Miksi jotkut eivät ota mitään kontaktia muihin?

Kaikkia eivät muut ihmiset kiinnosta. Eikä ole pakko. Jos sinun kanssasi ei haluta keskustella, miksi et ymmärrä vihjettä?

Sekä minä että mies inhottiin koulussa ryhmätöitä koska joko kaiken sai kuitenkin tehdä yksin tai sitten piti tyytyä siihen että työstä tulee paljon huonompi kuin minkä olisi yksin saanut aikaan. Vasta yliopistossa ryhmätyöt muuttuivat edes jotenkuten siedettäviksi.

Toiset nyt vaan ei ole ikinä oppineet kuinka toimia muiden ihmisten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Kaikkia eivät muut ihmiset kiinnosta. Eikä ole pakko. Jos sinun kanssasi ei haluta keskustella, miksi et ymmärrä vihjettä?

Sekä minä että mies inhottiin koulussa ryhmätöitä koska joko kaiken sai kuitenkin tehdä yksin tai sitten piti tyytyä siihen että työstä tulee paljon huonompi kuin minkä olisi yksin saanut aikaan. Vasta yliopistossa ryhmätyöt muuttuivat edes jotenkuten siedettäviksi.

Olen kyllä ymmärtänyt vihjeen. 

Ei taida olla tuosta kyse. Tämä ihminen ei ole koskaan osallistunut ryhmätöihin. Meidän koulussamme ne myös tehdään yhdessä. Kun nehän tehdään tunnilla opettajan valvonnassa, keskustelua jne.

Luultavasti minua on joskus kuvailtu samalla tavalla.

Asiahan ei mennyt niin että mua ei olisi kiinnostaneet muut luokkalaiset vaan en tiennyt miten ystävystyä heidän kanssaan, miten ottaa kontaktia. Taustalla oli myös ajatus että jos heitä ei edes kiinnostaisi mun seura? Veikkaan että tällainen yksinäinen henkilö ei ajattele negatiivisesti muista vaan lähinnä itsestään.

Aloituksen kuvaus muistuttaa minua. En vain halua ja uskalla olla muiden kanssa. Inhottaa aina kaikki ryhmätyöt, onneksi niihin ei ole tarvinnut osallistua. Minulla on oikeus olla puhumatta vaarallisissa tilanteissa. En aio tulevaisuudessa muuttaa tapojani. Työnantaja saa hyväksyä minut tällaisena, työkavereiden kanssa en halua olla kontaktissa.

Minulla on läheisenä tuollainen aikuinen. Ja huolesi on ihan aiheellinen, sillä ei hän hirvittävän hyvin nyt aikuisena pärjää. Yhteiskunnallisesti kyllä, sillä käy töissä ja pitää huolen itsestään. Mutta yksilötasolla on onneton, kaipaa ihmisten seuraa, mutta ei edelleenkään osaa olla ihmisten kanssa.

Ja itse kysymykseen en osaa vastata. En tiedä miksi on tuollainen. Enkä tiedä miksi ei osaa / halua muuttaa tilannettaan, vaikka on onneton. Olen aikani yrittänyt tukea häntä sosiaalisesti, mutta ei siitä mitään tule. Hän vain riitelee apua vastaan ja sanoo kaikkeen, että ei halua. Ja kuitenkin haluaisi, että hänellä olisi ystäviä, perhe, tekemistä, jne.

Syitä voi olla monia. Introversio, ujous (eri asioita), autismi, epävarmuus, ei vaan tykkää ryhmätöistä.

Anna hänen olla rauhassa. Ottaa kontaktia kun siltä tuntuu.

Itse en pakota ketään ryhmätöihin, kunhan joskus edes vähän osallistuu (tyyliin kerran kuukaudessa).

T. Ope

Minä olin koulussa tuollainen. Minulla ei ollut kavereita, olin aina yksin, kammosin pari- ja ryhmätöitä ja tein ne yksin jos suinkin mahdollista. En osannut jutella toisten kanssa jos yrittivät tulla minulle puhumaan.

Ihan hyvin olen pärjännyt. Opiskelin ammatin, minulla on vakituinen työpaikka ja tulen hyvin toimeen työkavereiden kanssa. On aviomieskin. Erityisen sosiaalinen en ole vieläkään, mutta ei se minua ole koskaan haitannut, kun viihdyn mainiosti yksinkin.

