Lue keskustelun säännöt.
Jos saisit nyt jälkiviisaana päättää: lapsia vai ei?
07.02.2017 |
Ovatko lapset ottaneet vai antaneet elämäänne enemmän?
Kommentit (117)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en tekisi enää lapsia. En jaksa olla kovin hyvä äiti ja lapsista lähtevä ääni tuntuu usein tukahduttavan minut hengiltä. Lapset ottavat enemmän kuin antavat, vaikka rakastankin heitä kovasti. Allekirjoitan sen, että lapset tietyllä tavalla tuovat onnen, mutta en kaipaa elämääni onnea ja rakkautta vaan tasaisuutta. Lasten kanssa käyn välillä tosi pohjalla ja sitten taas korkealla, kun haaveilen tasaisemmasta elämästä. Väsyn helposti, joten kaikki energiani menee tällä hetkellä lapsiin, tuntuu ettei itselleni jää enää mitään.
Olet selvästi väsynyt tai jopa masentunut. Ota yhteyttä neuvolaan. Sieltä saat apua! Onko paikkakunnalla fb mammakahvirinkiä? Pyydä seuraa tai apua sitä kautta? :)
En usko olevani masentunut. Olen vain aina ollut ihminen, joka väsyy helposti. Lapsenakaan en harrastanut mitään, koska koulupäivän jälkeen se olisi ollut liian suuri ponnistus. Viihdyn ja tarvitsen paljon omaa tilaa ja aikaa. Koen raskaana myös kaikki kotityöt, jotka liittyvät lapsiperhe-elämään. Ilman lapsia en tekisi esimerkiksi koskaan ruokaa vaan kävisin syömässä sekä asuisin miehen kanssa ahtaammin eli vähemmän siivottavaa jne. Puhtaasti uskon, että tein vain väärän valinnan persoonaani ajatellen ja nyt sitten yritän elää sen kanssa ja olla niin hyvä äiti kuin vain jaksan, mutta tosi raskasta tämä minulle on ja oma elämä tuntuu väkisinkin välillä ankealta. Tottakai on paljon hyviä ja nautinnollisia hetkiä, mutta kokonaisuudessaan koen lasten ottavan enemmän kuin mitä he antavat tilalle. Ehkä tämä muuttuu joskus, kun lapset ovat isompia tai ja aikuisia.
Mammakahvirinkiaika on minun osaltani jo jossakin määrin ohitse, lapset eivät enää ole pieniä vaan nuorinkin jo eskarissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsi on parasta mitä minulle on tapahtunut. Jos saisin valita uudelleen, haluaisin lapsia jo aikaisemmin, ja enemmän kuin yhden. Tosin eri miehen kanssa, lapsen isä ei ollut viisaasti valittu.
Lapseni on juuri aikuistunut. Tämän hetken jälkiviisaus sanoo "ei", voi olla että muutaman vuoden päästä olen eri mieltä.
Ei sillä, etteikö hän olisi rakas, vaan siksi, että äitiys on tuonut mukanaan valtavan määrän huolia, syyllisyyttä ja sydänsuruja. Toki myös valtavasti onnea, iloa ja ylpeyttä. Se on vaan hassua, että jälkimmäiset laimenevat, kun taas huoli ja huono omatunto tuntuvat olevan ikuisia, ja välillä niihin kypsyy. :)
Kaiken kaikkiaan äitiys on ollut kuin 20 vuoden trippi, tunneskaala saa niin hyvässä kuin pahassakin sellaista syvyyttä, josta ei ollut aiemmin aavistustakaan. Nyt opettelen uutta elämänvaihetta. Vähän on kyljet kolhiintuneet, mutta tulipahan tehtyä. On siinä hitonmoinen homma, ihmisen kasvattamisessa, ja sekin on totta, että lapset ovat vain lainassa. Näin jälkeenpäin sen vasta todella tajuaa.
Perhe on tärkein arvoni. Ilman perhettä minun elämällä ei olisi perustaa ja merkitystä. Ymmärrän kyllä että kaikille perhe ei ole tärkeä. Meille on.
Vierailija kirjoitti:
Perhe on tärkein arvoni. Ilman perhettä minun elämällä ei olisi perustaa ja merkitystä. Ymmärrän kyllä että kaikille perhe ei ole tärkeä. Meille on.
