuudenviehätystä, vauva-aikana voi tehdä vielä gradut ja lukea pääsykokeeseen.

Jep, naurattaa nämä vauvojen äidit, jotka kuvittelevat että lapsiperhe-elämä on pelkkää tonnin yhdistelmillä kärryttelyä ja latteja (se äideille suotakoon, en minä sitä). Olin itsekin haltioissani esikoisesta vielä tämän ollessa pari, kolme vuotta. Kaikki Hoplopit ja kylpyläreissut ja muut olivat mahtavia.

Nyt olen käynyt kymmenen vuotta lapsiperhetapahtumissa, lapsiperhelomilla, lapsiperheille sopivissa ravintoloissa, vanhempainilloissa, kuskannut harrastuksiin, kulkenut vasuissa, korvien putkituksessa, kitaristaleikkauksessa, röntgenissä lapsen murrettua luunsa, valvonut öitä kipeän lapsen kanssa, pessyt oksennuspyykkiä, valvonut osastolla lapsen vieressä ja sanon vaan, että en lähtisi tähän uudestaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on velana ollut mielenkiintoisinta se joidenkin naispuolien kognitiivinen dissonanssi, joka puskee vailla mitään hillintää päälle, kun sanon, että en halua lapsia. Se ei siis uppoa joidenkin ihmisten kalloon, ei sitten mitenkään. Itse asiaan sanotaan vain, että "kaikki naiset haluaa lapsia/oot niin nuori/kyllä se mieli muuttuu vanhana". Sitten kun lapsensaanti-ikä alkaa olla ohi, niin juttu muuttuu kutakuinkin niin, että kyllä kaikki NORMAALIT naiset haluaa lapsia :D

Mulle myös on tuputettu sitä, että "ei se äitiys ole niin rankkaa/väsyttävää kun luulet" jne. "Kyllä ne hyvät ajat tulee". Sitten kun yritän selittää, että jos ei halua lapsia, niin tuollaisilla asioilla ei ole mitään väliä. Että haluan lapsia täsmälleen yhtä paljon, kuin haluan syöpää, ja vaikka se syöpä voisikin sitten hoitojen jälkeen avata silmäni ja tehdä musta hienon uuden ihmisen, niin en halua syöpää.

Sitten huudetaan kurkku suorana että "VERTAATKO TOISTEN IHMISEN RAKKAINTA ASIAA SYÖPÄÄN SENKIN SAIRAS VELA"

Huoh. No en. Kun yritän kertoa sitä, miten mussa ei ole sitä tunnetta, mikä sussa on, jota niin kovasti yrität muhun tunkea. Ja että jos pystyisit hetken tämän analogian avulla kuvittelemaan, miltä lapsen saanti minusta tuntuisi, niin ehkä tavoittaisit jotain koko ajatuksesta.

Mutta ei.

Ja sama näyttää tosiaan jatkuvan tässä ketjussa. Jostain syystä äidit (?) eivät näytä kestävän ajatusta siitä, että jossain on toinen äiti, joka - todennäköisesti vastoin odotuksiaan - ei nauti äitiydestä pätkääkään ja katuu valintaansa. Miksi tätä mahdollisuutta ei voida ymmärtää? Että lapsiaan voi ihan aidosti katua, ja asialle ei ole muuta tehtävissä kuin hyväksyä tuo virhe. Osa ketjun kommenteista on sitä luokkaa, ettei edes haluta yrittää ymmärtää, mistä koko asiassa on kyse. Tässä vielä kooste:

- Katuvalla äidillä on lapsuustrauma oman äidin kylmyydestä.

- Katuva äiti on valinnut väärän puolison, joka ei kanna osuuttaan vanhemmuudesta ja on painostanut hankkimaan lapsia.

- Katuva äiti ei ole ottanut kunnolla selvää vanhemmuudesta ennen lasten hankkimista (tämähän on helppoa, kun vanhemmuuden haasteista puhuessa korostetaan aina sitä kuinka OMA ASENNE RATKAISEE ja lasten kasvattaminen on kuitenkin niiiiiin palkitsevaa)

- Katuva äiti on tehnyt lapset liian nuorena eikä ole saanut tarpeeksi omaa aikaa (ihan kuin kyse olisi jostain ulkomaanmatkoista ja vaihto-oppilasvuosista, kun koko vanhemmuuden vastuu yleensä ahdistaa)

- Katuva äiti on vastuuton ja huono äiti

- Katuva äiti pitää telkkaria lapsenvahtina ja velloo itsesäälissä sekä syyttelee lapsiaan omasta masennuksestaan päivät pitkät

- Katuvalla äidillä on mielenterveysongelmia

- Katuvan äidin pitäisi *mikä tahansa self help -lässynlää tähän*

- Katuva äiti pilaa lapsensa

- Katuva äiti on suorittajaäiti

- Katuva äiti on vaan väsynyt eikä ymmärrä mistä puhuu

- Katuva äiti on itsekäs ahdistuessaan lasten riippuvuudesta

- Katuva äiti ei ole ymmärtänyt nukuttaa lapsia pienestä pitäen omaan sänkyyn ja tehdä elämästä tällaisilla ratkaisuilla helpompaa (en sano mitään, terv. ADHD-lapsen äiti...)