Mulla taustalla tuollaisessa käytöksessä yläkoulussa oli voimakas häpeä ja itseinho. En halunnut mennä pilaamaan toisten ryhmätöitä tekevien tunnelmaa, itse kun en osannut luontevasti toimia ihmisten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Syitä voi olla monia. Introversio, ujous (eri asioita), autismi, epävarmuus, ei vaan tykkää ryhmätöistä.

Anna hänen olla rauhassa. Ottaa kontaktia kun siltä tuntuu.

Itse en pakota ketään ryhmätöihin, kunhan joskus edes vähän osallistuu (tyyliin kerran kuukaudessa).

T. Ope

Kiitos sinulle ope, kun et pakota häntä ryhmätöihin - jotkut pakottaa ja se on väärin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syitä voi olla monia. Introversio, ujous (eri asioita), autismi, epävarmuus, ei vaan tykkää ryhmätöistä.

Anna hänen olla rauhassa. Ottaa kontaktia kun siltä tuntuu.

Itse en pakota ketään ryhmätöihin, kunhan joskus edes vähän osallistuu (tyyliin kerran kuukaudessa).

T. Ope

Kiitos sinulle ope, kun et pakota häntä ryhmätöihin - jotkut pakottaa ja se on väärin.

Niin on. Se on henkistä väkivaltaa, vaikka kaikki eivät sitä ymmärrä / tunnusta. Myöskään kaikkiin leikkeihin yms. ei ole pakko osallistua. Osa nauttii niistä, osa on kauhusta kalpeita.

T. Se ope

On painostavaa, kun joku vaatii olemaan toisenlainen ja asettaa ehtoja ystävystymiselle. Hän tietää kokemuksesta, ettei täytä sinunlaistesi sydämellisten ihmisten ehtoja. Yritettyäsi hetken käännyttää häntä lakkaat edes katsomasta häneen päin. Ehkä myös loukkaannut ja nolaat hänet. 

Jos oikeasti haluat tutustua, tee se hänen ehdoillaan eikä omillasi. Hyväksy hänet koulukaveriksi sellaisena kuin hän on ja lakkaa odottamasta, että hän muuttuu sellaiseksi kuin sinä haluaisit. Juttele, moikkaa, hymyile ystävällisesti, pyydä ryhmään, mene joskus ruokalassa viereen istumaan kuten sinulle on luontevaa - mutta älä vaadi vastausta tai kysele miksi hän on yksin. Pyydä mukaan mutta älä loukkaannu, vaikka hän ei koskaan lähtisi tai olisi vain hiljaa joukossa. Anna aikaa vuosi tai kaksi, niin saatat olla yksi tärkeistä ihmisistä, joiden takia koulussa oli ihan kivaa - vaikka sinä et ehkä koskaan sitä usko. 

Mun syy on se, että mä uskon ettei muita kiinnosta mun mielipiteet tai seura. Haluaisin kyllä tutustua, mutta mulla on aina olo ettei mua haluta mukaan ryhmiin luennoilla tai niiden ulkopuolella. Pelkään ärsyttäväni muuta ryhmää jos mun mielipide ja ajattelutapa on eri. Jos voin välttää ryhmätyön teen sen yksin, mutta jos en niin myötäilen muita vaikka olisin oikeasti ihan eri mieltä. Olin opintojen ekat viikot sairaana ja kun palasin kouluun niin ihmiset oli jo ryhmäytyneet, kun oltiin kaikilla samoilla peruskursseilla ja en osannut mennä valmiiseen ryhmään.

Kuulostaa minulta myös, vaikka nykyään osaan jo kyllä enemmän hankkiutua johonkin ryhmään. Tällä hetkellä ei oo ketään kavereita, koulussa (käyn amkia) oon aina yksin ja todellakin toivoisin että ihmiset tulisi juttelemaan mulle koska mä en sitä osaa. En tiedä mitä menisin sanomaan jos ei varsinaisesti ole mitään asiaa. Tuttujen ihmisten kanssa (lähinnä perheen kun oikeasti ei ole yhtään ketään kaveria) olen toisinaan hyvinkin puhelias ja väittäisin jopa että hauska, mutta outojen ihmisten kanssa ei yksinkertaisesti tule mieleen mitään mitä sanoisi.

