Lue keskustelun säännöt.
Miksi jotkut ihmiset haluavat lakaista ihmissuhdeongelmat maton alle?
06.02.2017 |
Vaikka toinen haluaisi puhua reilusti asiat hyvässä hengessä ilman, että ketään on tarkoitus loukata niin toinen osapuoli keksii vaikka mitä verukkeita jopa toista loukkaavaan tyyliin jottei hiertävistä asioista tarvisi puhua.
Ei ole kovinkaan hedelmällistä jos toinen sanoo vain esim. ongelmille ratkaisua haluavan vain kuvittelevan koko jutun koska toisella on muka "liikaa vapaata aikaa" käytössään. Eihän tuon sanoja edes tiedä miten toinen aikansa käyttää? Sitten ehdottaa että unohdetaan ne ongelmat ja hyssytellään.
Tuohan on minun mielestäni älytön tapa toimia. Jo muutaman kuukauden teeskentely tuntuu väärältä ja pelkkä ajatuskin, että jatkettaisiin eteenpäin aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut tuntuu ahdistavalta. En myöskään voi sietää sitä, että toiset ihmiset lyövät sanoja suuhuni ja kuvittelevat tietäväni ajatukseni ja tunteeni. Kaikista vähiten siedän sitä, että minun väitetään "kuvittelevan omiani" eli vihjataan ilmeisesti olevan luulosairas.
Pitääkö minun tässä tilanteessa mennä hakemaan joltain yksityiseltä psykiatrilta todistusta, että olen järjissäni ja elämäni on mielekästä? Ei samalla tavalla kuin ongelmien lakaisijalla mutta kuitenkin se on mielekästä. Minun luonteeseeni kuuluu se, että haluan ratkaista asioita enkä voi sietää minkäänlaisia murjotuksia ja leimaamisia.
Kuinka tällaisessa umpisolmutilanteessa pääsee eteenpäin kun toinen osapuoli ei ole halukas käsittelemään ongelmaa tuottanutta asiaa tyyliin halki, poikki, pinoon ja jatkamaan eteenpäin.
Kommentit (43)
Oma neuvoni on se, että kaikkia asioita ei aina tarvitse vatvoa ääneen, eikä kaikkia asioita tarvitse myöntää kaikille ihmisille. En tiedä onko kyse yhtään samasta tilanteesta, mutta näin kävi minun tuttavalleni.
Erästä ystävääni petettiin. Hän oli tietoinen asiasta, hän kertoi asian minulle luottamuksellisesti. Eräs yhteinen tuttavamme oli saanut tietää pettämisestä toista kautta, ja oli sitä mieltä, että asiasta pitää nostaa suuri haloo. Hän oli jo päättänyt, että pariskunnan tulee erota, koska hän itse tekisi niin. En voinut tietenkään sanoa, että itse asiassa petetty tietää jo, ei hätää, hän osaa kyllä itse päättää parisuhdeasioistansa jne.
Minut ja ystäväni leimattiin tämän henkilön taholta naiveiksi ja valehtelijoiksi yms. Olinhan koko totuutta vastaan. Aivan selvästi. En koskaan kertonut mitä asiasta tiesin, yritin vain saada tätä metelin pitäjää rauhoittumaan, ja keskittymään omiin asioihinsa. Ei varmaan tarvitse erikseen sanoa että siinä vaiheessa tällä totuuden torvella ei ollut omaa parisuhdetta.
Tarinan opetus on se, että aina sitä totuutta ei tarvitse toitottaa kovaan ääneen. Se joka sanoo asian ääneen, ei olekaan se fiksuin. Ja jos kyseessä on toisten yksityisasiat, mietipä ihan useampaan kertaan, miksi juuri sinun pitäisi olla siellä keskellä hääräämässä ja mielipiteitäsi (niin, muista että sinun mielipiteesi ei ole totuus) julkilausumassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen huomannut saman asian. Ylipäätään suuri osa ihmisistä on pelkureita. Ei uskalleta kohdata ja keskustella asioita halki. Vaan pidetään mykkäkoulua ja parhaassa tapauksessa haukutaan vastapuoli herkkäperseeksi, samalla kun itseon vetänyt herneet nenään siitä että toinen haluaisi selvittää asian.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olematonta ongelmaa on turha käsitellä.
Tässä on kyse ihan oikeasta ongelmansa.
Sinun mielestäsi. Ilmeisesti toisen osapuolen mielestä ei. Oletko kyvytön asettumaan toisen asemaan?
Jos haluat väkisin keskustella näin yleisellä tasolla, saat väistämättä yleisiä vastauksia.
