Jos saisit nyt jälkiviisaana päättää: lapsia vai ei?

Ehdottomasti lapset. :) Meillä kesti lapsettomuutta yli seitsemän vuotta, ja vaikka sen kanssa oli jo oppinut elämään, että lasta ei tule, niin kyllä se suru ja tyhjyys koko ajan vietätti ikäänkuin elämää raiteiltaan. Vaikka kuinka yritin keksiä muuta mukavaa ja hyvää elämässä, niin mikään ei oikein tuntunut riittävältä. Olin ihan pikkutytöstä asti toivonut lapsia ja perhettä, oli vaikea hyväksyä, että se suurin toive elämässä ei toteudukaan, vaikka en mitään katkeruutta tai vihaa päästänytkään niskan päälle. Sitten ihmeen kaupalla saimmekin kaksi lasta. Mun sydän meinaa pakahtua joka päivä siitä rakkaudesta, jota näitä kohtaan tuntee, oon niin kiitollinen. Silloinkin kun uhmis vetää ihan hemmetinmoiset raivarit ja herättää vauvan kesken unien, tai ne huutaa kilpaa väsyksissä ja maidot kaatuu pöydän alle ja kaikki on puklussa, niin enää ei oo elämä tyhjää ja tylsää. En vaihtaisi tästä pois hetkeäkään. <3 No hyvä on, ne uhmisraivarit joutais kyllä vähetä! :D

Kyllä ehdottomasti lapset. Mitä muuta todella tärkeätä minulla olisi , ellei lapsia olisi? No , ehkä paijaisin koiria. Minulla lapset nyt jo isoja vanhin yli 20v ja nuorin 17v. Lapset kyllä tuo sisältöa elämään. Täytyy aina välillä miettiä, että mitä sitä teki/millä sai ajan kulumaan ennen kun lapset syntyi. Olin eskoisen syntyessä 33v.

Olen kolmekymppinen, ja tähän asti lasten hankinta on tuntunut todella pelottavalta ajatukselta. Osaisinko kasvattaa ihmistä? Osaisinko olla hyvä äiti? Miehen kanssa ollaan oltu yhdessä jo toistakymmentä vuotta ja hänkin alkoi vihjailla lasten hankinnasta. Tunsin jopa huonoa omatuntoa omien ja puolisonkin vanhempien puolesta, koska he niin selvästi odottivat lastenlapsia. Sitten sain munasarjasyövän, jonka takia munasarjat ja kohtu piti poistaa eli en voi saada enää koskaan lapsia. Se on ollut yllättävän surullista tajuta. Kun näkee facebookissa vauvauutisia, kuvia vastasyntyneistä ja tajuaa että tuota en voi koskaan kokea. En tiedä olisiko raskaus edes onnistunut, jos olisi aiemmin yrittänyt. Tai jos olisin saanut lapsen, eläisinkö nyt taistellen pikkulapsiarjen ja syöpähoitojen kanssa, miettien elänkö niin kauan että näen lapsen aikuistuvan? Ehkä turha spekuloida ja yrittää vaan tehdä loppuelämästä jotenkin mielekästä.

Tekisin.

Tulin vahingossa raskaaksi ja se oli siihenastisen elämäni kamalin tapahtuma. Kaksi kuukautta kipuilin aborttivaihtoehdon kanssa mutta päädyin pitämään lapsen yksin. Elämänsuunnitelmat menivät uusiksi, jouduin mm. luopumaan ulkomaille muutosta raskauden vuoksi. Sairastuin raskaudenaikaiseen masennukseen ja kävin tosi pohjalla, otin selvää adoptiovaihtoehdoista ja puhuin asiasta neuvolassakin.

Lapsi tuli maailmaan hätäsektiolla ja siinä kohtaa kun minua työnnettiin tuhatta ja sataa leikkaussaliin, päätin että jos me selviämme, en enää jossittele tai kadu vaan otan lapsen vikoineen kaikkineen ja katson tulevaan.

Tuli terve, hurmaava ja helppo lapsi josta kasvoi älykäs ja innostunut teini. Kaikki ne taloudelliset vaikeudet ja oman ajan puute mitä yksinhuoltajana olen kokenut eivät tunnu missään sen rinnalla mitä lapsen myötä olen elämääni saanut. Rakkaus lapseeni saa minut yrittämään olemaan parempi ihminen joka ikinen päivä, eikä yksikään miessuhde ole koskaan antanut samanlaista tunnetta yhteenkuuluvuudesta kuin mitä lapseni tuottaa. Osittain kyse on tietenkin sattumasta ja hyvästä tuurista, mutta pitkälti myös siitä että minä päätin haluta saada vanhemmuudesta irti hyviä asioita.