Perhe voi olla tärkein, vaikka ei olisikaan lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tekisin, ehdottomasti. Tämä on ollut alusta lähtien tosi upeaa enkä ole katunut hetkeäkään. Lapsen hankkiminen ei ollut mulle mikään itsestään selvyys, koska oma äitini oli antanut ihan päinvastaisen kuvan lasten saannin toivottavuudesta. Siksi olen ollut äärettömän positiivisesti yllättynyt aivan kaikesta. Onnittelen itseäni siitä, että uskalsin tämän valinnan tehdä!
Kyllä, mutta ehdottomasti ei enempää kuin ne kaksi, jotka tuli hankittua. Parikymppisiä lapset nyt jo ovat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
34-vuotias nainen, ei lapsia enkä haluakaan. Oma vapaus ja rauha on aivan ihanan nautinnollista. Saa tulla ja mennä tai olla vaan rauhassa. Huolehdin minusta, miehestä ja koirista ja se riittää. En halua ketään, joka on minusta täysin riippuvainen.
Koirasihan ovat sinusta täysin riippuvaisia.
Kiva 65 saada sellaisenkin kokemus, jolla on jo aikuinen lapsi! Kun taaperon-esikoululaisen-alakoululaisen vanhemmat kertovat, että lapsen kanssa on ihanaa, en voi olla ajattelematta, että nuo ensimmäiset 10 vuottahan ovat lapsen kanssa helpoimpia ja varsinaiset vaikeudet alkavat vasta siitä... Ja ne voivat kestää koko loppuelämän. Jos lapsi on vaikkapa 8-vuotias, ei vanhemmalla ole takanaan edes puolta kasvatusurakasta (edes siinä tapauksessa, että tämän urakan ajattelisi päättyvän samana päivänä, kun lapsi täyttää 18, vaikka näinhän ei varmaan ole).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koiran riippuvuus on ihan erilaista, sen voi jo pienenä jättää yksin pidemmäksi aikaa kuin vauvan tai pienen lapsen, sen saa nopeasti koulutettua tottelevaiseksi ja sen voi jättää ilman muiden syytöksiä hoitoon paljon aikaisemmin kuin lapsen. Ja koira tuottaa todennäköisesti noin miljoona kertaa vähemmän huolia ja harmia kuin lapsi...
Sori ohis, mutta mä oon tähän mennessä ajatellut, etten lapsia halua - olen itsenäinen, opiskelen lääketiedettä & ura sekä vapaus ovat mulle tärkeitä. Kuitenkin jonkin aikaa sitten isäni, joka on minut saanut 41-vuotiaana (eli lapsetonta elämää nähnyt kerrakseen) sanoi jotain, mikä sai mut miettimään.
Kutakuinkin näin: "Onneksi lapsettomat eivät tiedä, mistä jäävät paitsi, kun eivät saa / hanki lapsia. Se olisi hyvin surullista, jos tietäisivät".
Ei tossa itsessään vielä niinkään mitään. Mutta kun tosiaan isäni on korkeastikoulutettu, paljon matkustellut ja edelleen matkusteleva, todella itsenäinen uraihminen, joka ei lapsia ikinä halunnut, vaan enemmänkin äitini toiveesta myöntyi. Se jotenkin sai mut miettimään, että ehkä sittenkin haluaisin/toivoisin saavani edes yhden lapsen :)
N25
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Perhe on tärkein arvoni. Ilman perhettä minun elämällä ei olisi perustaa ja merkitystä. Ymmärrän kyllä että kaikille perhe ei ole tärkeä. Meille on.
Perhe voi olla tärkein, vaikka ei olisikaan lapsia.
Just joo. Kun joku hankkii perheen se tarkoittaa että saa lapsia. Ei sitä että ottaa poikaystävän ja puudelin ja käy katsomassa vanhaa äitiään kerran kuussa.
Tekisin jos ne sais heivata 13-vuotiaana :D
Terv, kahden teinipojan äiti, joka välillä miettii et miks tein lapsia kun niistä tulee tollasia hirviöitä.
