Lue keskustelun säännöt.
Isäni kuoli. Hautajaisten jälkeen kukaan ei ole kysynyt kuinka voin.
09.02.2017 |
Mulla on pari hyvää ystävää, paljon työkavereita, tuttuja ja sukulaisia. Mukaan ei ole ollut tukemassa suussa. Paitsi äiti. Mistäköhän johtuu? Kuolemasta on puoli vuotta.
Kommentit (61)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika oudolta tuntuisi kysellä aikuiselta ihmiseltä vointeja vanhemman kuoleman jälkeen.
Samaa mieltä. Oletus on, ettei kukaan siihen nyt romahda. Vaikka mäkin uskon aikanani surevani mun vanhempia, niin ei se mun voinnin kyseleminen heitä takaisin tuo.
Ainakin minut surun pituus ja voimakkuus yllätti. Kyllä se kesti sen klassisen vuodenkierron. Ja vielä bonus päälle, koska se kesti vuoden hautauspäivään eikä kuolemaan eli 1,5 kk päälle. Kai tähän vaikuttaa ikäkin, kuolleen ja oma. Nelikymppisenä olin menettänyt jo molemmat vanhempani eikä ollut omaa perhettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko tällainen epäempaattisuuden ihannointi coolia vain Suomessa vai jossain muuallakin päin maailmaa?
Kyllä ihmisiä kiinnostaa nykyään enemmän maahanmuuttajien, turvapaikanhakijoiden ja homojen sun muiden vähemmistöjen asiat kuin lähimmän mahdollisen surut.
Tällä tavalla saadaan ilmeisesti omaa taivaspaikkaa varmistettua ja ehkä jopa maallista kunniaa. Onhan se tylsää taputtaa tavallista suomalaista olalle ja ottaa osaa. Hiljaisesti.
Vierailija kirjoitti:
Onko tällainen epäempaattisuuden ihannointi coolia vain Suomessa vai jossain muuallakin päin maailmaa?
Ei se ole ihannointia, se on ihan normaalia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika oudolta tuntuisi kysellä aikuiselta ihmiseltä vointeja vanhemman kuoleman jälkeen.
Samaa mieltä. Oletus on, ettei kukaan siihen nyt romahda. Vaikka mäkin uskon aikanani surevani mun vanhempia, niin ei se mun voinnin kyseleminen heitä takaisin tuo.
Ainakin minut surun pituus ja voimakkuus yllätti. Kyllä se kesti sen klassisen vuodenkierron. Ja vielä bonus päälle, koska se kesti vuoden hautauspäivään eikä kuolemaan eli 1,5 kk päälle. Kai tähän vaikuttaa ikäkin, kuolleen ja oma. Nelikymppisenä olin menettänyt jo molemmat vanhempani eikä ollut omaa perhettä.
Saattaa se tietysti yllättää, mutta kuten tuo yksi kirjoittaja sanoi tehneensä surutyön jo etukäteen mulle käy varmaan samoin. Ainakin kun nyt ajattelen sitä, että isäni kuolisi, niin en tiedä, onko siinä enää sitten niin paljon surtavaa. Menetin isäni jo hänen elossa ollessaan niin monta kertaa. Jos kuolema on yllättävä, ja on ollut onnellinen suhde ilman karikoita, niin ehkä sitten eri asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko tällainen epäempaattisuuden ihannointi coolia vain Suomessa vai jossain muuallakin päin maailmaa?
Ei, kyllä tämä taitaa olla yleistä vain täällä Sipilandiassa eli paskassa maassa, jossa vain omalla navalla on merkitystä.
No ei ole normaalia kaikkialla. Työkaverini (on siis aika nuori vielä, alle 30v.) menetti äitinsä vuosi sitten. Palasi sen jälkeen melko nopeasti töihin. Nyt vuosi äitinsä kuolemasta romahti täysin eli asiaa ei ehkä oltu käsitelty silloin kunnolla. On nyt sairaslomalla ja siihen on suhtauduttu erittäin ymmärtäväisesti työyhteisössä. Täällä on muutenkin tapana kysellä ihmisiltä, miten he voivat ja voiko jotenkin auttaa.
