Lue keskustelun säännöt.
En osaa "kasvaa aikuiseksi". Ikää pian 26v. Miten pystyisin aikuistumaan?
14.01.2017 |
Jotenkin... olen henkisesti yhä edelleen sellainen hukassa oleva teini. En oikein osaa ottaa vastuuta, en ole suunnitellut tulevaisuuttani yhtään, tuntuu että olen ihan kakara mutta iän puolesta kuitenkin ihan aikuinen. Tuntuu että teini-ikähän oli ihan just vasta, mutta onhan siitä jo vuosikausia. Viimeisten vuosien aikana ei ole tapahtunut oikeastaan mitään, en ole kehittynyt missään suhteessa, elämä junnaa paikallaan.
Yliopiston aloitin suoraan lukion jälkeen ja edelleen jatkuu vaan, koska gradu ja muutama erinäinen opintojakso roikkuu. Ala on humanistisella enkä ole pitkään aikaan oikeastaan ollut opiskelukuvioissa mukana, niin olen pudonnut kelkasta, en osaa eikä kiinnosta etsiä ns. oman alan töitä. Pelkään että minulle käy niin että lopulta luovutan valmistumisen suhteen kokonaan. Elämäni rahoitan opintolainalla ja kaupan kassalla työskentelyllä. Joka toinen päivä ajattelen, että haluan irtautua kaikesta ja lähteä vaikka Australiaan, ja sitten joka toinen päivä haaveilen että olisipa pysyvä asunto ja kunnon työpaikka.
Aika menee kauhean nopeasti vaikka päiväni kulutan enimmäkseen omissa oloissani, en varsinaisesti harrasta mitään. Ystäviä on mutta parisuhdetta ei. Lapsuudenperhe asuu kaukana.
Mikä sinulla on ollut se sysäys aikuisuuteen vai kasvoitko siihen ihan ilman mitään käännekohtia? Tai onko täällä muita "ikiteinejä" paikalla vertaistueksi?
Kommentit (42)
Se kasvatti paljon, kun tulin vahingossa raskaaksi ja tein abortin.
Olen tavallaan hiukan lapsellinen kuitenkin vieläkin.
Olen ajatellut alkavani meditoimaan, löytämään yhteyden itseeni ja asioihin, joita haluaisin tehdä. Nyt ei ole oikein mitään käsitystä mitä haluaisin elämältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos se yhtään lohduttaa niin kuusikymppinen tätini pohti tässä päivänä eräänä, että ei hänkään aina tunne oloaan aikuiseksi. Kyseessä siis jo mummoksi ehtinyt eläkeläinen.
Aikuistumisen merkki on minusta se, ettei välitä mitä muut ajattelee tai tekee. Elää sitä omaa elämäänsä ja ottaa vastuun omista valinnoistaan. Niin ja tekee niitä valintoja, eikä käytä elämää vaan pelkkään muiden mielen mukaan elämiseen. Harva valinta on kuitenkin semmoinen, että niiden johdosta elämä menisi täysin päin persettä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mikä on mielestäsi aikuisten elämää? Eikö se ole tuota kuin sinulla? Mikä siitä puuttuu? Kannattaa hankkia enemmän itevarmuutta ja elää mimmoista elämää vain:) yritä hankkia vaikka poikaystävä niin saa tekemistä
Että osaisi ja pystyisi ottamaan vastuuta, haluaisi ja jaksaisi etsiä töitä (muitakin kuin näitä perus aspahommia) ja tehdäkin niitä sitten jos saa, että ei asuisi opiskelija-asunnossa, ja voisi olla vaikkapa parisuhde. Tuollaisesta aikuisuudesta siis itse haaveilen ja olen läheltä seurannut ystävieni kohdalla tätä. No, ei sitä poikaystävää noin vain hankita (koska en halua ns. ketä tahansa, vaan sellaisen jonka kanssa oikeasti synkkaisi), silmät toki pidän auki.
