Mikä oli ensireaktiosi, kun tajusit olevasi raskaana?

Vierailija kirjoitti:

"Ei vittu! S***"nan kuramulkku!"

Raskaus ei ole naurun asia, mutta "kuramulkku" vähän naurattaakin 😂😂

Ap

1. "Ei hitto jos olenkin raskaana, mitä nyt pitäis ajatella, pelottaa..."

2. "Jes, ihanaa!"

3. *elämä hajoaa palasiksi vessan lattialle* "perkele"

4. "Ei jumalauta, miten voin olla näin idiootti!"

Kahdessa ensimmäisessä raskaudessa äidilliset tunteet tuli hyvin pian. Kolmannessa jahkailin pitkään abortin ja lapsen pitämisen välillä, vierastin koko raskautta, kiintymys sikiöön/vauvaan tuli raskauden loppuvaiheessa.

Neljäs raskaus päättyi aborttiin.

Tsemppiä sinulle!

Voi ei : ¨( Näinkö tässä on käynyt, ei voi olla totta.

Ehkäisy jätetty tarkoituksella pois, lapsi saisi tulla jos on tullakseen. Ei vauvakuumetta, ei juuri odotuksia. Tiesin jo ennen testiä olevani raskaana, mutta jotenkin toivoin olevani silti väärässä. Mieto järkytys se oli, että joko nyt? Apua, mitä jos en haluakaan tätä? Hämmennys ehkä päällimmäinen tunne. Lapsi syntyy parin kuukauden päästä, on kyllä toivottu mutta samaa aikaa pelottaa ja mietityttää teinkö kuitenkaan oikean päätöksen kun tähän ryhdyin. Osanko, haluanko, jaksanko?

Se tunne oli jotain... En tiedä... Kolmen vuoden yrittämisen jälkeen testi näytti plussaa. Tein testin tosi aikaisin aamulla (kello oli ehkä 5 tai 6) ja istuin vaan sen jälkeen hämmentyneenä sohvalla ja odotin, että mies heräisi.

Huokaisin helpotuksesta kun näkyi yksi viiva, mutta sitten huomasin että vieressä oli haaleasti toinen viiva. Mietin että ei helvetin helvetti. Viiva vaan vahvistui ja mietin että ei helvetti. Sydän pamppaili ja olin jähmettynyt kauhusta. Huusin poikaystävääni joka tuli vessan taakse, ja huusin että testi on positiivinen. Kuului vaan että voi v*ttu. Ei osattu sanoa muuta sinä iltana.

Seuraavana aamuna heräsin ja toivoin että kaikki oli unta. Ostin vielä kolme raskaustestiä varmistaakseni ja kaikki oli positiivisia. Hoettiin poikaystävän kanssa 2 viikkoa että mitä tehdään, kumpikin oli vaan että en tiedä en tiedä. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, etten pysty tekemään aborttia, olihan siellä kuitenkin kehittymässä meidän lapsemme. Miehellä oli vakipaikka, oli hyvä turvaverkosto ja olimme olleet monta vuotta yhdessä. Mies oli asiasta samaa mieltä.

Kun tehtiin päätös ja raskaus eteni, tunteet olivat tosi sekalaiset. Vuoronperään kauhua, iloa, jännitystä, ahdistusta, rakkautta.. Ahdisti ajatus että jokin kasvoi sisälläni, ja joudun synnyttämään!! Mitenköhän siinäkin kävisi, repeänkö pahasti, meneekö kaikki hyvin jne. Loppuvaiheessa raskautta tuntui etten malta odottaa että pääsen syleilemään vauvaani.