Terveiset K-Euroopasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko sinulla surunauha käsivarressa? Aikoinaan se oli merkki siitä, että olen menettänyt omaiseni ja silloin oli normaaia kysyä jaksamista. Nyt hautaiajspäivänä mennään bilettämään, elämässä ei mitenkään näy, että on menetetty läheinen. Miten ihmeessä siis kukaan kyselisi vointia, jos kaikesta päätellen ei ole mitään ongalmia?
Minä en tajunnut ennen kuin koin itse läheisen kuoleman. Kun vanhus kuolee, se on normaali ja väistämätön tapahtuma ja ravistelee isoiten vain leskeä. Nuoremman ihmisen kuolema herättää paljon muitakin ajatuksia ja myös kaikki kuvitelmat tulevista vuosikymmenistä menevät uusiksi, kyllä siinä prosessoinnissa menee aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun isä kuoli 1 kk sitten eikä kukaan kysynyt kuinka voin. Samapa tuo! Purkaan tuntoja muun perheen kanssa. Muilla on omatkin murheet jne.
Suomalainen säälimässä kaveriaan olisi omituista. Mieluummin takanapäin haukutaan millaiset vaatteet oli hautajaisissa ja kuinka ei edes itkenyt ja olipa surkeat tarjottavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmisten on vaikea osoittaa myötätuntoa ylipäätään. Kun mulla oli kaikista vaikeinta niin jotkut entiset työkaverit suhtautuivat jopa vihamielisesti. Se on sairasta.
Vierailija kirjoitti:
No ei ole normaalia kaikkialla. Työkaverini (on siis aika nuori vielä, alle 30v.) menetti äitinsä vuosi sitten. Palasi sen jälkeen melko nopeasti töihin. Nyt vuosi äitinsä kuolemasta romahti täysin eli asiaa ei ehkä oltu käsitelty silloin kunnolla. On nyt sairaslomalla ja siihen on suhtauduttu erittäin ymmärtäväisesti työyhteisössä. Täällä on muutenkin tapana kysellä ihmisiltä, miten he voivat ja voiko jotenkin auttaa.
Terveiset K-Euroopasta.
Tämä on ihanaa höpinää "ei ole käsitelty kunnolla surua". Romahdus saattoi ihan yhtä hyvin johtua huumeidenkäytöstä tai siitä, että on aina kokenut olevansa muita huonompi tai että on sairastanut psyykkistä sairautta koko ikänsä. Tai että haluaa pitää vapaata ja romahdus on helppo syy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kysyitkö itse keneltäkään? Muutkin varmaan surevat isääsi (siis sukulaiset, ei työkaverisi), heillä on suru ja ajattelevat juuri , että sinulla on äitisi ja äidilläsi sinut tukena.
En ole toivonut sururyhmää tai sitä, että kanssani vatvotaan surua vielä puolen vuoden päästä. Ihmettelee ainoastaan sitä, ettei koko aikana kukaan läheisimmistäkään ystävistä tai esim. serkuista ole kysynyt miten voin tai olenko toipunut isän kuolemasta tms. (sanavalinta on vapaa). Minusta se kertoisi huomioimisesta tai välittämisestä.Yleensä ystäviltä ja läheisiltä kysytään (ainakikin mun kaveripiirissä), että onko lapsi vielä kipeä ja mites töissä menee ja onko remontti edistynyt. Ehkä tämä on niin iso asia, ettei sitä jostain syystä haluta ottaa puheeksi.
Ap
Minun isä kuoli suht nuorena ja aivan yllättäen onnettomuudessa. Olin itse silloin 30-vuotias. Luulin että minulla on useita kavereita, ystäviä, ym läheisiä. Kukaan heistä ei kuitenkaan kysynyt edes ennen hautajaisia että kuinka voin. Ainoa jota kiinnosti oli poikaystäväni ja kaksi eksääni. Kaikki sai kyllä tiedon että isäni kuoli, mutta suurin osa ei pistänyt mitään osanotto- tms viestiä edes sinä kuolinpäivänä. Ihmiset, jotka olivat olleet lähimpiä kavereitani vuosia, ottivat minuun etäisyyttä enkä kuullut heistä mitään ennen kuin muutamia kuukausia oli kulunut. Kyllä se kaveruus siinä meni :( . Koin tosi kummalliseksi, että jopa kaksi eksää laitteli lohdutusviestejä mutta ystävät ei mitään.