Ap
Noi kaikki asiat tulee eteen jossain vaiheessa. Mutta ei välttämättä vastaa haavekuvaa. Löydät itsesi tilanteesta josta on vaan selviydyttävä jotenkin. Sitä on yleensä aikuisuus.
Hoidat nyt vain sen koulun loppuun ja murehdi sitten :)
Käsite aikuinen... tarkenna? Mitä on olla aikuinen? Ymmärtääkseni 18-vuotta täyttänyt ;) Mikään aikuisuudenlaki ei määrittele tasoa. Me olemme omanlaisiamme ja pidämme eri asioista. Mitäs sitten jos on "lapsellinen aikuinen"? Mahtavaa! Aikuisuus ei ole sitä, että on tietyssä asemassa tiettyyn ikään mennessä, pohjalla tietty koulutustaso, taloudellinen tilanne se, että on millä mällätä ja omaisuus on jo hankittu, täydelliset lapset tehty, täydellisen miehen kanssa ja täydellisesti koulutettu koira oman täydellisen talon, täydellisessä takapihaassa ;) Sä olet aikuinen. Et kalkkis. Sanotaanko näin.
Asia kerrallaan, ole oma itsesi. Janna vastuusi ja tee järkeviä päätöksiä, mutta älä anna niiden päätösten vaikuttaa minuuteesi.
T: ikiteini 30v
Mitä se aikuisen ihmisen elämä sitten on? Ei se mitenkään mystisesti tietyssä iässä muutu, pohjimmiltaan ihminen pysyy samanlaisena perusluonteeltaan ja temperamentiltaan koko elämänsä.
Se, että ottaa vastuun omasta elämästään, on järkevää. Ei se kuitenkaan tarkoita sitä, että pitäsi alkaa elää jotakin "tylsää" aikuisuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos se yhtään lohduttaa niin kuusikymppinen tätini pohti tässä päivänä eräänä, että ei hänkään aina tunne oloaan aikuiseksi. Kyseessä siis jo mummoksi ehtinyt eläkeläinen.
Aikuistumisen merkki on minusta se, ettei välitä mitä muut ajattelee tai tekee. Elää sitä omaa elämäänsä ja ottaa vastuun omista valinnoistaan. Niin ja tekee niitä valintoja, eikä käytä elämää vaan pelkkään muiden mielen mukaan elämiseen. Harva valinta on kuitenkin semmoinen, että niiden johdosta elämä menisi täysin päin persettä.
Tartuin noihin muutamaan sanaan koska tuossa havainnollistui yksi ongelmistani, jota itse tuossa sanoin paikallaan junnaamiseksi. Mutta tosiaan se, että en ole pitkään aikaan ns. tehnyt mitään valintoja taikka päätöksiä vaan antanut asioiden vain olla, monia asioita on jäänyt tekemättä kun en ole osannut tehdä päätöksiä ja sitten mahdollisuudet ym. on vain menneet ohi. En oikein tiedä miksi minusta on tullut näin huono tekemään päätöksiä, aina se on ollut minulle vaikeaa mutta... no kai nyt tuntuu siltä, että ne päätökset tosiaan sitten alkavat olla vakavampia kuin aiemmin, että kun yhden päätöksen tekee niin sillä onkin kauaskantoiset vaikutukset. Että enhän minä olekaan ikuisesti enkä edes kovin pitkään nuori.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä anna muiden tai yhteiskunnan normien määritellä sitä, mitä sun elämääs pitää kuulua tai miltä aikuisuuden pitää näyttää. Tuleeko se ahdistus jostain täyttämättömistä velvoitteista, "olisi pitänyt tähän ja tähän ikään mennessä tehdä jo sitä sitä" tyyppisistä jutuista?