Kerroin hänelle ihan konkreettisesti mikä hiertää ja kysyin suoraan miksi hän käyttäytyy kuten käyttäytyy. Ennen hänen käytöksensä muutosta meillä olivat lämpimät välit ja oli aina suuri ilo tavata, saada tekstari, kirje tai kortti. En ymmärrä miksi hän ei kerro suoraan miksi näin on tapahtunut?
Jospa hän ei vaan enää välitä? Jos häntä ei enää kiinnosta tekstarit, kirjeet ja kortit kanssasi? Ihmiset muuttuvat ja asiat, jotka ovat ehkä olleet tärkeitä nuorena, eivät myöhemmin enää olekaan. Jos sinua hiertää tässä ihmisessä jokin asia, ota häneen etäisyyttä.
Sillon olisi rehellisintä sanoa kuinka asia on. Se on juuri asioiden käsittelyä tyyliin halki, poikki ja pinoon. Hyssyttelemällä ei ratkaista yhtään mitään. Asia vain pitkittyy pitkittymistään. Minusta tuollainen alkaa jo vaikuttamaan jonkinlaiselta raukkamaisuudelta ettei viitsitä avata sitä suuvärkkiä. Puhuminen on ilmaista.
Hänhän nimenomaan ratkaisee. Sinulla on eri tapa ratkaista asioita kuin hänellä. Et voi pakottaa ketään ratkaisemaan asioita juuri sinun haluamallasi tavalla, koska et itsekään halua ratkaista asioita toisen osapuolen haluamalla tavalla. Ehkä avautumisesi kuullosti hänestä syyttämiseltä ja hän ei ole pitänyt tapahtunutta asiaa lainkaan niin suurena kuin sinä pidät?
Ratkaisee kun ei ratkaise?
Toinen osapuoli on mielestään ratkaissut ongelman ja toinen puolestaan pitää ongelmaa ratkaisemattomana koska ei pysty teeskentelemään etteikö ongelmaa olisi.
Vierailija kirjoitti:
Oma neuvoni on se, että kaikkia asioita ei aina tarvitse vatvoa ääneen, eikä kaikkia asioita tarvitse myöntää kaikille ihmisille. En tiedä onko kyse yhtään samasta tilanteesta, mutta näin kävi minun tuttavalleni.
Erästä ystävääni petettiin. Hän oli tietoinen asiasta, hän kertoi asian minulle luottamuksellisesti. Eräs yhteinen tuttavamme oli saanut tietää pettämisestä toista kautta, ja oli sitä mieltä, että asiasta pitää nostaa suuri haloo. Hän oli jo päättänyt, että pariskunnan tulee erota, koska hän itse tekisi niin. En voinut tietenkään sanoa, että itse asiassa petetty tietää jo, ei hätää, hän osaa kyllä itse päättää parisuhdeasioistansa jne.
Minut ja ystäväni leimattiin tämän henkilön taholta naiveiksi ja valehtelijoiksi yms. Olinhan koko totuutta vastaan. Aivan selvästi. En koskaan kertonut mitä asiasta tiesin, yritin vain saada tätä metelin pitäjää rauhoittumaan, ja keskittymään omiin asioihinsa. Ei varmaan tarvitse erikseen sanoa että siinä vaiheessa tällä totuuden torvella ei ollut omaa parisuhdetta.
Tarinan opetus on se, että aina sitä totuutta ei tarvitse toitottaa kovaan ääneen. Se joka sanoo asian ääneen, ei olekaan se fiksuin. Ja jos kyseessä on toisten yksityisasiat, mietipä ihan useampaan kertaan, miksi juuri sinun pitäisi olla siellä keskellä hääräämässä ja mielipiteitäsi (niin, muista että sinun mielipiteesi ei ole totuus) julkilausumassa.
Kyse ei todellakaan ole toisten parisuhteista tai pettämisistä. Ne eivät kuulu minulle koska en ole kolmantena pyöränä kenenkään parisuhteessa. Tulkitset minua aika erikoisella tavalla eli sinäkin teet minusta olettamuksia ja laitat sanoja suuhuni.
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut saman asian. Ylipäätään suuri osa ihmisistä on pelkureita. Ei uskalleta kohdata ja keskustella asioita halki. Vaan pidetään mykkäkoulua ja parhaassa tapauksessa haukutaan vastapuoli herkkäperseeksi, samalla kun itseon vetänyt herneet nenään siitä että toinen haluaisi selvittää asian.
Minua ihmetyttää mistä sellainen pelkuruus juontaa juurensa? Mikä totuudessa pelottaa?