Pitkän ja raskaan synnytyksen jälkeen sain vauvan syliini, ja olo oli todella epätodellinen. Onko tämä tosiaan minun oma vauvani? Säikähdin sekalaista oloani ja tuntui etten tunne oikein mitään. Vauva joutui seurantaan ja sain nukuttua synnytyksen jälkeen, olin kuitenkin valvonut 40 tuntia. Pari päivää synnytyksen jälkeen kun sain vauvan luokseni syliin, äidinvaistot heräsivät ja itkin vain onnesta. Itkin vähän väliä päivään asti. Olihan siinä hormonitkin pelissä, mutta voi sitä onnen määrää ja valtavaa rakkautta mitä tunsin häntä kohtaan. Hoivavietti oli todella suuri. Se oli jotain mitä en koskaan ollut tuntenut.

En ole hetkeäkään katunut päätöstäni. Ennen vauvan saantia en ollut juurikaan pitänyt lapsista tai muutenkaan vauvoja ihmeellisenä. Olin ajatellut etten koskaan tee lapsia, joten pelkäsin minkälainen äiti minusta oikein tulee. Mutta täytyy sanoa, että olen paljastunutkin hyväksi äidiksi ja äitiys tulee kuin luonnostaan. Ja kyllä, repesin synnytyksessä pahasti ja olen monta kertaa kirvannut miksi en pyytänyt sektiota, koska olin ensisynnyttäjä ja lapsi tiedettiin isoksi. Mutta toisaalta olen iloinen siitä että olen saanut kokea synnytyksen ja imettämisen, maitoa kun tuli vain kolme viikkoa. Tuossa tuo minun rakas puolivuotias tuhisee vieressä :)

Polvistui kiitosrukoukseen täysin spontaanisti ja itkin ilon ja onnen kyyneleitä. Se oli sen astisen elämäni onnellisin hetki. Lapsen synnyttyä kaikki ei ole ollut ruusuilla tanssimista, lapsen kanssa ei ongelmia, vaan lapsen isä jätti meidät lapsen synnyttyä. Mutta lapsesta olen joka hetki kiitollinen.

Vierailija kirjoitti:

Huokaisin helpotuksesta kun näkyi yksi viiva, mutta sitten huomasin että vieressä oli haaleasti toinen viiva. Mietin että ei helvetin helvetti. Viiva vaan vahvistui ja mietin että ei helvetti. Sydän pamppaili ja olin jähmettynyt kauhusta. Huusin poikaystävääni joka tuli vessan taakse, ja huusin että testi on positiivinen. Kuului vaan että voi v*ttu. Ei osattu sanoa muuta sinä iltana.

Seuraavana aamuna heräsin ja toivoin että kaikki oli unta. Ostin vielä kolme raskaustestiä varmistaakseni ja kaikki oli positiivisia. Hoettiin poikaystävän kanssa 2 viikkoa että mitä tehdään, kumpikin oli vaan että en tiedä en tiedä. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, etten pysty tekemään aborttia, olihan siellä kuitenkin kehittymässä meidän lapsemme. Miehellä oli vakipaikka, oli hyvä turvaverkosto ja olimme olleet monta vuotta yhdessä. Mies oli asiasta samaa mieltä.

Kun tehtiin päätös ja raskaus eteni, tunteet olivat tosi sekalaiset. Vuoronperään kauhua, iloa, jännitystä, ahdistusta, rakkautta.. Ahdisti ajatus että jokin kasvoi sisälläni, ja joudun synnyttämään!! Mitenköhän siinäkin kävisi, repeänkö pahasti, meneekö kaikki hyvin jne. Loppuvaiheessa raskautta tuntui etten malta odottaa että pääsen syleilemään vauvaani.

Pitkän ja raskaan synnytyksen jälkeen sain vauvan syliini, ja olo oli todella epätodellinen. Onko tämä tosiaan minun oma vauvani? Säikähdin sekalaista oloani ja tuntui etten tunne oikein mitään. Vauva joutui seurantaan ja sain nukuttua synnytyksen jälkeen, olin kuitenkin valvonut 40 tuntia. Pari päivää synnytyksen jälkeen kun sain vauvan luokseni syliin, äidinvaistot heräsivät ja itkin vain onnesta. Itkin vähän väliä päivään asti. Olihan siinä hormonitkin pelissä, mutta voi sitä onnen määrää ja valtavaa rakkautta mitä tunsin häntä kohtaan. Hoivavietti oli todella suuri. Se oli jotain mitä en koskaan ollut tuntenut.