Mä luulen että toi pitkään kestänyt opiskelu aiheuttaa sitä jumiutumisen tunnetta. Olen itsekin opiskellut kohta 6 vuotta (kahta eri alaa), ja ainakin viimeisen vuoden ollut jossain ihme välitilassa odottamassa valmistumista joka onneksi häämöttää tänä keväänä. Mitään ei oikein voi tehdä, kun rahaa ei ole, ja siksi elämäkin on aika junnaavaa ja elämyksetöntä. Harrastukset, matkustaminen, kaikki aika toivotonta kun rahaa ei ole kun välttämättömään elämiseen.
Suosittelisin sulle, että yrität puskea sen koulun loppuun ja sitten painut vaikka matkustamaan ja miettimään asioita hetkeksi. Valmistumisen jälkeen on uusi elämänvaihde päätöksessä, ja saatat voida vaikka aloittaa ns puhtaalta pöydältä tietyssä mielessä.
Kiitos, olet varmaan oikeassa tuossa että opintojen venähtäminen aiheuttaa jumiutumisen tunnetta. Minä olen opiskellut pian 7 vuotta, tosin viimeiset vuodet vain minimimääriä ja enemmän ollut vain töissä sitten. Gradu roikkuu joten opiskeluoikeutta on jatkettava vielä... Kai se täytyy myöntää että tuosta tulee sellainen olo, että olen tuhlannut aikaani ja resurssejani (ja yhteiskunnan resursseja myös, kyllä minä olen tästä kuullut ja huonoa omaatuntoa potenut). Kun tässä ajassa olisin voinut hyvin valmistua vaikka johonkin ammattiin ja tehdä töitäkin, mutta en vain aikanaan sellaista valintaa tehnyt.
Ap
Tulet maksamaan käyttämäsi resurssit yhteiskunnalle vielä moninkertaisena takaisin kun työelämään siirryt. Tehty mikä tehty, turha siitä on tässä vaiheessa kantaa syyllisyyttä. Keskity ennemmin tulevaan ja siihen mitä kaikkea voit vielä saavuttaa. 26 ei loppujen lopuksi ole paljon mitään. Tiedän paljon samanikäisiä ja vanhempiakin, jotka on oikeasti aika hukassa itsensä kanssa. Sulla on sentään tutkinto tulossa.
Onko sulla tiedossa, mikä kaikki tarkalleen vielä opinnoissa roikkuu? Oletko aloittanut gradun ja onko sulla suunnitelma, mihin mennessä ajattelit valmistua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En mä varmaan ikinä kasva aikuiseksi. Osaan toki "säädellä käytöstäni" siten, että osaan esittää aikuista (eli esim en puhu mitä sattuu, sopeutan eleet yms tilanteeseen, pukeudun asiallisesti), kun tilanne sitä vaatii.
Minulle aikuisuus tarkoittaa jämähtämistä joihinkin kuvioihin - niin kuin sinulle on käynyt.
Olet siis aikuinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hanki se tutkinto ensin, pikavauhtia. Älä välitä arvosanoista tai siitä onko gradun aihe hieno. Niitä ei kukaan tule kyselemään, tutkintoa kylläkin. Myöhemmin tutkinnon hankkiminen on paljon työläämpää. Olet kuitenkin käyttänyt siihen ja paljon aikaa ja rahaa (l. tienaamatonta palkkaa). Tutkintoon menee kuvauksesi perusteella enintään vuosi, ehkä saisit sen kasaan jo kesään mennessä.
Sen jälkeen voit käyttää aikaa itsesi etsiskelyyn. Australia on ihan hyvä ajatus. Tai mikä tahansa muu, ei sen tarvitse olla kaukomailla. Ongelmia et pääse pakoon, ne kulkevat aina mukana, sitä ei kannata yrittää. Mutta kauempaa katsottuna oma elämä saattaa näyttää kovin erilaiselta.
Kaikkien ei tarvitse aikuistua samalla tavoin. Jos et halua eläkevirkaa, perhehelvettiä, asuntovelkavankeutta tms. niin ei ole mikään pakko. Jos mieli muuttuu niin niihin ehtii mukaan vielä myöhemminkin.