Multakin kuoli isä alle 6 kk sitten. Hyvä kun kuoli. Nyt pääsee leski jatkamaan elämää.
Aina ei kannata kysellä kun sitten kuvitellaan, että jokaista kakkakikkaretta pitäisi surra ja murehtia itsensä loppuun.
Ikävää tuo, ap. Otan osaa, varmaan tunsit olosi aika ulkopuoliseksi, jos asiaa ei millään tavoin kaveripiirissäsi huomioitu.
Kyllä minä ainakin kysyisin, että miten jaksat, otan osaa. Varsinkin jos on kyse läheisestä ystävästä.
Mutta työtoverit, etäisemmät sukulaiset ja tuttavat ovat sitten jo toinen juttu. Odotan, että he itse ottavat asian jotenkin puheeksi. Meitä kun on todella moneen junaan, osa EI halua myötätunnon osoituksia, koska kokee sen säälittelyksi, tunkeutumiseksi omalle reviirille (jos siis ei ole läheinen ystävä) tai ei vaan muuten halua jutella asiasta esimerkiksi töissä, koska alkaisi itkeä.
Sitäkin pitää kunnioittaa.
Joten jos ap haluat jutella asiasta, ilmaise se. Ota asia puheeksi, jos joku kysyy, mitä kuuluu. "Aika raskasta ollut viime aikoina, kun olen kaivannut kovasti isääni, joka kuoli xxx sitten"
Siitä se lähtee. Tuttavasi tietää, että haluat jutella, ja toisaalta että pystyt puhumaan ilmaan valtavaa tunnekuohua (johon etäisempi tuttava ei ehkä osaa reagoida oikein).
Paljon tuttavien reagoinnissa riippuu siitäkin, millainen ihminen olet ollut muutoin. Oletko tunteellinen ja ystäviäsi vastaavissa tilanteissa tsemppaava vai etäisempi?
Onneksi sinulla on äiti, jonka kanssa jutella. Muistathan, että hänkin tarvii tukea, koska on menettänyt elämänkumppaninsa!
Vierailija kirjoitti:
En ole toivonut sururyhmää tai sitä, että kanssani vatvotaan surua vielä puolen vuoden päästä. Ihmettelee ainoastaan sitä, ettei koko aikana kukaan läheisimmistäkään ystävistä tai esim. serkuista ole kysynyt miten voin tai olenko toipunut isän kuolemasta tms. (sanavalinta on vapaa). Minusta se kertoisi huomioimisesta tai välittämisestä.Yleensä ystäviltä ja läheisiltä kysytään (ainakikin mun kaveripiirissä), että onko lapsi vielä kipeä ja mites töissä menee ja onko remontti edistynyt. Ehkä tämä on niin iso asia, ettei sitä jostain syystä haluta ottaa puheeksi.
Ap
Jos juuri nyt olet vähäksi aikaa "unohtanut" suremisen, niin kukaan ei halua olla se joka tuo ne asiat taas uudelleen mieleen.
Muille, paitsi niille ihan kaikkein lähimmille (leski ja lapset) hautajaiset on se päätös. Ei sitä kuollutta sen jälkeen sen kummemmin ajatella, joskus voi tulla hetkiä kun käy mielessä, mutta ehkäpä sinä et ole paikalla silloin.
Ja niinkuin joku jo mainitsikin... ei se etäisemmän kaverin, työkaverin, naapurin elämän tapahtumat jää vaivaamaan/pysy mielessä, ei ainakaan puolta vuotta.
Tapaus toisin päin: omat vanhempani ehtivät sairastaa ihan riittävän pitkään joten surutyöt oli tehty ennen kuolemia. Tuntui omituiselta ottaa vastaan surunvalitteluja kun asiassa ei mielestäni ollut enää mitään surtavaa.
Lyhyesti: tässä asiassa ei vain voi onnistua tekemään niin kuin toinen nimenomaan haluaa, emme ole ajatustenlukijoita.