Eivätkö ihmiset tajua sitä, että elämme vain kerran ja koskaan ei tiedä näkeekö toista enää koskaan. Sen vuoksi perheessämme pyritään elämään sovinnollisesti ja ratkaisemaan eteen tulevat asiat keskustelemalla koska olisi kamalaa jos välillemme olisi jäänyt ratkaisemattomia asioita ja toinen kuolisi vaikkapa jossain onnettomuudessa aen jälkeen kun lähtisi kotiovestamme ulos. Tottakai keskusteluun menee aikaa mutta juuri sen rajallisen ajan vuoksi asiat pitääkin siten, että otetaan härkää sarvista heti eikä viidestoista päivä.
En ymmärrä myöskään sitä, mitä iloa tai hohdokasta on elää herne nenässä. Kaipa siinä voi sitten kuvitella itse olevansa marttyyri ja unohtaa autuaasti, että se ongelma on haudattu maton alle.
Voin toki ottaa välimatkaa kyseiseen henkilöön ja pallohan on muutenkin nyt hänellä eli hän ottakoon yhteyttä jos alkaa miettimään asioita toiselta kantilta. Minä en ala kerjäämään ihmissuhteissa. Ne joko ovat tai eivät ole olemassa. Epämääräisessä tilassa roikkuminen on vastenmielistä. Niin, onhan sekin tavallaan anteliaisuutta kun antaa toisen olla ihan kaikessa rauhassa. Siitä huolimatta olisi ikävä lopettaa ihmissuhde ongelmaa ratkaisematta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Osa ihmisistä vetää koko elämänsä läpi roolia vetäen. He eivät halua paljastaa sisintään kenellekään koska pelkäävät sen paljastuvan kovin ontonpuoleiseksi. Heille pinnallinen kanssakäynti on ok mutta syvällisemmät jutut saavat heidät kauhun valtaan koska ei ole niitä roolisanoja tilannetta varten. Vain psyyken ammattilaiset tietävät mistä ilmiö johtuu. Me muut voimme vain arvailla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut saman asian. Ylipäätään suuri osa ihmisistä on pelkureita. Ei uskalleta kohdata ja keskustella asioita halki. Vaan pidetään mykkäkoulua ja parhaassa tapauksessa haukutaan vastapuoli herkkäperseeksi, samalla kun itseon vetänyt herneet nenään siitä että toinen haluaisi selvittää asian.
Minua ihmetyttää mistä sellainen pelkuruus juontaa juurensa? Mikä totuudessa pelottaa?
Eivätkö ihmiset tajua sitä, että elämme vain kerran ja koskaan ei tiedä näkeekö toista enää koskaan. Sen vuoksi perheessämme pyritään elämään sovinnollisesti ja ratkaisemaan eteen tulevat asiat keskustelemalla koska olisi kamalaa jos välillemme olisi jäänyt ratkaisemattomia asioita ja toinen kuolisi vaikkapa jossain onnettomuudessa aen jälkeen kun lähtisi kotiovestamme ulos. Tottakai keskusteluun menee aikaa mutta juuri sen rajallisen ajan vuoksi asiat pitääkin siten, että otetaan härkää sarvista heti eikä viidestoista päivä.
En ymmärrä myöskään sitä, mitä iloa tai hohdokasta on elää herne nenässä. Kaipa siinä voi sitten kuvitella itse olevansa marttyyri ja unohtaa autuaasti, että se ongelma on haudattu maton alle.
Voin toki ottaa välimatkaa kyseiseen henkilöön ja pallohan on muutenkin nyt hänellä eli hän ottakoon yhteyttä jos alkaa miettimään asioita toiselta kantilta. Minä en ala kerjäämään ihmissuhteissa. Ne joko ovat tai eivät ole olemassa. Epämääräisessä tilassa roikkuminen on vastenmielistä. Niin, onhan sekin tavallaan anteliaisuutta kun antaa toisen olla ihan kaikessa rauhassa. Siitä huolimatta olisi ikävä lopettaa ihmissuhde ongelmaa ratkaisematta.
Jos toisella on herne nenässä, anna olla. Ei ole sun tehtäväsi kaivaa hernettä pois. Hän tekee sen ihan itse, jos joskus niin haluaa. Mulla on kaverina yksi draamaqueen, joka kiskoo herneitä nokkaansa milloin mistäkin. Aiemmin oltiin ihan ystäviä, nykyisin vain kavereita. Hän ottaa aina kiukuttelukautensa jälkeen jossain vaiheessa yhteyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut saman asian. Ylipäätään suuri osa ihmisistä on pelkureita. Ei uskalleta kohdata ja keskustella asioita halki. Vaan pidetään mykkäkoulua ja parhaassa tapauksessa haukutaan vastapuoli herkkäperseeksi, samalla kun itseon vetänyt herneet nenään siitä että toinen haluaisi selvittää asian.
