Mikä oli ensireaktiosi, kun tajusit olevasi raskaana?

"Arvasin"

Kyseessä sellainen tulee jos on tullakseen raskaus. Testi vain vahvisti tuntemukseni. Nyt olen viikoilla 25 ja olen ollut tyytyväinen olooni, olen päässyt aika helpolla. Viikkojen 15-22 välissä ajattelin jopa välillä, että mahdanko olla raskaana, kun ei ollut mitään vaivoja, enkä tuntenut liikettäkään.

Onneksi aina on abortti vaihtoehtona, jos ei todella halua lasta.

Mulla epäusko ja järkytys. Tuore puolen vuoden parisuhde ja vahinkoraskaus. Tunsin myös noita kuvailemiasi inhon tunteita, ja paljon negatiivisia ajatuksia..ahdisti enkä tiennyt haluanko lapsia vai en. Nyt kuitenkin rv 9+jotain ja olen alkanut kummasti hyväksymään asian sekä alkanut pitämään tätä normaalina, luonnon järjestämänä juttuna. Tunteet tulevat varmasti vielä heittelemään, mutta niitä ei kannata pelätä. Se kumpi tunne sinulla on vahvempana mielessä, ja mitä poikaystäväsi on mieltä, ratkaisee kyllä asian. Mulle moni gyne on myös sanonut, että asiaa voi hyvin miettiä ne muutamat viikot jos ei ole varma. Yksi piti 9 viikkoa keskeytyksen kannalta takarajana ja toinen 12. Uskon että olet tuohon 9 viikkoonkin mennessä jo päätöksestä varma, joten sulattele asiaa nyt alkuviikot kaikessa rauhassa. Myös minä toivoin alussa että raskaus olisi mennyt kesken, mutta ajan myötä tuo toive katosi ja nykyään se olisi ennemmin suuri suru ja järkytys. Tsemppiä!

N30

"Ei voi olla totta, en voi olla raskaana, en oikeesti voi..."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Ei, ei, ei, ei. Ei voi olla totta. Ei nyt." jne

Jos pidit lapsen, niin muuttuko mieli raskauden aikana?

Ap

Mieli muuttui ihan siinä seuraavien parin viikon aikana ja päätin pitää lapsen. Tilanne raskaudelle oli vaan mahdollisimman huono, vasta runsas kuukausi suhdetta takana ja kaikki vielä auki. Perhe meistä kumminkin tuli, mutta olihan se näin jälkikäteenkin ajateltuna aika hullua edes yrittää...

Ärsyttää ihmiset jotka leikkii ehkäisyllä. Vihaan ihmisiä jotka kuvittelevat että parin koulun käyminen tekee äidistä hyvän. Ihan naurettava ajatuskin.

Vaikka kävisit koulua nimeltä "vanhemmuuskoulu" joka kestää 10-vuotta ja siellä päntätään kirjoista tuubaa niin ei sinusta siltikään tulisi äitinä sen parempi. äitiys kun on elinikäistä ja sitä että rakastaa lastaan enemmän kuin itseään. Sun kaltainen ihminen ei ikinä voisi rakastaa toista enemmän kuin itseäsi. Etenkään pientä ja viatonta oliota.

Jos olisit muutenkin fiksu ihminen, niin ei olisi "ehkäisy" ikinä pettänytkään. Fiksuus on sitä että osaa ennakoida ja välttää typeryydet. Suomessa koulutustaso ei kerro mitään järjestä. Valitettavasti.

Vain keskitasoa tai alemmat kulkevat lopulta sinun koulutustietäsi.

No ekan kerran vahinko 16v, kauhua ja pelkoa se oli, ja abortin päätin tehdä heti. Toisen kerran lapsi oli suunniteltu, kolme vuotta myöhemmin, silloin olin niin epäuskoisen onnellinen, että meinasin kävellä vahingossa ratikan alle kun tulin lääkäristä varmistamasta että se tosiaan on totta, olin jättänyt pillerit vasta kuukausi aikaisemmin pois.

