Isäni kuoli. Hautajaisten jälkeen kukaan ei ole kysynyt kuinka voin.

Akanat erottuvat jyvistä, huomatessa millaisia ihmisiä on lähellä surun keskellä. Muut ihmiset reagoivat suruuni pienilläkin sanoilla, kuten sanomalla "osanottoni". Minusta se tuntui normaalilta, terveeltä ja empaattiselta. Mutta yksi kaatoi omaa pälätystään täydellä saavilla niskaan, palveluksia pyytäen ja selän takana mustamaalaten, se anoppi ei ollut edes ihminen. Kyllä kuolemaa kohtaan pitäisi terveen ihmisen tuntea luonnollista empatiaa edes minuutin verran.