En ole hetkeäkään katunut päätöstäni. Ennen vauvan saantia en ollut juurikaan pitänyt lapsista tai muutenkaan vauvoja ihmeellisenä. Olin ajatellut etten koskaan tee lapsia, joten pelkäsin minkälainen äiti minusta oikein tulee. Mutta täytyy sanoa, että olen paljastunutkin hyväksi äidiksi ja äitiys tulee kuin luonnostaan. Ja kyllä, repesin synnytyksessä pahasti ja olen monta kertaa kirvannut miksi en pyytänyt sektiota, koska olin ensisynnyttäjä ja lapsi tiedettiin isoksi. Mutta toisaalta olen iloinen siitä että olen saanut kokea synnytyksen ja imettämisen, maitoa kun tuli vain kolme viikkoa. Tuossa tuo minun rakas puolivuotias tuhisee vieressä :)

Ihana tarina 😭

Ap

Ekana pään täyttivät kysymykset: kenenköhän se on? Abdul, Muhammed, Jamal, Reiska vai ehkä Jesus? Entä miten tämä on mahdollista? Eihän raskaaksi pitänyt voida tulla jos mies ruippaa kasvoille. Sitten mietin rahaa: paljonko elareita ja toimeentulotukea neljännestä lapsesta saa ja riittääkö se mansikkasiideriin myös tiistaisin.

Vierailija kirjoitti:

Se on muuten jännä juttu, että ne on aina noita korkkiksia, jotka tulee ihan hups hassua vahingossa paksuksi.

Mä oon ihan amis enkä ole ikinä tullut hups keikkaa raskaaksi.

Et mikäköhän teitä mahtaa vaivata?

Korkkis aka korkeakoulutettu :D ihan mahtava kamala lyhenne alan käyttää heti, kiitos!

Vaikka vauva olisi kuinka suunniteltu, varmasti jossain vaiheessa tulee se " ei hitto, ei en minä halua enkä pysty" - kauhu tunne.

Oli se tuleva äiti sitten korkkis tai ei. ;)

Mutta täytyy myöntää noista älyttömistä ( varsinkin yöllisistä) kauhun tunteista huolimatta, että tuollaisia " nyt mun ura tai kroppa menee pilalle, tai miten tämä tapahtui, vaikka olen korkkis"- ei ole tullut.

"Kävikö se muka näin helposti?" Raskaus alkoi siis hedelmöityshoidolla ja heti ensimmäinen alkionsiirto onnistui. Olin jotenkin odottanut, että useampi siirto menisi ennen kuin tärppäisi. Negatiivisia testejä olinkin ehtinyt tehdä jo sen verran, että oli todella outoa nähdä ne kaksi viivaa tikussa.

Vaikka tämä raskaus onkin HYVIN toivottu, niin olen minäkin ehtinyt miettimään että onko meistä vanhemmiksi ja pilaanko nyt elämäni jne. Enimmäkseen tietenkin positiiviset ja luottavaiset fiilikset. On ihan normaalia että tunteet kulkevat vuoristorataa koko raskauden ajan ja sen jälkeenkin :)

Me yritettiin lasta yli vuosi. En enää uskonut kovin vahvasti siihen että näen positiivisen raskaustestin. Olin tehnyt aiemmin kymmeniä negatiivisia. Ensimmäinen ajatus oli "täh"? "Oikeesti, minä raskaana"? Ja sen jälkeen olen tuntenut ajatuksia laidasta laitaan. Vaikka ehkä joku voisi ajatella, että mun pitäisi olla ainoastaan iloinen.