Ajattelen, että muut eivät halua olla kanssani, olen aina vain ulkopuolinen. Jos joskus olen vähän yrittänyt tuppautua johonkin porukkaan, tuntuu että mua katsotaan oudosti eikä seurani ole toivottua.

Ja kyllä, sairastan keskivaikeaa masennusta. Yksinäisyys vaivaa pahasti.

Vierailija kirjoitti:

On painostavaa, kun joku vaatii olemaan toisenlainen ja asettaa ehtoja ystävystymiselle. Hän tietää kokemuksesta, ettei täytä sinunlaistesi sydämellisten ihmisten ehtoja. Yritettyäsi hetken käännyttää häntä lakkaat edes katsomasta häneen päin. Ehkä myös loukkaannut ja nolaat hänet. 

Jos oikeasti haluat tutustua, tee se hänen ehdoillaan eikä omillasi. Hyväksy hänet koulukaveriksi sellaisena kuin hän on ja lakkaa odottamasta, että hän muuttuu sellaiseksi kuin sinä haluaisit. Juttele, moikkaa, hymyile ystävällisesti, pyydä ryhmään, mene joskus ruokalassa viereen istumaan kuten sinulle on luontevaa - mutta älä vaadi vastausta tai kysele miksi hän on yksin. Pyydä mukaan mutta älä loukkaannu, vaikka hän ei koskaan lähtisi tai olisi vain hiljaa joukossa. Anna aikaa vuosi tai kaksi, niin saatat olla yksi tärkeistä ihmisistä, joiden takia koulussa oli ihan kivaa - vaikka sinä et ehkä koskaan sitä usko. 

Nämä kuulostavat hyviltä neuvoilta ja juuri sellaisilta mitä tuollainen ihminen toivoo. Minä vain mietin, että riittääkö jonkun voimat oikeasti vetää tuollaista kivirekeä vaikka se kaksi vuotta perässä. Ja senkin jälkeen pitää vain uskoa, että toinen arvostaa, vaikka hän ei edelleenkään ota sitä kontaktia eikä vastaa kysymyksiin. Tuo nimittäin kuulostaa niin mielettömän yksisuuntaiselta, missä toinen vain antaa saamatta mitään takaisin ja toinen vain ottaa antamatta mitään itse. Aika paljon vaadittu.

Ei uskalla tai ei kiinnosta. Mä vihaan myös ryhmätöitä, paitsi jos niihin liittyy esitelmä, se on kovempi pitää porukalla kuin yksin. Ryhmätyöt on tuskaa varsinkin, jos ei tunne jengiä ja joutuu vaan tuppautumaan johonkin porukkaan. Lisäksi ryhmätöiden oppimistulokset ovat olemattomia, ei niistä jää mitään käteen. saati sitten siitä, että joutuu kuuntelemaan toisten esityksiä. Huoh.

Ja ihan turhaan olet huolissasi hänen tulevaisuudestaan. Mä olen työssä, jossa sanon useimpina päivinä vain "huomenta". Jos on jotain palavereja niin siellä toki tarvitsee puhua, mutta nekin on yleensä suunnittelua että kuka tekee mitäkin, tai mitä ollaan saatu aikaiseksi. Kahvipöydässä ehkä 3/10 puhuu, muut on enimmäkseen hiljaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On painostavaa, kun joku vaatii olemaan toisenlainen ja asettaa ehtoja ystävystymiselle. Hän tietää kokemuksesta, ettei täytä sinunlaistesi sydämellisten ihmisten ehtoja. Yritettyäsi hetken käännyttää häntä lakkaat edes katsomasta häneen päin. Ehkä myös loukkaannut ja nolaat hänet. 

Jos oikeasti haluat tutustua, tee se hänen ehdoillaan eikä omillasi. Hyväksy hänet koulukaveriksi sellaisena kuin hän on ja lakkaa odottamasta, että hän muuttuu sellaiseksi kuin sinä haluaisit. Juttele, moikkaa, hymyile ystävällisesti, pyydä ryhmään, mene joskus ruokalassa viereen istumaan kuten sinulle on luontevaa - mutta älä vaadi vastausta tai kysele miksi hän on yksin. Pyydä mukaan mutta älä loukkaannu, vaikka hän ei koskaan lähtisi tai olisi vain hiljaa joukossa. Anna aikaa vuosi tai kaksi, niin saatat olla yksi tärkeistä ihmisistä, joiden takia koulussa oli ihan kivaa - vaikka sinä et ehkä koskaan sitä usko. 