Minä olen mies, 51 v., enkä vieläkään tiedä mitä aion isona tehdä. Olen kyllä tehnyt paljon töitä ja tienannutkin, mutta samanlaista elämää kuin useimmat koulukaverit en ole elänyt.
Ota yhteyttä graduohjaajaan ja kerro suoraan että tavoitteena on valmis gradu. Teet gradun joka menee läpi. Käyt graduryhmässä/seminaareissa, jos niitä järjestetään. Koita tutustua muihin gradun kirjoittajiin vertaistueksi. Kun opinnot on suoritettu, se ei enää paina harteilla ja helpompi miettiä tulevaa.
Turha miettiä mitä missäkin iässä tulee olla tehtynä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No hei, täällä 40-vuotias 3 lapsen äiti miettii ihan samoja. En kyllä haluakaan kasvaa aikuiseksi, sen verran toki on oltava skarppi että lapset ja talous tulee hoidettua. Olen kyllä ihan vastuuntuntoinen ja turvallinen ja rakastava vanhempi. Muuten kai saan olla niin kuin haluan, minusta myös tuntuu että kaikki samanikäiset ovat niin paljon vanhempia. Ennen se vaivasi mutta ei enää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä anna muiden tai yhteiskunnan normien määritellä sitä, mitä sun elämääs pitää kuulua tai miltä aikuisuuden pitää näyttää. Tuleeko se ahdistus jostain täyttämättömistä velvoitteista, "olisi pitänyt tähän ja tähän ikään mennessä tehdä jo sitä sitä" tyyppisistä jutuista?
Mä luulen että toi pitkään kestänyt opiskelu aiheuttaa sitä jumiutumisen tunnetta. Olen itsekin opiskellut kohta 6 vuotta (kahta eri alaa), ja ainakin viimeisen vuoden ollut jossain ihme välitilassa odottamassa valmistumista joka onneksi häämöttää tänä keväänä. Mitään ei oikein voi tehdä, kun rahaa ei ole, ja siksi elämäkin on aika junnaavaa ja elämyksetöntä. Harrastukset, matkustaminen, kaikki aika toivotonta kun rahaa ei ole kun välttämättömään elämiseen.
Suosittelisin sulle, että yrität puskea sen koulun loppuun ja sitten painut vaikka matkustamaan ja miettimään asioita hetkeksi. Valmistumisen jälkeen on uusi elämänvaihde päätöksessä, ja saatat voida vaikka aloittaa ns puhtaalta pöydältä tietyssä mielessä.
Kiitos, olet varmaan oikeassa tuossa että opintojen venähtäminen aiheuttaa jumiutumisen tunnetta. Minä olen opiskellut pian 7 vuotta, tosin viimeiset vuodet vain minimimääriä ja enemmän ollut vain töissä sitten. Gradu roikkuu joten opiskeluoikeutta on jatkettava vielä... Kai se täytyy myöntää että tuosta tulee sellainen olo, että olen tuhlannut aikaani ja resurssejani (ja yhteiskunnan resursseja myös, kyllä minä olen tästä kuullut ja huonoa omaatuntoa potenut). Kun tässä ajassa olisin voinut hyvin valmistua vaikka johonkin ammattiin ja tehdä töitäkin, mutta en vain aikanaan sellaista valintaa tehnyt.
Ap
Tulet maksamaan käyttämäsi resurssit yhteiskunnalle vielä moninkertaisena takaisin kun työelämään siirryt. Tehty mikä tehty, turha siitä on tässä vaiheessa kantaa syyllisyyttä. Keskity ennemmin tulevaan ja siihen mitä kaikkea voit vielä saavuttaa. 26 ei loppujen lopuksi ole paljon mitään. Tiedän paljon samanikäisiä ja vanhempiakin, jotka on oikeasti aika hukassa itsensä kanssa. Sulla on sentään tutkinto tulossa.