Minua ihmetyttää mistä sellainen pelkuruus juontaa juurensa? Mikä totuudessa pelottaa?
Eivätkö ihmiset tajua sitä, että elämme vain kerran ja koskaan ei tiedä näkeekö toista enää koskaan. Sen vuoksi perheessämme pyritään elämään sovinnollisesti ja ratkaisemaan eteen tulevat asiat keskustelemalla koska olisi kamalaa jos välillemme olisi jäänyt ratkaisemattomia asioita ja toinen kuolisi vaikkapa jossain onnettomuudessa aen jälkeen kun lähtisi kotiovestamme ulos. Tottakai keskusteluun menee aikaa mutta juuri sen rajallisen ajan vuoksi asiat pitääkin siten, että otetaan härkää sarvista heti eikä viidestoista päivä.
En ymmärrä myöskään sitä, mitä iloa tai hohdokasta on elää herne nenässä. Kaipa siinä voi sitten kuvitella itse olevansa marttyyri ja unohtaa autuaasti, että se ongelma on haudattu maton alle.
Voin toki ottaa välimatkaa kyseiseen henkilöön ja pallohan on muutenkin nyt hänellä eli hän ottakoon yhteyttä jos alkaa miettimään asioita toiselta kantilta. Minä en ala kerjäämään ihmissuhteissa. Ne joko ovat tai eivät ole olemassa. Epämääräisessä tilassa roikkuminen on vastenmielistä. Niin, onhan sekin tavallaan anteliaisuutta kun antaa toisen olla ihan kaikessa rauhassa. Siitä huolimatta olisi ikävä lopettaa ihmissuhde ongelmaa ratkaisematta.
Jos toisella on herne nenässä, anna olla. Ei ole sun tehtäväsi kaivaa hernettä pois. Hän tekee sen ihan itse, jos joskus niin haluaa. Mulla on kaverina yksi draamaqueen, joka kiskoo herneitä nokkaansa milloin mistäkin. Aiemmin oltiin ihan ystäviä, nykyisin vain kavereita. Hän ottaa aina kiukuttelukautensa jälkeen jossain vaiheessa yhteyttä.
Onko itse mt-ongelmainen? Tuntuu häijyltä jättää toinen omiin oloihinsa koska olen aina tehnyt kaikkeni auttaakseni ja tukeakseni hänet irti masennuksesta. Mutta nyt neuvoja saatuani ymmärrän että hajuraon ottaminen on ehkä viisain ratkaisu vaikkei se tunnukaan minusta parhaimmalta ratkaisulta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut saman asian. Ylipäätään suuri osa ihmisistä on pelkureita. Ei uskalleta kohdata ja keskustella asioita halki. Vaan pidetään mykkäkoulua ja parhaassa tapauksessa haukutaan vastapuoli herkkäperseeksi, samalla kun itseon vetänyt herneet nenään siitä että toinen haluaisi selvittää asian.
Minua ihmetyttää mistä sellainen pelkuruus juontaa juurensa? Mikä totuudessa pelottaa?
Eivätkö ihmiset tajua sitä, että elämme vain kerran ja koskaan ei tiedä näkeekö toista enää koskaan. Sen vuoksi perheessämme pyritään elämään sovinnollisesti ja ratkaisemaan eteen tulevat asiat keskustelemalla koska olisi kamalaa jos välillemme olisi jäänyt ratkaisemattomia asioita ja toinen kuolisi vaikkapa jossain onnettomuudessa aen jälkeen kun lähtisi kotiovestamme ulos. Tottakai keskusteluun menee aikaa mutta juuri sen rajallisen ajan vuoksi asiat pitääkin siten, että otetaan härkää sarvista heti eikä viidestoista päivä.
En ymmärrä myöskään sitä, mitä iloa tai hohdokasta on elää herne nenässä. Kaipa siinä voi sitten kuvitella itse olevansa marttyyri ja unohtaa autuaasti, että se ongelma on haudattu maton alle.