Kun esikoinen oli viisivuotias, tulin taas raskaaksi vahingossa, olin eroamassa miehestä joka oli osoittautunut parantumattomaksi alkoholistiksi, olin lopettanut aika paljon aikaisemmin pillereiden syönnin koska ne teki musta hermoheikon raivohirviön, silloin kyllä vitutti rankasti, ja hävetti mennä lääkäriin pyytämään aborttia. Esikoinen oli toivonut pikkusisarusta, ja mies yritti ylipuhua pitämään vauvan, väitti että hoitaa sen vaikka yksin. No onneksi en suostunut, olihan se kauheaa, mutta hyvä päätös se oli kaikkien kannalta.

Seuraavan kerran tulin raskaaksi neljän vuoden päästä, kolmen vuoden yrittämisen jälkeen aviomieheni kanssa, olin onnellinen, ja en malttanut olla kertomatta siitä kaikille, ei olisi kannattanut, raskaus meni kauhealla tavalla kesken 12.sta viikolla, verta tuli järjettömät määrät, ja siitä jäi kauhea trauma.

Seuraavaan raskauteen menikin siitä vielä viisi vuotta, ei enää uskottu että tulen raskaaksi, ja odoteltiin jo että esikoiseni alkaa muutaman vuoden päästä tekemään meille lapsenlapsia. Kun huomasin että olin raskaana, olin toisaalta onnellinen, toisaalta kauhuissani, kova pelko tuli heti kun pelkäsin että se taas menee kesken. Käytiin sitten varhaisessa ultrassa pelkojen hälventämiseksi, mieskään ei osannut iloita tulevasta lapsesta. Minä ajattelin vaan että kestän kyllä jos siellä ei ole elämää, kunhan ei ole kaksosia. Mutta niinhän se meni, että kaksoset siellä oli, mies oli niin hämmentynyt että pelkäsin että pyörtyy. Mun piti käydä psykologilla juttelemassa kovan pelon takia, mies ei osannut oikein koko aikana iloita niin kuin olin odottanut, pelkäsi hänkin, ajatteli että ollaan jo liian vanhoja kahta vauvaa hoitamaan ja tietysti ne riskit on suuremmat monikkoraskaudessa. Kyllähän se meni vähän sumussa, kun toisaalta teki mieli ostaa kaikkea ihanaa kaksin kappalein, ja mietti että kumpiakohan ne on, ja toisaalta näki mielessään sen kauhean veren määrän mitä tuli silloin...

Näitä kommentteja lukiessani väkisin hiipii ajatus että ei ihme että nykylapset ovat niin onnettomia. Vanhemmat paskaakaan välitä!

Ajatelkaa että olitte itse siellä vatsassa ottamassa vastaan reaktioita ensimmäisinä....

Se on muuten jännä juttu, että ne on aina noita korkkiksia, jotka tulee ihan hups hassua vahingossa paksuksi.

Mä oon ihan amis enkä ole ikinä tullut hups keikkaa raskaaksi.

Et mikäköhän teitä mahtaa vaivata?

Vierailija kirjoitti:

Eka ajattelin että onpas kiva ketju. Sitten luin tuon "olen korkeakoulutettu, hyvä palkka" ja se särähti aika pahasti. Meinaan että kuvittelet selvästi että rahalla saa rakkautta? Just sun kaltainen ihminen voi olla todella kylmä (en sano että kaikki hyvinkoulutetut äidit olisivat huonoja, vain ne jotka tekee tuosta asiasta ison numeron kuten sinä).