Onko sulla tiedossa, mikä kaikki tarkalleen vielä opinnoissa roikkuu? Oletko aloittanut gradun ja onko sulla suunnitelma, mihin mennessä ajattelit valmistua?
On tiedossa mitä puuttuu eli gradu ja pari tenttiä. Graduun minulla on ollut suunnitelma, mutta se tuntuikin kauhean vaikealta, haukkasin liian ison palan ja loppui motivaatio, aika klassinen tarina siis. En kehtaa enää käydä ohjaajani juttusilla... Ajattelin että valmistuisin ensi vuoden keväällä mieluusti elikkä vuosi olisi vielä aikaa jos suunnitelma hyväksytään.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hanki se tutkinto ensin, pikavauhtia. Älä välitä arvosanoista tai siitä onko gradun aihe hieno. Niitä ei kukaan tule kyselemään, tutkintoa kylläkin. Myöhemmin tutkinnon hankkiminen on paljon työläämpää. Olet kuitenkin käyttänyt siihen ja paljon aikaa ja rahaa (l. tienaamatonta palkkaa). Tutkintoon menee kuvauksesi perusteella enintään vuosi, ehkä saisit sen kasaan jo kesään mennessä.
Sen jälkeen voit käyttää aikaa itsesi etsiskelyyn. Australia on ihan hyvä ajatus. Tai mikä tahansa muu, ei sen tarvitse olla kaukomailla. Ongelmia et pääse pakoon, ne kulkevat aina mukana, sitä ei kannata yrittää. Mutta kauempaa katsottuna oma elämä saattaa näyttää kovin erilaiselta.
Kaikkien ei tarvitse aikuistua samalla tavoin. Jos et halua eläkevirkaa, perhehelvettiä, asuntovelkavankeutta tms. niin ei ole mikään pakko. Jos mieli muuttuu niin niihin ehtii mukaan vielä myöhemminkin.
Minä olen mies, 51 v., enkä vieläkään tiedä mitä aion isona tehdä. Olen kyllä tehnyt paljon töitä ja tienannutkin, mutta samanlaista elämää kuin useimmat koulukaverit en ole elänyt.
Kiitos, kannustava viesti ja hauska näkökulma tuo "tienaamaton palkka". Olen tässä nyt kai tullut taas vähän enemmän tietoiseksi siitä että kyllähän minua tosiaan taitaa pelottaa valmistuminen, koska sitten en enää ole opiskelija vaan... en mitään? Työtön? Nykyinen työsuhteeni ei ole kokoaikainen (eikä mikään unelmaduuni vaan kaupan kassa kuten alussa sanoin) ja tulot riittää vain koska asun onnekkaasti opiskelija-asunnossa. No, kai näihin kaikkiin ratkaisuja löytyy, kunhan osaisi ja uskaltaisi etsiä.
Ap
Vierailija kirjoitti:
On tiedossa mitä puuttuu eli gradu ja pari tenttiä. Graduun minulla on ollut suunnitelma, mutta se tuntuikin kauhean vaikealta, haukkasin liian ison palan ja loppui motivaatio, aika klassinen tarina siis. En kehtaa enää käydä ohjaajani juttusilla...
Pöh! Ohjaaja on tavannut paljon erilaisia graduntekijöitä ja niitä, jotka eivät saa koskaan valmista. Käyt kysymässä ihan suoraan mikä on minimityömäärä, millä saat hyväksytyn gradun. Tarvittaessa vaihdat aiheen helpoimpaan mahdolliseen. Runnot sen läpi rimaa heiluttaen, se riittää. Laita takaraja, ettet yritä liian hienoa. Toukokuu voisi olla hyvä.
Se 51v mies
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä sua ap vaivaa lähestyvä kolmenkympin kriisi, eli olet hyvinkin aikataulussa etkä jälkeenjäänyt. Mietit mitä haluat elämältäsi ja miten muutut, kun nuoruudesta on luovuttava.