Voin toki ottaa välimatkaa kyseiseen henkilöön ja pallohan on muutenkin nyt hänellä eli hän ottakoon yhteyttä jos alkaa miettimään asioita toiselta kantilta. Minä en ala kerjäämään ihmissuhteissa. Ne joko ovat tai eivät ole olemassa. Epämääräisessä tilassa roikkuminen on vastenmielistä. Niin, onhan sekin tavallaan anteliaisuutta kun antaa toisen olla ihan kaikessa rauhassa. Siitä huolimatta olisi ikävä lopettaa ihmissuhde ongelmaa ratkaisematta.
Jos toisella on herne nenässä, anna olla. Ei ole sun tehtäväsi kaivaa hernettä pois. Hän tekee sen ihan itse, jos joskus niin haluaa. Mulla on kaverina yksi draamaqueen, joka kiskoo herneitä nokkaansa milloin mistäkin. Aiemmin oltiin ihan ystäviä, nykyisin vain kavereita. Hän ottaa aina kiukuttelukautensa jälkeen jossain vaiheessa yhteyttä.
Onko itse mt-ongelmainen? Tuntuu häijyltä jättää toinen omiin oloihinsa koska olen aina tehnyt kaikkeni auttaakseni ja tukeakseni hänet irti masennuksesta. Mutta nyt neuvoja saatuani ymmärrän että hajuraon ottaminen on ehkä viisain ratkaisu vaikkei se tunnukaan minusta parhaimmalta ratkaisulta.
Ei ole mt-ongelmainen. Olen kuitenkin sitä mieltä, että varsinkin masentuneelle voi tuollainen vaatimus asioiden selvittämisestä tuntua painostavalta ja ahdistavalta. Jos hän siis on masentunut, voi olla, ettei hänellä ole edes voimavaroja juuri nyt alkaa asioita selvittämään. Anna ajan kulua. Jos hän haluaa mököttää, anna mököttää. Vaatimuksillasi saatat vain pahentaa tilannetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut saman asian. Ylipäätään suuri osa ihmisistä on pelkureita. Ei uskalleta kohdata ja keskustella asioita halki. Vaan pidetään mykkäkoulua ja parhaassa tapauksessa haukutaan vastapuoli herkkäperseeksi, samalla kun itseon vetänyt herneet nenään siitä että toinen haluaisi selvittää asian.
Minua ihmetyttää mistä sellainen pelkuruus juontaa juurensa? Mikä totuudessa pelottaa?
Eivätkö ihmiset tajua sitä, että elämme vain kerran ja koskaan ei tiedä näkeekö toista enää koskaan. Sen vuoksi perheessämme pyritään elämään sovinnollisesti ja ratkaisemaan eteen tulevat asiat keskustelemalla koska olisi kamalaa jos välillemme olisi jäänyt ratkaisemattomia asioita ja toinen kuolisi vaikkapa jossain onnettomuudessa aen jälkeen kun lähtisi kotiovestamme ulos. Tottakai keskusteluun menee aikaa mutta juuri sen rajallisen ajan vuoksi asiat pitääkin siten, että otetaan härkää sarvista heti eikä viidestoista päivä.
En ymmärrä myöskään sitä, mitä iloa tai hohdokasta on elää herne nenässä. Kaipa siinä voi sitten kuvitella itse olevansa marttyyri ja unohtaa autuaasti, että se ongelma on haudattu maton alle.
Voin toki ottaa välimatkaa kyseiseen henkilöön ja pallohan on muutenkin nyt hänellä eli hän ottakoon yhteyttä jos alkaa miettimään asioita toiselta kantilta. Minä en ala kerjäämään ihmissuhteissa. Ne joko ovat tai eivät ole olemassa. Epämääräisessä tilassa roikkuminen on vastenmielistä. Niin, onhan sekin tavallaan anteliaisuutta kun antaa toisen olla ihan kaikessa rauhassa. Siitä huolimatta olisi ikävä lopettaa ihmissuhde ongelmaa ratkaisematta.
Niinpä, en tajua minäkään. Tälläkin hetkellä eräs työkaveri (jota näen välillä töissä), on vetänyt herneen nenäänsä jostain. Emme tee töitä yhdessä, työasioista ei voi siis olla, mutta emme myöskään vietä vapaa-aikaa yhdessä. Asiaa en voi suoraan kysyä koska petsoonansa on napsahteleva. Laittaa hetkästi välit poikki ihmisiin (eipä tuo sinänsä olisi kai edes menetys.. en vain jaksa draamaa). Olen ottanut opikseni; saanut huomata että useimmat ihmiset eivät halua keskustella asioita halki (koskaan), mutta saat enemmän vain kuraa niskaan jos haluat selvittää. Ihan sama kuinka diplomaattinen olet.
