Mikä ystävässä ärsyttää, ottaa aivoon, ketuttaa jne., mutta et sano sitä hänelle? - Sano se tässä!

Keksii aina tarinoita menneisyydestään, joita ei ole koskaan tapahtunut. Tiedän vallan hyvin mitä hänen elämässään on ollut meneillään, koska olen tuntenut hänet lähes koko elämäni.

Toinen ystäväni ei ikinä maksa velkojaan minulle takaisin eikä hänen kanssaan voi ikinä sopia mitään, koska minuutteja ennen lähtöä selviää että jotain muuta on ilmaantunut tilalle. Ja hänellä kestää aina ikuisuus vastata viesteihin.

Ihan perus "vuoroin vieraissa". Miks mun pitää aina mennä mut mun luo ei tulla? Ei sit millään! Aina on jotain. "Oon kuumeessa" "Mul on flunssa" "oon väsynyt", "Mul onkin nälkä, en tuukkaan kun meen syömään" "en mä enää viitti kun kohta on pimeetä" "Mä en haluu kävellä niiden kuppiloiden ohi kun on viikonloppu" "ei oo rahaa" siis AINA on jokin syy. Vaikka olis 5 minuutin kävelymatkan päässä ni ei! Ei vaan voi...

Vaikka lasten kautta on aikoinaan tutustuttu, mutta kun lapset jo noin 10v, niin ei niitä enää tarvitse ottaa tapaamisiin mukaan, vaan ystävyyden on aika jatkua ilman lasten läsnäoloa.

Sulla on aina nälkä ja aina rahat loppu. Yritän auttaa, annan neuvoja mistä saisit ees näkkäriä ja puuroa. Ei kelpaa. Valitat, valitat ja valitat kuinka et oo päiviin syönyt. En enää jaksa, tuntuu pahalta jos puhut totta. Kannan sinulle ruokaa. Tyhjennän omat kaappini, haen kaupasta omilla vähilläni ja maksan vielä matkat, että sinä saat vatsasi täyteen. Olet kiitollinen, se on mukavaa. Saan hyvän mielen, kuin autoin. Menee viikko, kaksi ja sama taas. Sama rumba alkaa taas. Olen tehnyt tätä monta kertaa. Olen työtön ja minulla on lapsia elätettävänä. Sinä olet yksinäinen ja käyt töissä. Saamme suunnilleen yhtä paljon rahaa, mutta minun pitäisi sillä voida elättää vielä yksi aikuinen lisää. Tilanne kääntyy toisin päin, minulla ei ole rahaa, ei ole ruokaa (koska olen kantanut sinulle aikaisemmin). Ajattelen turvautua apuusi, koska olen auttanut sinua jo monta kertaa. Tiedän, ettei sinullekkaan jää paljon ylinmääräistä joten kysyn, voitko LAINATA 6€. Saisin sillä maitoa, leipää, makaronia ja makkaraa. Et voi... koska tilipäivääsi on vielä pari päivää ja sinulla on vain 20€. Kiitos! Pidä eurosi, btw viimeksi kuin toin sinulle muovipussillisen ruokaa, minulla oli 30€ itselläni ja tämän reissun päätteeksi meille jäi 10€. Mutta ei sitten.

Oppia ikä kaikki, mieti tarkkaan autatko ja ketä autat. Apua et takaisin saa, vaikka olisit kaikkesi toisen eteen tehnyt. Miksi joillain on niin kova tarve repiä hyöty kavereistakin???

Ystävä 1: ÄLYTTÖMÄN NEUROOTTINEN. Ketään ei oikeasti kiinnosta kenenkään tuntemattoman ihmisen olemiset ja tekemiset niin paljoa kun luulet. Lapsellesi teet suuren karhunpalveluksen sillä, ettet kasvata häntä ollenkaan. Ja miksi ihmettelet, ettei hän syö kunnollista ruokaa ollenkaan, jos vähintään joka toinen päivä haette pikaruokaa? Miehesi on suurin vätys jota olen koskaan tavannut, heivaa se nyt jo pihalle.

Ystävä 2: Tee jotain tuolle sairaanloiselle mustasukkaisuudellesi. Miehellesi ei voi kukaan nainen edes puhua, ilman että se on järkyttävä ongelma. Etkö oikeasti nää, että tuo on sairasta!