Ja mitäs muuta?

Niin, joku ihme siinä on että pitää yrittää jotenkin selittää, ettei äiti oikeasti kadu vanhemmuutta. Tai vaihtoehtoisesti että äidissä itsessään jotain perustavanlaatuista vikaa tai että tämä on tehnyt vanhemmuuden väärin.

Tämä jatkoon.

Upea koonti vasta-argumenteista joilla tunne vesitetään tai mitätöidään.

Tuskin katuvien äitien äideissä on mitään vikaa. Ovat antaneet kaikkensa niissä oloissa mitkä on annettu.

Eikä katuvien mielenterveydesdäkään. Jne

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.

Miksi kadut lasta? Muillekin osoitettu kysymys. Millaista luulette että elämänne olisi ilman lasta? Mitä toivoisitte elämältä?

Kaikki on s*tanan vaikeaa. Uloslähtö on projekti. Ruokahetki on yhtä showta. Nukkuminen on haave. Toki lapsi nukkuu, mutta äänekkäästi. Milloin näkee painajaista, milloin on kipeä, palelee, on kuuma, jano. Jotain. Aina.

Lapsen läsnäollessa kukaan ei voi puhua rauhassa kun lapsi huutaa huomiota.

Kauaskantoinen virhe. Haluaisin vaan elää mukavasti. Rentoutua, pitää hauskaa. Lapsi oli valtava virhe.

Miksi hommasit lapsen? Yllätyitkö näistä "ongelmista" jotka ovat aivan tavallisia lapsiperheen? Olet itsekin ollut lapsena luultavasti samanlainen. Herännyt yöllä milloin mistäkin syystä, vienyt aikaa ja joskus jopa hermoja. Ruokailu välillä vaikeaa jne.

Tietysti kaikki eivät kadu näistä syistä, mutta veikkaan että suurin osa katuu, koska lapsiperheen todellinen arki tulee yllärinä. Haaveillaan perheestä ja vauvasta, mutta ei huomioida ollenkaan niitä ns. negatiivisia puolia.

Jos olet hommannut muka väärän miehen kanssa, niin etkö tuntenut miestäsi kunnolla? Lapsen hankinta on iso päätös ja siihen pitää olla molempien sitoutunut ja molempien pitää haluta sitä tietäen myös sen vastuun mikä siitä tulee.

Lapsiparat, he tässä kärsivät ja se heijastuu lapsen käytökseen kotona sekä sen ulkopuolella ja heidän omaan elämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.

Miksi kadut lasta? Muillekin osoitettu kysymys. Millaista luulette että elämänne olisi ilman lasta? Mitä toivoisitte elämältä?

Kaikki on s*tanan vaikeaa. Uloslähtö on projekti. Ruokahetki on yhtä showta. Nukkuminen on haave. Toki lapsi nukkuu, mutta äänekkäästi. Milloin näkee painajaista, milloin on kipeä, palelee, on kuuma, jano. Jotain. Aina.

Lapsen läsnäollessa kukaan ei voi puhua rauhassa kun lapsi huutaa huomiota.

Kauaskantoinen virhe. Haluaisin vaan elää mukavasti. Rentoutua, pitää hauskaa. Lapsi oli valtava virhe.

Miksi hommasit lapsen? Yllätyitkö näistä "ongelmista" jotka ovat aivan tavallisia lapsiperheen? Olet itsekin ollut lapsena luultavasti samanlainen. Herännyt yöllä milloin mistäkin syystä, vienyt aikaa ja joskus jopa hermoja. Ruokailu välillä vaikeaa jne.

Tietysti kaikki eivät kadu näistä syistä, mutta veikkaan että suurin osa katuu, koska lapsiperheen todellinen arki tulee yllärinä. Haaveillaan perheestä ja vauvasta, mutta ei huomioida ollenkaan niitä ns. negatiivisia puolia.

Jos olet hommannut muka väärän miehen kanssa, niin etkö tuntenut miestäsi kunnolla? Lapsen hankinta on iso päätös ja siihen pitää olla molempien sitoutunut ja molempien pitää haluta sitä tietäen myös sen vastuun mikä siitä tulee.

Lapsiparat, he tässä kärsivät ja se heijastuu lapsen käytökseen kotona sekä sen ulkopuolella ja heidän omaan elämään.

Luit sitten ketjun ensimmäisen sivun puoliväliin asti. Onnitteluni.