Ei varmaan ole elo helppoa ja mukavaa jos elää noin. Eipä oo mun elämä. Yleensähän kyse on väärinymmärryksistä joita tulkitseme omien lasiemme kautta.
Olenkin jättänyt rauhaan nämä vaikeat ihmiset. Olen aikuinen ja käyttäydyn normaalisti heitä kohtaan vaikka he olisivat mitä jääpuikkoja. Pelaan siis tavallaan heidän peliä: jos et sano sitä ääneen niin minulle ongelmaa ei ole olemassa.
T. Sen edellisenkin kommentin kirjoittaja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut saman asian. Ylipäätään suuri osa ihmisistä on pelkureita. Ei uskalleta kohdata ja keskustella asioita halki. Vaan pidetään mykkäkoulua ja parhaassa tapauksessa haukutaan vastapuoli herkkäperseeksi, samalla kun itseon vetänyt herneet nenään siitä että toinen haluaisi selvittää asian.
Minua ihmetyttää mistä sellainen pelkuruus juontaa juurensa? Mikä totuudessa pelottaa?
Eivätkö ihmiset tajua sitä, että elämme vain kerran ja koskaan ei tiedä näkeekö toista enää koskaan. Sen vuoksi perheessämme pyritään elämään sovinnollisesti ja ratkaisemaan eteen tulevat asiat keskustelemalla koska olisi kamalaa jos välillemme olisi jäänyt ratkaisemattomia asioita ja toinen kuolisi vaikkapa jossain onnettomuudessa aen jälkeen kun lähtisi kotiovestamme ulos. Tottakai keskusteluun menee aikaa mutta juuri sen rajallisen ajan vuoksi asiat pitääkin siten, että otetaan härkää sarvista heti eikä viidestoista päivä.
En ymmärrä myöskään sitä, mitä iloa tai hohdokasta on elää herne nenässä. Kaipa siinä voi sitten kuvitella itse olevansa marttyyri ja unohtaa autuaasti, että se ongelma on haudattu maton alle.
Voin toki ottaa välimatkaa kyseiseen henkilöön ja pallohan on muutenkin nyt hänellä eli hän ottakoon yhteyttä jos alkaa miettimään asioita toiselta kantilta. Minä en ala kerjäämään ihmissuhteissa. Ne joko ovat tai eivät ole olemassa. Epämääräisessä tilassa roikkuminen on vastenmielistä. Niin, onhan sekin tavallaan anteliaisuutta kun antaa toisen olla ihan kaikessa rauhassa. Siitä huolimatta olisi ikävä lopettaa ihmissuhde ongelmaa ratkaisematta.
Niinpä, en tajua minäkään. Tälläkin hetkellä eräs työkaveri (jota näen välillä töissä), on vetänyt herneen nenäänsä jostain. Emme tee töitä yhdessä, työasioista ei voi siis olla, mutta emme myöskään vietä vapaa-aikaa yhdessä. Asiaa en voi suoraan kysyä koska petsoonansa on napsahteleva. Laittaa hetkästi välit poikki ihmisiin (eipä tuo sinänsä olisi kai edes menetys.. en vain jaksa draamaa). Olen ottanut opikseni; saanut huomata että useimmat ihmiset eivät halua keskustella asioita halki (koskaan), mutta saat enemmän vain kuraa niskaan jos haluat selvittää. Ihan sama kuinka diplomaattinen olet.
Ei varmaan ole elo helppoa ja mukavaa jos elää noin. Eipä oo mun elämä. Yleensähän kyse on väärinymmärryksistä joita tulkitseme omien lasiemme kautta.Olenkin jättänyt rauhaan nämä vaikeat ihmiset. Olen aikuinen ja käyttäydyn normaalisti heitä kohtaan vaikka he olisivat mitä jääpuikkoja. Pelaan siis tavallaan heidän peliä: jos et sano sitä ääneen niin minulle ongelmaa ei ole olemassa.
T. Sen edellisenkin kommentin kirjoittaja
Tuo on ihan vaan luonteenpiirre. Mulla on työkavereissa, sukulaisissa ja kavereissanikin näitä tyyppejä. He ottavat lähes kaiken muiden sanomisen tai tekemisen, sanomatta jättämisen tai tekemättä jättämisen henkilökohtaisena loukkauksena. Ei näiden ihmisten kanssa kannata edes yrittää alkaa mitään selvittämään, koska jo selvittely-yrityskin otetaan taas henkilökohtaisena loukkauksena.