Nämä kuulostavat hyviltä neuvoilta ja juuri sellaisilta mitä tuollainen ihminen toivoo. Minä vain mietin, että riittääkö jonkun voimat oikeasti vetää tuollaista kivirekeä vaikka se kaksi vuotta perässä. Ja senkin jälkeen pitää vain uskoa, että toinen arvostaa, vaikka hän ei edelleenkään ota sitä kontaktia eikä vastaa kysymyksiin. Tuo nimittäin kuulostaa niin mielettömän yksisuuntaiselta, missä toinen vain antaa saamatta mitään takaisin ja toinen vain ottaa antamatta mitään itse. Aika paljon vaadittu.

Ei sellaisen kannata vaivautua, josta hiljaisen henkilön huomioiminen tuntuu kivireen vetämiseltä. Jollekin toiselle on luonnollista olla työ- tai koulukavereille ystävällinen ja antaa tilaa saamatta mitään erityistä takaisin. Palkinnot tulevat kärsimättömälle liian hitaasti. Minulle on iso asia, kun oltuani viisi vuotta samalla työpaikka huomaan, että joku jonka kanssa ei olla paljon puhuttu, luottaa minuun ja eikä jännitä seurassani. Silloin tiedän, ettei omakaan sosiaalinen epävarmuuteni enää merkitse. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On painostavaa, kun joku vaatii olemaan toisenlainen ja asettaa ehtoja ystävystymiselle. Hän tietää kokemuksesta, ettei täytä sinunlaistesi sydämellisten ihmisten ehtoja. Yritettyäsi hetken käännyttää häntä lakkaat edes katsomasta häneen päin. Ehkä myös loukkaannut ja nolaat hänet. 

Jos oikeasti haluat tutustua, tee se hänen ehdoillaan eikä omillasi. Hyväksy hänet koulukaveriksi sellaisena kuin hän on ja lakkaa odottamasta, että hän muuttuu sellaiseksi kuin sinä haluaisit. Juttele, moikkaa, hymyile ystävällisesti, pyydä ryhmään, mene joskus ruokalassa viereen istumaan kuten sinulle on luontevaa - mutta älä vaadi vastausta tai kysele miksi hän on yksin. Pyydä mukaan mutta älä loukkaannu, vaikka hän ei koskaan lähtisi tai olisi vain hiljaa joukossa. Anna aikaa vuosi tai kaksi, niin saatat olla yksi tärkeistä ihmisistä, joiden takia koulussa oli ihan kivaa - vaikka sinä et ehkä koskaan sitä usko. 

Nämä kuulostavat hyviltä neuvoilta ja juuri sellaisilta mitä tuollainen ihminen toivoo. Minä vain mietin, että riittääkö jonkun voimat oikeasti vetää tuollaista kivirekeä vaikka se kaksi vuotta perässä. Ja senkin jälkeen pitää vain uskoa, että toinen arvostaa, vaikka hän ei edelleenkään ota sitä kontaktia eikä vastaa kysymyksiin. Tuo nimittäin kuulostaa niin mielettömän yksisuuntaiselta, missä toinen vain antaa saamatta mitään takaisin ja toinen vain ottaa antamatta mitään itse. Aika paljon vaadittu.

Ei sellaisen kannata vaivautua, josta hiljaisen henkilön huomioiminen tuntuu kivireen vetämiseltä. Jollekin toiselle on luonnollista olla työ- tai koulukavereille ystävällinen ja antaa tilaa saamatta mitään erityistä takaisin. Palkinnot tulevat kärsimättömälle liian hitaasti. Minulle on iso asia, kun oltuani viisi vuotta samalla työpaikka huomaan, että joku jonka kanssa ei olla paljon puhuttu, luottaa minuun ja eikä jännitä seurassani. Silloin tiedän, ettei omakaan sosiaalinen epävarmuuteni enää merkitse. 

Sinunlaisia ihmisiä on erittäin harvassa. Niinpä nämä kontaktia ottamattomat sitten ovat yksin. Onko neuvosi nyt sitten, että parempi jättää heidät yksin?

up