Mutta kuten elämässä muutenkin, aina voi jossitella. Voisin olla urallani paljon menestyneempi ja eläisin paljon hulppeammin. Korvatulehduskierteiden sijaan olisin ratsastanut Andeilla ja lähiössä kaikuneen Vili Vilperin tunnarin tilalla olisi ollut ihana ulkosaariston hiljaisuus. Enkä varmaan kaipaisi lasta sillä olisin luonut laajennetun perheen ystävistä ja olisin kummitäti parille lapselle.

Tekisin.

Elän parhaillaan aikamoisissa työ- ja perhe-elämän ristipaineissa ja aina välillä tulee ajateltua, kuinka paljon helpompaa olisi, jos pitkän työpäivän päätteeksi saisi vain olla. Kuitenkin paljon useammin pohdin niinpäin, ettei tällainen työelämä ole ihan järkevää, ja että se vie aikaa siltä kaikilta oleellisemmilta: perheeltä. Että miksei ole mahdollista kääntää arkea toisinpäin: vähemmän töitä, enemmän perhettä. Jokainen loma tai pitempi viikonloppu nautin perheestäni, ns. pakahdun onnesta. Siinä arjessa välillä vaan unohtuu se, mitä perhe parhaimmillaan antaa.

Summa summarum: vanhemmuuden ja nykytyöelämän yhdistäminen voi olla aika rankkaa. Toisaalta se kertoo ihan yhtä lailla ellei enemmänkin tarinaa siitä työelämästä kuin vain perheen hyvistä tai huonoista puolista. Ja mitä epävarmemmaksi työelämä käy, sitä vähemmän sen tulisi määrittää ainakaan minun persoonaani. Perhe antaa oivallista vastapainoa sille "urallekin".

Montaa asiaa elämässäni kadun, mutta sitä en koskaan että tuli tuo yksi lapsi hankittua. Koen että aika iso osa ihmisenä olemista olisi jäänyt kokematta ilman lasta. Toisaalta minusta ei olisi monen lapsen äidiksi, sellaista perhe-elämää en vain jaksaisi, vaikka välillä haaveilenkin useammasta lapsesta. Haluaisin olla sellainen lapsikatrastaan rakkaudella hoivaava muumimamma, mutta kun en ole. Mutta tätä yhtä lasta rakastan enemmän kuin mitään muuta maailmassa <3

Vierailija kirjoitti:

Siis... Kuinka tyhjiä elämiä ja intohimottomia parisuhteita vastaajilla oikein on, jos ilman lapsia elämä olisi "tyhjää"? Ja alkoi olla "tylsää jo kaksin"? En voi ymmärtää miksi ette tee mielenkiinnottomille elämillenne jotain, olette kuin eläviä kuolleita!

Mä tekisin itsarin välittömästi heti, jos kokisin elämäni niin tylsäksi että lapsi tai lapset sen "pelastaisi". Huh huh.

Toisaalta, tarvitaanhan niitä arkisia, intohimottomia ja tylsiäkin ihmisiä maailmaan, olette hyviä nöyriä työmyyriä rattaisiin. Onneksi itse on syntynyt tulisieluksi, mutta tosiaan ja tarkemmin ajatellen: hyvä että teitä on. Mut ihana ettei tarvi olla teikäläinen. 😜

Ihanaa elämää sinne Hop Lopin jonoon. 😜

Tää oli hyvä!

Kyllä mäkin olin nuorena tuollainen tulisielu 😂 mutta elämä kyllä opettaa.

Nyt sun pitää kiirehtiä jo tunnille.

Ehdottomasti tekisin lapset. Meillä on niitä kaksi.

Ainoastaan pieninä epävarmuuden ja pelon hetkinä mietin olisiko pitänyt lastenteko jättää siihen yhteen. Kuopus kun on kovin haastava temperamentiltaan ja hänellä on oppimishaasteita. Hieman pelottaa mitä koulutaipaleesta tulee, mutta sitten taas uskon, että hän on meille täällä jotain opettamassa. Jokin tarkoitus sillä on, että juuri hän syntyi meille. Hän on kuitenkin todella ihana ja rakas lapsi. Hyvä siitä tulee. (Jos näin voi sanoa.)