Ihmissuhdeongelmat ovat usein vaikeita ratkoa jo senkin vuoksi, että siinä missä joku näkee ongelman, ei toinen huomaa mitään. Ja vaikka huomaisikin, niin kaikilla ei vain ole kykyä ja taitoa, ehkä ei sanojakaan, ratkoa tällaisia juttuja. Kotikasvatus tulee vastaan aika usein. Jos on lapsuudesta asti tottunut nostamaan kissan pöydälle, on se helppo tehdä aikuisenakin. Mutta jos kotona ei ole koskaan puututtu ongelmiin, on niistä hankala puhua aikuisenakaan. Esiin nousee se, että jos nyt nostan kissan pöydälle, niin toinen ei enää hyväksykään minua, koska osoittauduin hankalaksi tyypiksi, siis hylätyksi tulemisen pelko.
Minun on vaikea perata ihmissuhdeongelmia, koska meillä ei kotona todellakaan puututtu niihin. Äiti varsinkin kuittasi ongelmat toteamalla, että luulet vain, jos joskus kertoi hankaluuksista. Isäpuoli ei myöskään ottautunut moisiin asioihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmissuhdeongelmat ovat usein vaikeita ratkoa jo senkin vuoksi, että siinä missä joku näkee ongelman, ei toinen huomaa mitään. Ja vaikka huomaisikin, niin kaikilla ei vain ole kykyä ja taitoa, ehkä ei sanojakaan, ratkoa tällaisia juttuja. Kotikasvatus tulee vastaan aika usein. Jos on lapsuudesta asti tottunut nostamaan kissan pöydälle, on se helppo tehdä aikuisenakin. Mutta jos kotona ei ole koskaan puututtu ongelmiin, on niistä hankala puhua aikuisenakaan. Esiin nousee se, että jos nyt nostan kissan pöydälle, niin toinen ei enää hyväksykään minua, koska osoittauduin hankalaksi tyypiksi, siis hylätyksi tulemisen pelko.
Minun on vaikea perata ihmissuhdeongelmia, koska meillä ei kotona todellakaan puututtu niihin. Äiti varsinkin kuittasi ongelmat toteamalla, että luulet vain, jos joskus kertoi hankaluuksista. Isäpuoli ei myöskään ottautunut moisiin asioihin.
Se että lapsuus oli tietynlainen ei mielestäni oikeuta olemaan hankala muille ihmisille. Munkin lapsuudenkoti oli sellainen ettei mistään puhuttu jne. Otin itse eri asenteen jo nuorena aikuisena. Aikuisuuteen kuuluu kyky kommunikoida ja kohdata toinen ihminen. Ottaa vastuu teoistaan ja sanoistaan.Oletko siis kiinni lapsuudessasi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut saman asian. Ylipäätään suuri osa ihmisistä on pelkureita. Ei uskalleta kohdata ja keskustella asioita halki. Vaan pidetään mykkäkoulua ja parhaassa tapauksessa haukutaan vastapuoli herkkäperseeksi, samalla kun itseon vetänyt herneet nenään siitä että toinen haluaisi selvittää asian.
Minua ihmetyttää mistä sellainen pelkuruus juontaa juurensa? Mikä totuudessa pelottaa?
Eivätkö ihmiset tajua sitä, että elämme vain kerran ja koskaan ei tiedä näkeekö toista enää koskaan. Sen vuoksi perheessämme pyritään elämään sovinnollisesti ja ratkaisemaan eteen tulevat asiat keskustelemalla koska olisi kamalaa jos välillemme olisi jäänyt ratkaisemattomia asioita ja toinen kuolisi vaikkapa jossain onnettomuudessa aen jälkeen kun lähtisi kotiovestamme ulos. Tottakai keskusteluun menee aikaa mutta juuri sen rajallisen ajan vuoksi asiat pitääkin siten, että otetaan härkää sarvista heti eikä viidestoista päivä.
En ymmärrä myöskään sitä, mitä iloa tai hohdokasta on elää herne nenässä. Kaipa siinä voi sitten kuvitella itse olevansa marttyyri ja unohtaa autuaasti, että se ongelma on haudattu maton alle.
Voin toki ottaa välimatkaa kyseiseen henkilöön ja pallohan on muutenkin nyt hänellä eli hän ottakoon yhteyttä jos alkaa miettimään asioita toiselta kantilta. Minä en ala kerjäämään ihmissuhteissa. Ne joko ovat tai eivät ole olemassa. Epämääräisessä tilassa roikkuminen on vastenmielistä. Niin, onhan sekin tavallaan anteliaisuutta kun antaa toisen olla ihan kaikessa rauhassa. Siitä huolimatta olisi ikävä lopettaa ihmissuhde ongelmaa ratkaisematta.