Ystävä(t) 3: Tämä on oikeastaan kaveriporukka, jossa kaikki muut ovat sinkkuja paitsi minä. Aina puhutaan siitä, että lapselliset eivät osaa ajatella lapsettomia, parisuhteelliset sinkkuja yms, mutta tässä kaveriporukassa kaikki on päinvastoin. Siis oikeasti, joka illanistujaisissa puheenaiheena on heidän tuleva sinkkuvuosi/kesä/viikonloppu/risteily tms. Koko illan aikana olen täysin ilmaa. Monesti he kilistelevät silmieni edessä sinkkujutuillensa. Ja minä en siis todellakaan puhu lapsestani ja parisuhteestani koko ajan, silloin vain jotain jos kysytään. Eikä kukaan koskaan kysy.

Liika avoimuus ja jatkuva avautuminen. Ymmärrän hyvin vaikeassa tilanteessa ystäville puhumisen, mutta en jatkuvalla syötöllä ja kaikkialla. Omista asioista voi puhua missä seurassa tahansa, mielialalääkkeistä voi puhua kovaan ääneen ruokakaupassa, avautua ja itkeä apteekissa farmaseutille, kaikista ongelmista voi puhua ihmisille jotka on juuri tavannut. Lisäks tää avautuminen on ihan jatkuvaa, lopulta aina vaan olen hiljaa ja nyökyttelen, suunvuoroa en saa. Kuuden tunnin ajomatkan kaveri piti oman monologinsa. Lisäksi puhuu koko ajan kuinka kukaan ei uskosi että hän voisi olla masentunut ja kuinka vaikeaa se on enkä minä ei-masentuneena voi koskaan ymmärtää, koko ajan ahdistaa eikä apua saa. Kuitenkin lääkärin vastaanotolla kaveri saa aina runsaan lääkearsenaalin, lausunnot, sairaslomat ja lähetteet jatkohoitoon, hän voi hyvin kertoa kelle tahansa lääkärille kaiken ja itkeä avoimesta vastaanotolla.

Kaveri ei edes tiedä että minulla on diagnosoitu vaikea masennus, paniikkihäiriö ja syömishäiriö, en koskaan ole saanut suunvuoroa kertoakseni enkä muutenkaan halua kertoa kenellekään heti kaikkea. Mä sain taistella vuosia että edes pääsin psykiatrille ja pääsin vasta sen jälkeen kun minut itsemurhayrityksen jälkeen jouduttiin elvyttämään. Silloinkaan en saanut lähetettä jatkohoitoon, koska psykiatri arveli etten ole masentunut. En osaa heti avautua tai itkeä kenenkään nähden ja avun saaminen on mahdotonta, hoitosuhde yleensä lopetetaan muutaman käynnin jälkeen kun minut todetaan ihan hyvin pärjääväksi. Sitten kuuntelen kaverin avautumisia miten en voi ymmärtää kuinka rankkaa hänellä on ja miten on niin vaikea saada apua kun ei saa edes useammin kuin kahta kertaa viikossa olevaa psykoterapiaa.

Tänäänkin kun menen sinne, kuulen miten ei ole jaksanut tehdä mitään muuta kuin selata instagramia ja facebookia, eikä kukaan ymmärrä kuinka rankkaa hänellä on eikä saanut ahdistukseen kuin pienen määrän bentsoja. Mä olen saanut tänään kolme paniikkikohtausta ja viillellyt viimeksi eilen, enkä ole koskaan saanut mitään muuta kuin pienen annoksen cipralexiä. Kukaan ei uskoisi sitä minusta, eikä kukaan tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Sulla on aina nälkä ja aina rahat loppu. Yritän auttaa, annan neuvoja mistä saisit ees näkkäriä ja puuroa. Ei kelpaa. Valitat, valitat ja valitat kuinka et oo päiviin syönyt. En enää jaksa, tuntuu pahalta jos puhut totta. Kannan sinulle ruokaa. Tyhjennän omat kaappini, haen kaupasta omilla vähilläni ja maksan vielä matkat, että sinä saat vatsasi täyteen. Olet kiitollinen, se on mukavaa. Saan hyvän mielen, kuin autoin. Menee viikko, kaksi ja sama taas. Sama rumba alkaa taas. Olen tehnyt tätä monta kertaa. Olen työtön ja minulla on lapsia elätettävänä. Sinä olet yksinäinen ja käyt töissä. Saamme suunnilleen yhtä paljon rahaa, mutta minun pitäisi sillä voida elättää vielä yksi aikuinen lisää. Tilanne kääntyy toisin päin, minulla ei ole rahaa, ei ole ruokaa (koska olen kantanut sinulle aikaisemmin). Ajattelen turvautua apuusi, koska olen auttanut sinua jo monta kertaa. Tiedän, ettei sinullekkaan jää paljon ylinmääräistä joten kysyn, voitko LAINATA 6€. Saisin sillä maitoa, leipää, makaronia ja makkaraa. Et voi... koska tilipäivääsi on vielä pari päivää ja sinulla on vain 20€. Kiitos! Pidä eurosi, btw viimeksi kuin toin sinulle muovipussillisen ruokaa, minulla oli 30€ itselläni ja tämän reissun päätteeksi meille jäi 10€. Mutta ei sitten.