Kaipa se tästä kun nää pahimmat vuodet kestää
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset uskovat menettävänsä jotakin jos lapsia tekevät, tai vakiintuvat. Se on luonnollista. Todellisuus ei kitenkaan ole ihan niin. Arjesta tulee erilaista mutta myös paljon enemmän siitä saa itselleen. Kun olet yksin, kukaan ei tartu kaulaan tai möngi syliin ja anna haleja. Oman lapsen tuoksu on jotain ihmeellistä.
Lapsi kasvattaa ihmistä valtavasti. Entiset asiat jää vähempi arvoisiksi. Osa ihmisistä jää jotenkin siihen kuplaan, kuvitellaan että lapset on kamalia. Kavahdetaan sitä että maailma ei pyörisikään omien juttujen ympärillä.
Sanon näin, koska olin itse juuri tuollainen. Nyt kun lapsia on niin tajuaa ettei ne kuvitelmat menneet lainkaan niin kuin aina pelkäsin.
Ja mitäs jos tuollaista ei halua? Kun olen yksin, haluan olla yksin enkä halua ketään roikkumaan kaulaani. Pitäisikö niitä lapsia silti mielestäsi tehdä, jos sattuisikin kokemaan jonkinlaisen "valaistumisen" ja tajuta että "entiset asiat jäävät vähempiarvoisiksi"? Minä en usko että lapset ovat kamalia, varsinkaan omat lapset, en vain ole millään tasolla kiinnostunut asioista joita lapset voivat tuoda mukanaan. Kannattaa yrittää myös ymmärtää, että kaikille kuvaamasi kaltaiset tilanteet eivät ole söpöjä ja ihania hetkiä, vaan eivät välttämättä herätä minkäänlaisia tunteita. Koska sinä olet kuitenkin saattanut lapsen maailmaan, et oikeasti loppujen lopuksi todennäköisesti ole ollut ihan täysin lapsen hankkimista vastaan, kuten esimerkiksi minä olen. Tämän vuoksi minun on myös hyvin vaikea uskoa, että lasten hankkiminen kannattaisi omalla kohdallani. Minulle ei ainakaan ole minkäänlainen kauhistus vakiintua muuten, esimerkiksi mennä naimisiin tai ottaa asuntolaina. En vain halua lapsia, en halua kokea lasten tuoksua enkä ketään mönkimään syliini.
Kovasti pahoittelen off topiccia, mutta tuollaiset ns "minä tiedän paremmin mitä muut ajattelevat"-tyyliset kommentit vaan pistävät joskus ihmetyttämään.
Kyseessä ei ollut mikään "minä tiedän paremmin" - kommentti vaan pikemminkin vastaus niille jotka tässä ketjussa niin tuntuvat lapsia hankkineita halveksivan. Tuohon kommenttiisi "kaikille kuvaamasi kaltaiset tilanteet eivät ole söpöjä ja ihania hetkiä, vaan eivät välttämättä herätä minkäänlaisia tunteita" vastaisin että juuri noin minäkin kuvittelin itseni ja omat tunteeni ennen omaa lasta. Muiden lapset eivät herättäneet mitään tunteita ja luulin että en koskaan lasta halua. Halusin siis vain omalla kommentillani kertoa että vaikka tuntuisi siltä että minä en TODELLAKAAN ole äiti ihminen, voi siinä hyvinkin olla väärässä.
En tekisi enää lapsia. Äitini on skitsofreenikko ja lapseni on ollut kolme vuotta psykiatrian osastolla lyötyään ohikulkijaa ja hoitajaakin. Kymmenet turhat hoitoneuvottelut joita olen käynyt ei johda mihinkään. Olen ottanut etäisyyttä. Soitan kerran viikossa ja en saa mitään tolkkua. Tällä yhteydenpito määrälläolen osaston aktiivisin omainen sanoi omahoitaja
Jos se lapsettomuus on niin ehdottoman paras valinta elämässä, niin miksi sitä pitää niin kovasti julistaa? Menee uskottavuus tuollaisella möyhöttämisellä ja tulee vaan mieleen että henkilö on jossain kriisissä asian suhteen.
Lapset vielä pieniä ja olen hyvin iloinen, että niitä on. Tiedä sitten muuttuuko ajatus kun ovat teini-iässä. Nyt ovat mahtavia.