Ensimmäisellä kerralla oli 20v ja juuri aloittanut opinnot. Ai niin, opinnot yliopistossa. Koulutushan tässä oli se ratkaiseva seikka. Olin seurustellut lapsen isän kanssa reilun vuoden ja ehkäisy oli käytössä. Esireaktio oli sellainen täydellisen yllätyksen aiheuttama tyhjä tuijotus. Päässä ei liikkunut oikein mitään ja tuijotin tikkua varmaan puoli tuntia ennen kuin tieto viivojen merkityksestä todella valkeni. Minä ihan oikeasti olin raskaana ja suurin unelmani oli toteutunut, vaikka paljon aikaisemmin kuin olin ajatellut. Seuraavat ajatukset olivat linjalla: "Apua, miten pystyn tähän? Miten tulemme toimeen kun olemme molemmat vasta 20v ja vailla töitä? Poikaystävä varmasti jättää minut kun tästä kerron. Ei hän halua isäksi näin nuorena. Haluanko minäkään? En tiedä. Ehkä pitäisi tehdä abortti. Entä jos teen enkä tulekaan enää koskaan raskaaksi. Mutta meneekö elämäni pilalle jos ryhdyn äidiksi näin nuorena vain ylioppilastutkinto suoritettuna. Ja todennäköisesti vielä yh-äidiksi. APUA!" Päälimmäisenä siis pelko ja epävarmuus. Poikaystävä tosiaan sanoi, ettei aio olla missään tekemisissä lapsen kanssa. Ei hän sitä tilannut, joten ei ole hänen vikansa, että näin kävi. Varasin itkien ajan raskaudenkeskeytykseen, sillä tiesin etten saa yksin elätettyä lasta pelkillä tuilla. Olin jo ehtinyt iloita tulevasta äitiydestä, mutta koin abortin olevan paras vaihtoehto taloudellisista syistä.

Kun istuin odottamassa keskeytysaikaa, koin kummallisen tunteen. Minut valtasi täydellinen varmuus, että abortti olisi suuri virhe ja katuisin sitä ikuisesti. Itkien pyytelin lääkäriltä anteeksi kun en pystykään aborttiin ja olin turhaan varannut ajan jne. Lääkäri oli aivan ihana ja keskusteli kanssani pitkään raskauteen liittyvistä tunteista ja ajatuksista. Hän kertoi, etten todellakaan ollut ensimmäinen, joka kääntyi ns. ovelta takaisin. Hän myös sai minut vakuuttumaan, että teinpä minkä tahansa päätöksen, se on täysin oikea valinta. Viikon verran vielä mietiskelin vaihtoehtoja, vaikka syvällä sisälläni olin jo tehnyt päätöksen. Pidin vauvan kaikesta huolimatta. Pelko, epävarmuus, ilo ja kaikki mahdolliset tunteet tulivat tutuiksi raskauden aikana. Poikaystävä muutti mielensä ja oli hienosti tukenani. Vauva syntyi ja autuaan onnen sijaan tunsinkin vain suurta pelkoa. "Mitä menin tekemään? Olen aivan liian nuori ja köyhä. Enhän minä millään osaa tuota hoitaa. Hoitajatkin sen kohta ymmärtävät ja antavat vauvan parempaan kotiin." Tätä kesti pari päivää, kunnes käytännössä huomasin, että ihme kyllä osaankin hoitaa tuota vierasta pikkuista, joka hämmentävällä tavalla on osa minua." Varsinaisen rakkauden hetken koin vasta, kun pääsimme vauvan kanssa kotiin. Se olikin jotain niin suurta ja ihmeellistä, että itkuhan siinä tuli. Tuo rakkaus ei ole poistunut minnekään ja pikkuiseni on minulle vieläkin yhtä rakas. Hän lähti parin kuukauden ikäisenä luotamme aivoverenvuodon seurauksena ja ikävöin rakasta pikkuistani loppuelämäni. Aluksi syytin itseäni pienen varhaisesta poistumisesta. Järjen vastaisesti tuntuu, että alun aborttiaikeideni takia minua rankaistiin näin. Tiedän, ettei niin oikeasti ole ja sain apua ja tukea sekä ammattilaisilta että läheisiltäni asian käsittelyyn. Nyt 13 vuotta myöhemmin tuollaiset syytökset ovat poissa ja jäljellä on haikea rakkaudentäyteinen ikävä.