En kadu hetkeäkään vaikka lapsen kasvattaminen on joskus rankkaakin, tietysti. Lapseni on yksittäinen merkityksellisin asia elämässäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos se lapsettomuus on niin ehdottoman paras valinta elämässä, niin miksi sitä pitää niin kovasti julistaa? Menee uskottavuus tuollaisella möyhöttämisellä ja tulee vaan mieleen että henkilö on jossain kriisissä asian suhteen.

Samaa naureskelen minäkin täällä! Lapsettomat ovat joskus niin totisia torvensoittajia asiassaan ja heille on jotenkin niin tärkeää huutaa ympärilleen, että he ihan itse ovat näin valinneet, että minä ite päätin asian!! :D Aivan kuten joku uhmaikäinen lapsukainen, joka todistelee äidilleen olevansa jo tarpeeksi iso ja fiksu. No mutta eipä minua joidenkin valinnat mietitytä, jokainen tavallaan.

T. kolmen nauravaisen teinin äiti, joka ehti matkustella, asua ulkomailla monta vuotta, ryypätä ja rellestää ihan yllin kyllin ja jota sellainen elämä tympäisi

Juu, ja se on kyllä hyvä etteivät lapsia hankkineet koskaan huutele omien valintojensa parhaudesta!

Eiku

Tässä ketjussa kysyttiin sitä.

Mielenkiintoinen ketju toistaiseksi lapsettoman näkökulmasta. Olen 27-vuotias enkä tiedä haluanko omia lapsia. Periaatteessa haluaisin kyllä, mutta jostain syystä pelkään, että kaikki menee ihan pieleen. Että mä en jaksakaan, olen kykenemätön kasvattamaan lasta, etenkin jos hän olisi jotenkin haasteellinen esimerkiksi temperamentin puolesta... Ehkä nämä tunteet liittyvät tämän hetkiseen masennukseen ja ylikuormitustilaan, on vielä tekemistä itsenikin kanssa. En siis ole vielä kypsä äidiksi. Oma äitini on myöntänyt tajunneensa myöhemmin, ettei ollut lainkaan "äitiainesta" ja voi olla, että pääättäisi nyt toisin... Olisi kamalaa, jos itselle kävisi noin.

Kaksi lasta, tänä vuonna 15- ja 18-vuotiaat. He ovat ihania. Pikemminkin on kauheaa ajatella, ettei heitä olisi.

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen ketju toistaiseksi lapsettoman näkökulmasta. Olen 27-vuotias enkä tiedä haluanko omia lapsia. Periaatteessa haluaisin kyllä, mutta jostain syystä pelkään, että kaikki menee ihan pieleen. Että mä en jaksakaan, olen kykenemätön kasvattamaan lasta, etenkin jos hän olisi jotenkin haasteellinen esimerkiksi temperamentin puolesta... Ehkä nämä tunteet liittyvät tämän hetkiseen masennukseen ja ylikuormitustilaan, on vielä tekemistä itsenikin kanssa. En siis ole vielä kypsä äidiksi. Oma äitini on myöntänyt tajunneensa myöhemmin, ettei ollut lainkaan "äitiainesta" ja voi olla, että pääättäisi nyt toisin... Olisi kamalaa, jos itselle kävisi noin.

Kannattaahan se miettiä kunnolla ja parannella masennus, mutta älä anna oman äitisi torpedoida sinun elämää omilla käsityksillään äitiydestä. Et ole äitisi.

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen ketju toistaiseksi lapsettoman näkökulmasta. Olen 27-vuotias enkä tiedä haluanko omia lapsia. Periaatteessa haluaisin kyllä, mutta jostain syystä pelkään, että kaikki menee ihan pieleen. Että mä en jaksakaan, olen kykenemätön kasvattamaan lasta, etenkin jos hän olisi jotenkin haasteellinen esimerkiksi temperamentin puolesta... Ehkä nämä tunteet liittyvät tämän hetkiseen masennukseen ja ylikuormitustilaan, on vielä tekemistä itsenikin kanssa. En siis ole vielä kypsä äidiksi. Oma äitini on myöntänyt tajunneensa myöhemmin, ettei ollut lainkaan "äitiainesta" ja voi olla, että pääättäisi nyt toisin... Olisi kamalaa, jos itselle kävisi noin.