Sinuna tekisin abortin. Et ole henkisesti kypsä äidiksi tai vanhemmuuteen. Lapsesikin varmasti katuisi syntymäänsä sillä äiti päätti tehdä lapsen vain koska kokee olevansa "hyvä puitteinen". Täten lapsi tungetaan hoitoon äkkiä ja saa vain pintapuolista rakkautta, krääsää riittää. Sitten ihmetellään miksi lapsi teki itsemurhan vaikka vanhemmat oli "puitteiltaan hyvät". Se on jännä kun ei statuksestaan voi luopua ja omasta habituksestaan. Henkisesti hyvin epäkypsää.

Olen itse perheestä jossa oli puitteet kohdillaan mutta ei rakkautta. Masennus ja mielenterveysdiagnoosi löytyy. Eli en huvikseni huutele. Onneksi itse opin arvostamaan rakkautta ja en tee nykyään mitään ellei minulla ole intohimoa ja aitoa rakkautta asiaa kohtaan.

Tarkoitukseni ei ollut todellakaan "kehuskella", millään palkalla tai koulutuksella, vaan osoittaa se, että mulla on varaa itse elättää lapseni, enkä tarvitse esim. toimeentulotukea tai muita valtion tulonsiirtoja. En todellakaan ajattele, että rahalla voisi ostaa rakkautta, ihmislapsi (tai tarkemmin ihmismieli) ei todellakaan toimi niin. Siksi tässä mietin, että olenko valmis äidiksi, jos ensireaktioni on näin nihkeä. Täällä on ollu tosi paljon kannustavia kommentteja ja sellaisia, joissa kirjoittajan ensimmäinen ajatus ei ole ollut lapsesta kovin ruusuinen, mutta "kasvanut" rakastamaan lasta. Enköhän mäkin siihen pysty, ja biologia tekee oma osansa.

Ap

Kyllä teistä ensireaktio on, että vi**u mitä kusipää ämmiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eka ajattelin että onpas kiva ketju. Sitten luin tuon "olen korkeakoulutettu, hyvä palkka" ja se särähti aika pahasti. Meinaan että kuvittelet selvästi että rahalla saa rakkautta? Just sun kaltainen ihminen voi olla todella kylmä (en sano että kaikki hyvinkoulutetut äidit olisivat huonoja, vain ne jotka tekee tuosta asiasta ison numeron kuten sinä).

Sinuna tekisin abortin. Et ole henkisesti kypsä äidiksi tai vanhemmuuteen. Lapsesikin varmasti katuisi syntymäänsä sillä äiti päätti tehdä lapsen vain koska kokee olevansa "hyvä puitteinen". Täten lapsi tungetaan hoitoon äkkiä ja saa vain pintapuolista rakkautta, krääsää riittää. Sitten ihmetellään miksi lapsi teki itsemurhan vaikka vanhemmat oli "puitteiltaan hyvät". Se on jännä kun ei statuksestaan voi luopua ja omasta habituksestaan. Henkisesti hyvin epäkypsää.

Olen itse perheestä jossa oli puitteet kohdillaan mutta ei rakkautta. Masennus ja mielenterveysdiagnoosi löytyy. Eli en huvikseni huutele. Onneksi itse opin arvostamaan rakkautta ja en tee nykyään mitään ellei minulla ole intohimoa ja aitoa rakkautta asiaa kohtaan.

Tarkoitukseni ei ollut todellakaan "kehuskella", millään palkalla tai koulutuksella, vaan osoittaa se, että mulla on varaa itse elättää lapseni, enkä tarvitse esim. toimeentulotukea tai muita valtion tulonsiirtoja. En todellakaan ajattele, että rahalla voisi ostaa rakkautta, ihmislapsi (tai tarkemmin ihmismieli) ei todellakaan toimi niin. Siksi tässä mietin, että olenko valmis äidiksi, jos ensireaktioni on näin nihkeä. Täällä on ollu tosi paljon kannustavia kommentteja ja sellaisia, joissa kirjoittajan ensimmäinen ajatus ei ole ollut lapsesta kovin ruusuinen, mutta "kasvanut" rakastamaan lasta. Enköhän mäkin siihen pysty, ja biologia tekee oma osansa.