Tämä. Ihan normaalilta kuulostaa. Ja mitä se "oikea" aikuisuus lopulta edes on? Nykyään moni ei halua lapsia ollenkaan, vaihtaa ammattia aikuisena, reissaa ja elää ihan itsensä näköistä elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On tiedossa mitä puuttuu eli gradu ja pari tenttiä. Graduun minulla on ollut suunnitelma, mutta se tuntuikin kauhean vaikealta, haukkasin liian ison palan ja loppui motivaatio, aika klassinen tarina siis. En kehtaa enää käydä ohjaajani juttusilla...
Pöh! Ohjaaja on tavannut paljon erilaisia graduntekijöitä ja niitä, jotka eivät saa koskaan valmista. Käyt kysymässä ihan suoraan mikä on minimityömäärä, millä saat hyväksytyn gradun. Tarvittaessa vaihdat aiheen helpoimpaan mahdolliseen. Runnot sen läpi rimaa heiluttaen, se riittää. Laita takaraja, ettet yritä liian hienoa. Toukokuu voisi olla hyvä.
Se 51v mies
Tiedän minimimäärän ja sekin tuntuu liian suurelta... Mutta tosiaan suurin ongelma gradun tekemisen suhteen taitaa olla tosiaan tuo liian vaikea aihe. Ei minusta tutkijaa tule niin sinänsähän se on ihan sama vaikka tekisinkin aivan luokattoman huonon mutta läpi menevän gradun. Ottaa ylpeyden päälle jotenkin, kun niin pitkään olen roikkunut yliopistolla ja sittenkin valmistuisin vain rimaa hipoen... jotenkin tuntuu että tässä vaiheessa pitäisi näyttää että ihan syystä olen näin pitkään opiskellut. Oman pääni sisässähän suurin osa näistä ongelmista tietysti taitaa olla.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä anna muiden tai yhteiskunnan normien määritellä sitä, mitä sun elämääs pitää kuulua tai miltä aikuisuuden pitää näyttää. Tuleeko se ahdistus jostain täyttämättömistä velvoitteista, "olisi pitänyt tähän ja tähän ikään mennessä tehdä jo sitä sitä" tyyppisistä jutuista?
Mä luulen että toi pitkään kestänyt opiskelu aiheuttaa sitä jumiutumisen tunnetta. Olen itsekin opiskellut kohta 6 vuotta (kahta eri alaa), ja ainakin viimeisen vuoden ollut jossain ihme välitilassa odottamassa valmistumista joka onneksi häämöttää tänä keväänä. Mitään ei oikein voi tehdä, kun rahaa ei ole, ja siksi elämäkin on aika junnaavaa ja elämyksetöntä. Harrastukset, matkustaminen, kaikki aika toivotonta kun rahaa ei ole kun välttämättömään elämiseen.
Suosittelisin sulle, että yrität puskea sen koulun loppuun ja sitten painut vaikka matkustamaan ja miettimään asioita hetkeksi. Valmistumisen jälkeen on uusi elämänvaihde päätöksessä, ja saatat voida vaikka aloittaa ns puhtaalta pöydältä tietyssä mielessä.
Kiitos, olet varmaan oikeassa tuossa että opintojen venähtäminen aiheuttaa jumiutumisen tunnetta. Minä olen opiskellut pian 7 vuotta, tosin viimeiset vuodet vain minimimääriä ja enemmän ollut vain töissä sitten. Gradu roikkuu joten opiskeluoikeutta on jatkettava vielä... Kai se täytyy myöntää että tuosta tulee sellainen olo, että olen tuhlannut aikaani ja resurssejani (ja yhteiskunnan resursseja myös, kyllä minä olen tästä kuullut ja huonoa omaatuntoa potenut). Kun tässä ajassa olisin voinut hyvin valmistua vaikka johonkin ammattiin ja tehdä töitäkin, mutta en vain aikanaan sellaista valintaa tehnyt.