Kukaan ei ole valmis äiti kun lapsi syntyy. Sitä kasvaa lapsen mukana. Etukäteen ei voi millään tietää, miten jaksaa, miten kestää, miten reagoi. Sen näkee sitten jos lapsia on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen ketju toistaiseksi lapsettoman näkökulmasta. Olen 27-vuotias enkä tiedä haluanko omia lapsia. Periaatteessa haluaisin kyllä, mutta jostain syystä pelkään, että kaikki menee ihan pieleen. Että mä en jaksakaan, olen kykenemätön kasvattamaan lasta, etenkin jos hän olisi jotenkin haasteellinen esimerkiksi temperamentin puolesta... Ehkä nämä tunteet liittyvät tämän hetkiseen masennukseen ja ylikuormitustilaan, on vielä tekemistä itsenikin kanssa. En siis ole vielä kypsä äidiksi. Oma äitini on myöntänyt tajunneensa myöhemmin, ettei ollut lainkaan "äitiainesta" ja voi olla, että pääättäisi nyt toisin... Olisi kamalaa, jos itselle kävisi noin.

Kukaan ei ole valmis äiti kun lapsi syntyy. Sitä kasvaa lapsen mukana. Etukäteen ei voi millään tietää, miten jaksaa, miten kestää, miten reagoi. Sen näkee sitten jos lapsia on.

Eihän kukaan täysin voi tietää kuinka elämä menee lapsen kanssa, kuinka reagoi, mutta kyllä varmastikin kykenee tajuamaan kaipaako elämäänsä lapsia. Jos niitä kaipaa ja jos on itse suht tasapainoinen ja tyytyväinen niin päätös on varmaan hyvä. Elämä kun ei jakele mihinkään päätöksiin takuulappuja, joka ikistä tekemääsi päätöstä voit jälkikäteen katua jos niin haluat: koulutusta, puolison valintaa, lasten hankintaa, asuinpaikkaa, työpaikkaa, elämäntapoja jne. Osa näistä pohdinnoista liittyy varmaankin nykyiseen haluun kontrolloida koko elämää: oma ulkonäkö, oma koti, työ... kaikki juuri kuten se oma tavoite on. Ei siinä mitään, tavoitteita pitää olla, mutta liian voimakas hitsautuminen omiin mielikuviin voi olla pahasta, elämä kun ei mene niin. Pahimmillaan ja parhaimmillaan se pyöräyttää kaikki ajatuksesi välillä, joudut miettimään uudestaan mikä oikeasti on sinulle tärkeää ja minkä luulit sellaista olevan. Kaikki jotka ovat noita myllerryksiä nähneet tai kokeneet tietävät mistä puhun: kun erotaan vuosikymmenten liitosta, perheestä joku sairastuu kuolemanvakavasti, oma terveys romahtaa tai entinen taloudellinen pohja tipahtaa täysin alta, siinä joutuu pysähtymään ja pohtimaan olenko käyttänyt aikani ja rahani elämässä oikein, ovatko ne arvoni olleet kestäviä myös tässä uudessa elämäntilanteessa. Näissä tilanteissa aika monilla korostuu "pehmeät" arvot kovien sijaan: ne rakkaat ihmiset ympärillä joista huolehtia ja jotka huolehtivat, pienet ilot elämässä, ja ihan perusterveys. Varmaan näistäkin syistä hyvin harva vanhempi ihminen katuu lapsien saamista, ei välttämättä kadu enää onnettomia rakkauksiakaan, eniten kadutaan asioita joita oltaisiin haluttu tehdä muttei uskallettu. Jos nuo haaveet ovat lapset, go for it, kuitenkin järki kädessä ajoitusten ja lapsilukumäärän suhteen, jos haaveet ovat maailmanmatkailu, koulutus, intohimoinen panostus johonkin juttuun joko työssä tai vapaa-ajalla, niin sama juttu, mene kohti unelmaasi. Ja monet noista haaveista voi yhdistää kun on rohkeutta ja energiaa. Itse me valinnoillamme elämämme teemme, jokainen mutka jälkikäteen ei tunnu järkevältä mutta jos niistä oppii tulevaisuutta varten ne ovat olleet hyödyllisiä. Enkä missään nimessä kadu lapsiani, ne ovat olleet erittäin tärkeä osa minun elämää johon kuitenkin mahtuu paljon muutakin kuin äitiys.

Kyllä tekisin, lapseni on paras asia elämässäni (joka muutenkin on ihan hyvää)! Harmittaa vaan ettei ole enempää kuin 1 lapsi, mutta voi olla että en sitten ehkä jaksaisi olla näin hyvä äiti. Mahdoton tietää. 

Up.