Ap

Niin tai sitten vaan teet sen abortin, ettei lapsi pääse droppaan sun tunnelmaa..

Mitä jos jäät työttömäksi? Mitä jos haluat jäädä kht.lle?? Eiiiih!!!! Ethän sä kestäis sitä.

Vierailija kirjoitti:

Näitä kommentteja lukiessani väkisin hiipii ajatus että ei ihme että nykylapset ovat niin onnettomia. Vanhemmat paskaakaan välitä!

Sinähän varsinainen tulkitsija olet.  :)

Olen se joka ajatteli ensimmäiseksi, että voi vtt. Lapsi on nyt jo muuttanut omilleen ja on edelleen parasta elämässäni, että eipä liioitella. Ensireaktio on ensireaktio, ei me kaikki olla synnytty äitisädekehä pään päällä. Mulla vaati ajatukseen kasvamista.

"Älä mene kesken, älä mene kesken, älä mene kesken, älä mene kesken, tää menee kuitenkin kesken"

Tätä pelkoa jatkui 8kk.

Tännehän häiriintyneitä kommentteja sataa. Jollakin on paha mieli ja pakko sitä on levittää...

No ensimmäinen reaktio oli hämmennys siitä että joko se jo tärppäsi ja sen jälkeen pelkkää iloa vaan.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä teistä ensireaktio on, että vi**u mitä kusipää ämmiä.

Minusta on ihan hyvä, ettei enää tarvitse hampaat irvessä pitää yllä oikeaoppista, kiiltokuvamaista käsitystä odotuksen onnellisuudesta. Elämää se vain on, ja elämä ei yleensä ole kuin elokuvaa. Vertaistuki on loistojuttu.

4&17

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä teistä ensireaktio on, että vi**u mitä kusipää ämmiä.

Minusta on ihan hyvä, ettei enää tarvitse hampaat irvessä pitää yllä oikeaoppista, kiiltokuvamaista käsitystä odotuksen onnellisuudesta. Elämää se vain on, ja elämä ei yleensä ole kuin elokuvaa. Vertaistuki on loistojuttu.

4&17

Korjaus, 4&7.

Vierailija kirjoitti:

Se on muuten jännä juttu, että ne on aina noita korkkiksia, jotka tulee ihan hups hassua vahingossa paksuksi.

Mä oon ihan amis enkä ole ikinä tullut hups keikkaa raskaaksi.

Et mikäköhän teitä mahtaa vaivata?

Vastaan sulle ja nro 26:lle samaan aikaan. Siis tässä on käynyt niin, että kondomi on (luultavasti) mennyt rikki. En ole mitään virallista "lapsettomuudiagnoosia" saanut, mutta gyne joskus sanoi, että hormonitoimintani on laiskaa ja munasolu irtoaa äärimmäisen harvoin, joten raskauden mahdollisuus on pieni. Kuten, jo sanoin ettei tarkoituksenani ollut mitenkään kehuskella koulutuksellani....

Ap

Ensimmäinen raskaus oli "yllätys", olin jo kolmannella kuulla kun miehen kehotuksesta tein testin. Luulin menkkojen olevan myöhässä toiselle paikkakunnalle muuton ja stressin myötä, en hetkeäkään ajatellut että yrityksestä huolimatta olisin raskaana.

Ensimmäinen reaktio oli "Ihanaa! Ei menkkoja pitkään aikaan!". Minulla on aina ollut järjettömän kipeät ja runsaat kuukautiset. Huvittaa, että tuo oli oikeasti ensireaktioni, eikä "ihanaa, me saadaan vauva". Raskaus ja vauva olivat siis täysin toivottuja.

Plussatessani toisen kerran, sain heti niitä perhosia ja onnenkuplia vatsan pohjaan. Sitten mietin mitenhän pitkällä raskaus tällä kertaa mahtaa olla :D.