75 jatkaa

Enkelilapsellani on nykyisin pian 1-vuotias pikkuveli. Kun sain kuulla hänen olevan tulossa, ensimmäinen ajatukseni oli "Miten se on mahdollista?" Tässä kohtaa lienee olennaista kertoa, että olen nykyisin koulutukseltani maisteri ja minulla on hyväpalkkainen vakituinen työ. Nykyinen mieheni ei ole korkeakoulua käynyt, mutta hänellä on hyväpalkkainen työ. Miehelleni oli jo nuorena kerrottu, ettei hän voi saada lapsia ja itsellenikin on todettu sen olevan hyvin epätodennäköistä erään sairauden jälkeen. Kuitenkin eräänä päivänä lääkäri kertoi minun olevan raskaana. En ollut tehnyt testiä, sillä en ollut osannut epäillä tuollaista. Kuukautiseni ovat niin epäsäännölliset, ettei niistä voi päätellä mitään. Olimme mieheni kanssa tuolloin seurustelleet puolisen vuotta emmekä asuneet yhdessä. Lapsista olimme puhuneet todeten tosiasiat ja hyväksyen sen, ettei niitä tulisi. Käytimme kuitenkin ehkäisyä, koska ajattelimme, että jos ihme lapsen muodossa tapahtuisi, sen aika ei olisi näin pian.

No, se ihme tapahtui silti. Siitä siis tuo ajatus "Miten se on mahdollista?" Kun kerroin miehelleni, hänen ensimmäiset sanansa olivat "Ei se voi olla minun". Loukkaannuin tuolloin, mutta nyt ymmärrän, ettei hän syyttänyt minua pettämisestä. Hän oli elänyt liki 20 vuotta siinä uskossa ettei voi saada lapsia ja tuo oli spontaani ensireaktio yllätykseen. Hetken sulateltuaan mies pyysikin anteeksi ja keskustelimme asian läpi. Pieni ihme syntyi heinäkuussa 3kk ennen laskettua aikaa ja olin yhtä aikaa sekaisin onnesta ja pelosta. En antanut itselleni lupaa rakastua lapseen, koska pelkäsin niin paljon menettäväni hänetkin. Onnellinen silti olin kaiken pelon keskellä. Puoli vuotta meni pienellä sairaalassa ja rakkaus syttyi luvistani piittaamatta siinä pientä hoitaessa. (En ostanut tuota rakkautta rahalla, vaan se tuli ihan itsestään). Nyt hän tosiaan on pian 1-vuotias reipas pikkumies ja enkelivauvan kanssa rakkainta mitä minulla on. Piirun verran rakkampia kuin äärimmäisen rakas miehenikään.

Sinulle ap, paljon tsemppiä täältä! Tunteesi ovat täysin luonnollisia ja luvallisia. Rakkaus lapseen harvoin syttyy heti plussauksen jälkeen tai edes vielä synnytyksen jälkeen. Tunteet ovat aina yksilöllisiä ja oma elämäntilanne ym. vaikuttavat myös osaltaan. Tärkeintä on miettiä rauhassa, mikä on juuri sinulle oikea ratkaisu. Poikaystävän kanssa tottakai pitää keskustella ja hän toivottavasti on kyllin kypsä tukemaan sinua kaikissa tilanteissa. Päätös on yksin sinun (tai teidän). Muille asia ei kuulu päädyittepä mihin tahansa ratkaisuun.      

"Voi vittu!!"