Isäni kuoli. Hautajaisten jälkeen kukaan ei ole kysynyt kuinka voin.

Mulla oli ihan sama äidin kuoleman jälkeen. Äiti kuoli vakavaan sairauteen olleessaan vielä nuori eli 45-vuotias, itsekin olin vasta parikymppinen. Äiti oli tosi pidetty sisarustensa ja muitten sukulaisten kesken. Mulla ei ole sisaruksia ja nuorenpana olin paljon serkkujeni luona maalla ja muutenkin tekemisissä suvun kanssa. Kun äitini kuoli, lakkkasi sukulaisten yhteydenpito minuun lähes täysin, hautajaisten jälkeen eikä aiemminkaan ei minunkaan vointiani ja kuulumisia enää kyselty. Äidin sairastaessakaan ei pahemmin oltu minun jaksamisestani kiinnostuneita, paitsi tietenkin äiti tietenkin oli kiinnostunut.

Asuin äitini kanssa hänen sairastuttuaan ja meillä kyllä kävi silloin paljon sukua kylässä, siitä olen iloinen, mutta tunsin itseni välillä vain kodinkoneeksi, joka on tuiki tarpeellinen, koska pidin äidistäni huolta, ja kodinkonettahan ei tarvitse mitenkään huomata, (paitsi, jos se ei toimi). Äitini oli aivan toista maata ja minulle läheisin aina, ja oli myös tukenani vaikka itse sairastikin. Voi, ihan itku tulee taas silmään kun äitiäni muistelen ja tätä kirjoitan. Ikävintä tässä sukulaisten kaikkoamisessa on se, ettei voi heidän kanssaan jutella äidistä ja muistella.

Itse yritin vähän myöhemmin pitää sukulaisiin yhteyttä mutta en kauan viitsinyt, koska se oli hyvin yksipuolista. Ja on edelleen, eli ikään kuin minua ei olisi olemassakaan äitini poismenon jälkeen.

Olen kyllä vieläkin vähän katkera ja tunnen tulleeni osittain hylätyksi vieläkin, vaikka aikaa on kulunut jo monia, monia vuosia.

Ihan tavallista. Hautajaiset on se hetki, jonka jälkeen muut kuin vainajan lähiomaiset jatkavat normaalia elämäänsä. 

Vierailija kirjoitti:

No ei tulisi minullekaan mieleen, että aikuiselta ihmiseltä pitäisi kysyä miten hän voi vanhempansa kuoleman jälkeen. Lesken kohdalla asia on ihan eri, helppo ymmärtää että menetys ottaa koville. 

Tämä on täysin tarpeeton kommentti. Itse olen menettänyt sekä isäni että aviomieheni enkä lähtisi niitä vertailemaan noin niinkuin ulkopuolisten kannalta.  Voinnin kysyminen on aina kaunis ele ja jotenkin toivottavaa varsinkin ystäviltä. Omalta kannaltani mieheni menetys on ollut elämäni raskain asia.

Vierailija kirjoitti:

Minun isä kuoli suht nuorena ja aivan yllättäen onnettomuudessa. Olin itse silloin 30-vuotias. Luulin että minulla on useita kavereita, ystäviä, ym läheisiä. Kukaan heistä ei kuitenkaan kysynyt edes ennen hautajaisia että kuinka voin. Ainoa jota kiinnosti oli poikaystäväni ja kaksi eksääni. Kaikki sai kyllä tiedon että isäni kuoli, mutta suurin osa ei pistänyt mitään osanotto- tms viestiä edes sinä kuolinpäivänä. Ihmiset, jotka olivat olleet lähimpiä kavereitani vuosia, ottivat minuun etäisyyttä enkä kuullut heistä mitään ennen kuin muutamia kuukausia oli kulunut. Kyllä se kaveruus siinä meni :( . Koin tosi kummalliseksi, että jopa kaksi eksää laitteli lohdutusviestejä mutta ystävät ei mitään.

Exät ehkä sitten tunsivat sinut paremmin ja tiesivät millaista yhteydenottoa kaipaat?