Ap
Tulet maksamaan käyttämäsi resurssit yhteiskunnalle vielä moninkertaisena takaisin kun työelämään siirryt. Tehty mikä tehty, turha siitä on tässä vaiheessa kantaa syyllisyyttä. Keskity ennemmin tulevaan ja siihen mitä kaikkea voit vielä saavuttaa. 26 ei loppujen lopuksi ole paljon mitään. Tiedän paljon samanikäisiä ja vanhempiakin, jotka on oikeasti aika hukassa itsensä kanssa. Sulla on sentään tutkinto tulossa.
Onko sulla tiedossa, mikä kaikki tarkalleen vielä opinnoissa roikkuu? Oletko aloittanut gradun ja onko sulla suunnitelma, mihin mennessä ajattelit valmistua?
On tiedossa mitä puuttuu eli gradu ja pari tenttiä. Graduun minulla on ollut suunnitelma, mutta se tuntuikin kauhean vaikealta, haukkasin liian ison palan ja loppui motivaatio, aika klassinen tarina siis. En kehtaa enää käydä ohjaajani juttusilla... Ajattelin että valmistuisin ensi vuoden keväällä mieluusti elikkä vuosi olisi vielä aikaa jos suunnitelma hyväksytään.
Ap
Mulle kävi opparin kanssa suunnitelmavaiheessa vähän sama homma. Ohjaava opettaja sanoi ideani kuulostavan väitöskirjalta. Mulla oli siihen aikaan muutenkin ongelmia mielenterveyden ja jaksamisen kanssa, ja koko tutkimussuunnitelman vääntäminen, aiheen keksiminen ja kaikki tuntui ihan mahdottomalta kun aivot oli niin solmussa. Vieläkin tulee välillä ajatuksia, että onkohan tämä nyt hyvä aihe, entäs jos lopputulos on vaan kasa paskaa jne.
Onko aihe saatu nyt sopivan kokoiseksi tai oletko vaihtanut aihetta? Kuulostaa ikävältä, mutta sun on nyt vaan pakko kehdata sinne ohjaajan juttusille. Käy mahdollisesti juttelemassa opinto-ohjaajan, tai kuka ikinä tuota vastaava tyyppi onkaan yliopistossa, kanssa ja tehkää yhdessä suunnitelma sun loppuajan opinnoille. Yritä tehdä selkeä suunnitelma ja saavutettavissa olevia välitavoitteita. Mua auttoi hirveästi kun pystyi konkretisoimaan kaiken, mitä on vielä tulossa ja missä vaiheessa ennen kuin valmistua. Sitten niitä napsii pois siitä listalta. Ettei kaikki tunnu vaan epämääräiseltä, vaan että se valmistuminen todella häämöttää siellä ja sitä ennen on tehtävä nämä konkreettiset teot.
Kohta sulkeutuu palsta mutta kiva että on tullut asiallista keskustelua vaikka menikin omasta puolestani aika paljon tekemättömästä gradusta jankkaamiseen :) No tulipahan selväksi että se(kin) taitaa olla minulle isompi ongelma kuin olen suostunut myöntämään. Nostelen ehkä ketjua vielä huomenna.
Ap
Kiitos, olet varmaan oikeassa tuossa että opintojen venähtäminen aiheuttaa jumiutumisen tunnetta. Minä olen opiskellut pian 7 vuotta, tosin viimeiset vuodet vain minimimääriä ja enemmän ollut vain töissä sitten. Gradu roikkuu joten opiskeluoikeutta on jatkettava vielä... Kai se täytyy myöntää että tuosta tulee sellainen olo, että olen tuhlannut aikaani ja resurssejani (ja yhteiskunnan resursseja myös, kyllä minä olen tästä kuullut ja huonoa omaatuntoa potenut). Kun tässä ajassa olisin voinut hyvin valmistua vaikka johonkin ammattiin ja tehdä töitäkin, mutta en vain aikanaan sellaista valintaa tehnyt.
Ap