Jos toisella on herne nenässä, anna olla. Ei ole sun tehtäväsi kaivaa hernettä pois. Hän tekee sen ihan itse, jos joskus niin haluaa. Mulla on kaverina yksi draamaqueen, joka kiskoo herneitä nokkaansa milloin mistäkin. Aiemmin oltiin ihan ystäviä, nykyisin vain kavereita. Hän ottaa aina kiukuttelukautensa jälkeen jossain vaiheessa yhteyttä.
Onko itse mt-ongelmainen? Tuntuu häijyltä jättää toinen omiin oloihinsa koska olen aina tehnyt kaikkeni auttaakseni ja tukeakseni hänet irti masennuksesta. Mutta nyt neuvoja saatuani ymmärrän että hajuraon ottaminen on ehkä viisain ratkaisu vaikkei se tunnukaan minusta parhaimmalta ratkaisulta.
Vierailija kirjoitti:
Osa ihmisistä vetää koko elämänsä läpi roolia vetäen. He eivät halua paljastaa sisintään kenellekään koska pelkäävät sen paljastuvan kovin ontonpuoleiseksi. Heille pinnallinen kanssakäynti on ok mutta syvällisemmät jutut saavat heidät kauhun valtaan koska ei ole niitä roolisanoja tilannetta varten. Vain psyyken ammattilaiset tietävät mistä ilmiö johtuu. Me muut voimme vain arvailla.
Oma sisäinen tyhjyys pelottaa. On vain rooli ja sitä minää ei ole ainakaan löydetty.
Vierailija kirjoitti:
Ihmissuhdeongelmat ovat usein vaikeita ratkoa jo senkin vuoksi, että siinä missä joku näkee ongelman, ei toinen huomaa mitään. Ja vaikka huomaisikin, niin kaikilla ei vain ole kykyä ja taitoa, ehkä ei sanojakaan, ratkoa tällaisia juttuja. Kotikasvatus tulee vastaan aika usein. Jos on lapsuudesta asti tottunut nostamaan kissan pöydälle, on se helppo tehdä aikuisenakin. Mutta jos kotona ei ole koskaan puututtu ongelmiin, on niistä hankala puhua aikuisenakaan. Esiin nousee se, että jos nyt nostan kissan pöydälle, niin toinen ei enää hyväksykään minua, koska osoittauduin hankalaksi tyypiksi, siis hylätyksi tulemisen pelko.
Minun on vaikea perata ihmissuhdeongelmia, koska meillä ei kotona todellakaan puututtu niihin. Äiti varsinkin kuittasi ongelmat toteamalla, että luulet vain, jos joskus kertoi hankaluuksista. Isäpuoli ei myöskään ottautunut moisiin asioihin.
Tuo "luulet vain" on juuri sitä toisen ihmisen mitätöintiä ja hyssyttelyä. On se kummallista ettei elävällä olennolla saisi olla tunteita ja lupaa ilmaista niitä kulttuurimme sallimissa rajoissa.
Vierailija kirjoitti:
Osa ihmisistä vetää koko elämänsä läpi roolia vetäen. He eivät halua paljastaa sisintään kenellekään koska pelkäävät sen paljastuvan kovin ontonpuoleiseksi. Heille pinnallinen kanssakäynti on ok mutta syvällisemmät jutut saavat heidät kauhun valtaan koska ei ole niitä roolisanoja tilannetta varten. Vain psyyken ammattilaiset tietävät mistä ilmiö johtuu. Me muut voimme vain arvailla.
Tai sitten heillä on ollut elämässään ihan oikeitakin ongelmia ja lisäksi tuttavapiirissään näitä ihmisiä, jotka haluavat analysoida ihan jokaisen toisen sanan, ilmeen, eleen ja teon. Jossain vaiheessa kyllästyy ja ajattelee, että ei saatana taas vääntöä jostain ihan turhanpäiväisestä.
Olen todennut omissa ihmissuhteissani, että jos toinen osapuoli on valmis painamaan asian ilman sen kummempaa vatvomista unholaan, voin tehdä niin itsekin. Ei mulla ole mitään pakottavaa tarvetta alkaa silloin asiasta yhtään enempää vänkäämään. Vänkääminen voi pahimmillaan aiheuttaa tilanteen, jossa toinen ei olekaan enää valmis painamaan asiaa villasella vaan asia saa suuremmat mittasuhteet kuin mitä koko asialla alunperin edes oli ja se ainoastaan huonontaa tätä ihmissuhdetta. Parempi katsoa eteenpäin kuin taaksepäin.