Mä huomasin samassa tilanteessa että me lapset oltiin kyllä jotenkin ulkopuolisia tilanteessa, surunvalittelut meni puolisolle ja me oltiin ikäänkuin vain hänen tukijoitaan. Eikä ollut oikeutta olla kauhean surullinen, koska näinhän se kuvio menee. Olisiko tilanne sitten eri jos sitä puolisoa ei olisi, kaikki myötätunto kohdistuisi silloin jälkipolviin.

Minusta tämä yleistynyt mielensä pahoittaminen jokaisesta vilpittömäksikin tarkoitetusta "väärästä" sanasta on vaikeuttanut ennen ihan luonnollista myötäelämistä.

Lehtijutuissa valitetaan kun joku sanoo, että "voin kuvitella miten pahalta sinusta tuntuu", no kuulemma ei voi, eikä niin saa sanoa.

Ja jotkut vammaiset ihmiset loukkaantuvat, kun käännetään katse pois hienotunteisuudesta, ettei vain tulisi tuijottaneeksi, sitten voidaan loukkaantua, kun ei katsota kuten "normaalia" ihmistä ja huomioida.

Yksi nainen rupesi pojalleni huutamaan, kun se ihan opinhaluisuuttaan erehtyi sanomaan ääneen kysymään, että miksi täti on rullatuolissa. Olenkin nyt kovasti yrittänyt kouluttaa rullatuolin ja pyörätuolin eroja. Mutta taitaa pitää kouluttaa, että kadulla pitää kulkea hiljaa katse maahan luotuna.

Yksi työkaveri soitti minulle, kun läheisensä oli kuollut, että hän toivoo, että ei mitään surunvalitteluja ja kukkien tuomisia järjestettäisi työpaikalla. Sitten kohdatessaan hänet ihmiset vain sanoivat osanottonsa, ja sillä siisti, ei työkaveri voi tehdä surutyötä toisen puolesta, vaan suru on vain itse käsiteltävä. Voi tietysti luvata, että on aina käytettävissä, jos surun kohdannut haluaa jutella.

Itselleni tuli surutapahtuman jälkeen tuttava halaamaan ja sanoi, että ei hän tiedä mitä sanoa. Sanoin, ettei tarvitse sanoa mitään.

Ap:lle osanottoni, luultavasti ensimmäisen vuoden jälkeen menetyksestäsi helpottaa.

Isäni kuollessa olin melko nuori vielä, Työpaikallani en odottanut työkavereilta muuta kuin nämä tavanomaiset otan osaa -jutut. Siitäkään huolimatta, että olimme kaikki hyviä kavereita keskenämme. Mielestäni nuo suremiset keskustellaan läpi omien läheisten, kuten sisarusten, vainajan sisarusten kanssa, jotka kaikki ovat tunteneet pois menneen läheisesti. Muiden yletön kiinnostus asiaan tuntuu valitettavasti vain sananhelinältä tuossa tilanteessa. Eivät he hyvästä tahdostaan huolimatta pysty suruasi jakamaan.

Voi hitsi. Huomiotako olet vailla?

Suurin osa suomalaisista vaan ei osaa vieläkään käyttäytyä.  Siitähän tässä vain on kyse. Ei tarvitse "surra jonkun toisenkin" puolesta, ei tarvitse "muistella ihmisen koko sukupuuta". Jos tietää, että läheinen on kuollut, sitä voi käyttää 10 sekuntia omasta kallisarvoisesta ajastaan ja kysyä, miten toinen voi ja voiko olla ehkä avuksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun isä kuoli suht nuorena ja aivan yllättäen onnettomuudessa. Olin itse silloin 30-vuotias. Luulin että minulla on useita kavereita, ystäviä, ym läheisiä. Kukaan heistä ei kuitenkaan kysynyt edes ennen hautajaisia että kuinka voin. Ainoa jota kiinnosti oli poikaystäväni ja kaksi eksääni. Kaikki sai kyllä tiedon että isäni kuoli, mutta suurin osa ei pistänyt mitään osanotto- tms viestiä edes sinä kuolinpäivänä. Ihmiset, jotka olivat olleet lähimpiä kavereitani vuosia, ottivat minuun etäisyyttä enkä kuullut heistä mitään ennen kuin muutamia kuukausia oli kulunut. Kyllä se kaveruus siinä meni :( . Koin tosi kummalliseksi, että jopa kaksi eksää laitteli lohdutusviestejä mutta ystävät ei mitään.