Vierailija kirjoitti:
Kiva 65 saada sellaisenkin kokemus, jolla on jo aikuinen lapsi! Kun taaperon-esikoululaisen-alakoululaisen vanhemmat kertovat, että lapsen kanssa on ihanaa, en voi olla ajattelematta, että nuo ensimmäiset 10 vuottahan ovat lapsen kanssa helpoimpia ja varsinaiset vaikeudet alkavat vasta siitä... Ja ne voivat kestää koko loppuelämän. Jos lapsi on vaikkapa 8-vuotias, ei vanhemmalla ole takanaan edes puolta kasvatusurakasta (edes siinä tapauksessa, että tämän urakan ajattelisi päättyvän samana päivänä, kun lapsi täyttää 18, vaikka näinhän ei varmaan ole).
Niin, toki se riippuu lapsesta/nuoresta ja miljoonasta muusta asiasta, kuinka ne vuodet menevät. Nyt, kun elän tätä tyhjän pesän syndrooma -vaihetta (enkä ollut edes "hurmosmamma"), päällimmäisenä tunteena on lähinnä hämmennys...siitä, kuinka fiksu ihminen siitä lapsesta kasvoi, siitä, kuinka vähän siitä lopultakaan on minun ansiotani, ja siitä, kuinka monen mutkan kautta tähän pisteeseen tultiin...ja siitäkin, kuinka nopeasti aika meni, vaikka koliikin, uhmien ja teinitörttöilyjen aika tuntui hyvin, hyvin pitkältä.
Muistan myös odottaneeni oman ajan paluuta ja suunnitelleeni tekeväni jotakin, kun se joskus palaa. Nyt, kun se aika on koittanut, en enää muista, mitä olin suunnitellut. Ja on kummallista, kuinka lapsiperhe-elämän vihdoin tajuaa olevan vain yksi vaihe muiden joukossa, ei koko elämän määrittävä tilanne. Kyllähän sen järki on aina sanonut, mutta aika vähän järjellä on tämän kanssa mitään tekemistä. Mielenkiintoisia aikoja. :) Onnellinen ja iloinen olen aikuisesta lapsestani, mutta hänen saavutuksensa ovat nyt hänen omiaan, ei minun onnistumistani äitinä.
Vierailija kirjoitti:
Lapset ovat tärkeintä elämässä. Kolme jo on ja neljäs houkuttelisi. Jos olisin vähänkään nuorempi, toivoisin varmasti lisää.
Lapset ovat tärkeintä elämässä SINULLE. Ei kaikille.
Ja mitäs jos tuollaista ei halua? Kun olen yksin, haluan olla yksin enkä halua ketään roikkumaan kaulaani. Pitäisikö niitä lapsia silti mielestäsi tehdä, jos sattuisikin kokemaan jonkinlaisen "valaistumisen" ja tajuta että "entiset asiat jäävät vähempiarvoisiksi"? Minä en usko että lapset ovat kamalia, varsinkaan omat lapset, en vain ole millään tasolla kiinnostunut asioista joita lapset voivat tuoda mukanaan. Kannattaa yrittää myös ymmärtää, että kaikille kuvaamasi kaltaiset tilanteet eivät ole söpöjä ja ihania hetkiä, vaan eivät välttämättä herätä minkäänlaisia tunteita. Koska sinä olet kuitenkin saattanut lapsen maailmaan, et oikeasti loppujen lopuksi todennäköisesti ole ollut ihan täysin lapsen hankkimista vastaan, kuten esimerkiksi minä olen. Tämän vuoksi minun on myös hyvin vaikea uskoa, että lasten hankkiminen kannattaisi omalla kohdallani. Minulle ei ainakaan ole minkäänlainen kauhistus vakiintua muuten, esimerkiksi mennä naimisiin tai ottaa asuntolaina. En vain halua lapsia, en halua kokea lasten tuoksua enkä ketään mönkimään syliini.
Kovasti pahoittelen off topiccia, mutta tuollaiset ns "minä tiedän paremmin mitä muut ajattelevat"-tyyliset kommentit vaan pistävät joskus ihmetyttämään.