Exät ehkä sitten tunsivat sinut paremmin ja tiesivät millaista yhteydenottoa kaipaat?

Voi toki olla, mutta minulle olisi merkinnyt paljon edes joku viesti, en saanut mitään viestiä ystäviltä, ystävät kaikkosivat täysin. Jos joku ystävä olisi vaikka laittanut kysymyksen, että "koska hautajaiset ovat" tms, niin sekin olisi merkinnyt valtavasti. Ymmärrän että onnettomuudessa kuoleminen voi olla liian ahdistavaa ystäville, etteivät uskalla kysellä edes tuollaista, koska arvaavat että vastaukseni saattaa olla että hautajaisten päivää ei voida päättää koska ruumiinavaus ja kuolinsyyntutkinta kestää enkä tiedä kuinka kauan. Ehkä siihen olisi ollut liian vaikea sitten kommentoida enää mitään.

Musta tuntuu, että aina menee väärin, ihan sama mitä tekee.

Mun ystävällä oli kuolemantapaus perheessä. Mä laitoin hänelle kukkia ja osanotot. Vastasin hänen tekstiviestiinsä ja otin osaa suruun. Välimatkan vuoksi en mitään konkreettista apua voinut tarjota.

Myöhemmin yritin vielä soitella useaan otteeseen, mutta ei vastausta.

En oikein tiedä, mitä enää voisi tehdä? Nyt on ollut siis hiljaisuutta jo yli vuoden.

En usko, että ihmiset pahuuttaan eivät kysy, miten voit. Luultavasti he odottavat, että otat asian itse puheeksi, jos haluat. Itse ainakin pelkäisin tunkeilevani, jos hirveästi ottaisin asiaa puheeksi. En tiedä kuitenkaan varmuudella, mitä tekisin, koska kukaan kaverini ei ole menettänyt vielä lähiomaistaan sinä aikana, kun olen heidät tuntenut.

Jos koet tarvitsevasi ystäviesi tukea, ota asia rohkeasti puheeksi. Ihmiset yleisesti ottaen ovat myötätuntoisia ja avuliaita, mutta saattavat tällaisessa herkässä asiassa pelätä, etteivät osaa auttaa.

Kaikkien vanhemmat kuolevat. Ihan taatusti. Se on luonnollista. Miksi pitää nostaa itsensä jalustalle, etenkin kun kuolemasta on jo puoli vuotta? Miten meidän muiden pitäisi sitten tässä vaiheessa olla avuksi, kuten joku tuossa aiemmin ehdotti? Käydä kaupassa tämän surijan puolesta, tulla tekemään ruokaa, taputtaa selkään kun toinen makaa sikiöasennossa lattialla?

Mä en ainakaan osaa sanoa juuri mitään superlohdullista kellekään, mistä olisi mitään apua. Jos kysyn joltain surevalta, miten tämä voi, ja sieltä tuleekin iso tunteenpurkaus ja ehkä itkua jne., mä en osaa muuta sanoa kun "Jaa, no... voi että". Siksikin hankalaa kysellä puolitutuilta tuommoisia.

Vierailija kirjoitti:

Kaikkien vanhemmat kuolevat. Ihan taatusti. Se on luonnollista. Miksi pitää nostaa itsensä jalustalle, etenkin kun kuolemasta on jo puoli vuotta? Miten meidän muiden pitäisi sitten tässä vaiheessa olla avuksi, kuten joku tuossa aiemmin ehdotti? Käydä kaupassa tämän surijan puolesta, tulla tekemään ruokaa, taputtaa selkään kun toinen makaa sikiöasennossa lattialla?

Tuollaisesta sikiöasennossa lattialla makaamisesta tässä ei taida olla kyse.

Onko tuo negatiivinen ja aggressiivinen liiottelu nykyisin yleisin tapa vastata, jos on eri mieltä?

Vierailija kirjoitti:

Musta tuntuu, että aina menee väärin, ihan sama mitä tekee.

Mun ystävällä oli kuolemantapaus perheessä. Mä laitoin hänelle kukkia ja osanotot. Vastasin hänen tekstiviestiinsä ja otin osaa suruun. Välimatkan vuoksi en mitään konkreettista apua voinut tarjota.

Myöhemmin yritin vielä soitella useaan otteeseen, mutta ei vastausta.

En oikein tiedä, mitä enää voisi tehdä? Nyt on ollut siis hiljaisuutta jo yli vuoden.

Luulen, että olet joutunut poistolistalle tämän ystävän elämässä. Monet arvioivat uudestaan elämänsä läheisen kuoleman jälkeen ja tällöin helposti myös moni ihminen omasta elämästä saa lähteä. Minutkin on kaksi ystävää heivannut elämästään vanhemman kuoleman jälkeen, mikä tuli itselle aivan yllätyksenä, sillä kyseessä oli kummallakin kerralla pitkäaikainen ystävä... Mutta ilmeisesti siis tämä on aika yleistä.

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa suomalaisista vaan ei osaa vieläkään käyttäytyä.  Siitähän tässä vain on kyse. Ei tarvitse "surra jonkun toisenkin" puolesta, ei tarvitse "muistella ihmisen koko sukupuuta". Jos tietää, että läheinen on kuollut, sitä voi käyttää 10 sekuntia omasta kallisarvoisesta ajastaan ja kysyä, miten toinen voi ja voiko olla ehkä avuksi. 

No kun en halua tietää, enkä halua osallistua surutyöhösi, niin siksi en kysy. Kuten sanoin, omiakin murheita on. Voin puhua kanssasi muista aiheista, mutta jos se ei kelpaa, ole keskenäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa suomalaisista vaan ei osaa vieläkään käyttäytyä.  Siitähän tässä vain on kyse. Ei tarvitse "surra jonkun toisenkin" puolesta, ei tarvitse "muistella ihmisen koko sukupuuta". Jos tietää, että läheinen on kuollut, sitä voi käyttää 10 sekuntia omasta kallisarvoisesta ajastaan ja kysyä, miten toinen voi ja voiko olla ehkä avuksi. 

No kun en halua tietää, enkä halua osallistua surutyöhösi, niin siksi en kysy. Kuten sanoin, omiakin murheita on. Voin puhua kanssasi muista aiheista, mutta jos se ei kelpaa, ole keskenäsi.

Vaikutat todella itsekkäältä ihmiseltä! Säälin ystäviäsi jos sinulla sellaisia on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa suomalaisista vaan ei osaa vieläkään käyttäytyä.  Siitähän tässä vain on kyse. Ei tarvitse "surra jonkun toisenkin" puolesta, ei tarvitse "muistella ihmisen koko sukupuuta". Jos tietää, että läheinen on kuollut, sitä voi käyttää 10 sekuntia omasta kallisarvoisesta ajastaan ja kysyä, miten toinen voi ja voiko olla ehkä avuksi. 

No kun en halua tietää, enkä halua osallistua surutyöhösi, niin siksi en kysy. Kuten sanoin, omiakin murheita on. Voin puhua kanssasi muista aiheista, mutta jos se ei kelpaa, ole keskenäsi.

Vaikutat todella itsekkäältä ihmiseltä! Säälin ystäviäsi jos sinulla sellaisia on.

En todellakaan kuukausitolkulla jaksa terapoida yhtään ketään. Jos haluat ammattiapua, hae sitä. Älä kuvittele, että sinulla on ystäviä enää jos et käytä heitä kuin pahanolosi lievittäjinä.

Eipä kysytty minultakaan. Miehen perhe ei edes lähettänyt surunvalitteluja eikä mitään. Kaikki vaikeni. Oman vanhemman menettäminen on kuitenkin aika kova paikka, etenkin jos on ollut hyvät välit. Mulla meni vuosia, että selvisin jotenkin jaloilleni isäni kuolemasta vaikka tietysti näytin ihan pärjäävältä jo aiemmin.  Jäi hirveän iso aukko, johon ei tullut mitään tilalle. Elämä vaan sitten jatkui.

Suomessa on kummallinen vaikenemisen ja ihmisen hylkäämisen kulttuuri. Täällä ei saa surra eikä tuntea mitään, ihmiset ei kestä toistensa haavoittuvuutta eikä tunteita.