Oppia ikä kaikki, mieti tarkkaan autatko ja ketä autat. Apua et takaisin saa, vaikka olisit kaikkesi toisen eteen tehnyt. Miksi joillain on niin kova tarve repiä hyöty kavereistakin???

Lisätään vielä loppu, nyt tiedät, että minun kaapit ja pussit ovatkin tyhjät. Et soita, et vastaa puheluihin tai viesteihin. Ystävyydellä ei enää ollutkaan mitään merkitystä, kun minusta ei ollut sinulle hyötyä. Hyvä näin, annetaan tomujen laskeutua ja kokeillaan joskus uudestaan, mutta pussin nyörit ovat nyt suljettu. Annan kyllä sen 2€, että pääset syömään jonnekin seurakuntatalolle. Mutta tämähän ei sinulle kelvannut, koska on nöyryyttävää. Mutta sori vain, ei muuta rahallista/ruoka-apua en enää tarjoa. Tärkeä olet silti.

Ystäväni juoruilee muista ystävistään ja siskostaan ja puhuu pahaa selän takana. Kasvotusten taas on ihan erilainen ja esittää olevansa kaikkien hyvä kaveri. 

Kun on sovittu joku yhteinen juttu, niin voit perua sen viis minsaa ennen sovittua aikaa ja syy voi olla esim,ei huvita ja en jaksa. Siis ärsyttää ja pahasti!

Hyvä ystävä: uusi vaimosi on ikävä, määräilevä ja kontrolloiva  tosikko, joka on muuttanut sinut vähitellen  kaltaisekseen. Totesitte jo jokunen vuosi sitten, että teidän "päättäväisyytenne" on etäännyttänyt monia vanhoja ystäviä pois. Ikävä sanoa, mutta se jatkuu varmasti, sillä vaimollasi on taipumus suututtaa ihmisiä. Sinä et ilmeisesti sitä huomaa, etkä välitä puuttua asiaan - siksikö kun pääset niin helpommalla? Et huomaa sitäkään, että lellitte teidän yhteistä iltatähteä ja jätätte sinun vanhemmat lapset huomiotta, vaikka he tarvitsisivat erityisesti sinua, kun ovat oman äitinsä nuorina menettäneet. 

Kaksi parasta ystävääni ovat samantyyppisiä. Minä lohdutan heitä AINA, kun jokin on vialla tai surettaa. Ja jos joskus jostain syystä (esim oman keskivaikean masennukseni vuoksi) en ole lohduttajan ominaisuudessa saatavilla 247, saan kiukut niskaani. Heistä kummallakaan ei ole diagnosoitu mitään mielenterveysongelmia - toisin kuin minulla. Molemmat tästä tietoisia.

Silti ihmettelen missä he aina ovat, kun heidän tukeaan tarvitsisin.

Etsi pakonomaisesti miestä, kuka vain kelpasi. Kun minä tapasin oman mieheni, puhui selkäni takana että ainoa syy miksi mies valitsi minut eikä häntä oli se, että sattui näkemään minut ensin. Sitten tapasi kolmekymppisen varattoman ruman töykeän miesvauvan, ja heti rakastuivat. Muuttivat yhteen. Kertoi kahvitellessa kuinka ärsyttävää/pelottavaa/kurjaa kun mies tekee niin ja näin. Mutta pakko olla joku mies, ettei vaan tarvitse olla yksin. Ystävyys on haalentunut pois.

Vierailija kirjoitti:

Asumme ystäväni kanssa eri kaupungeissa. Minä olen aina se, joka menee heillä käymään. Kun olen hänen kotikaupungissaan, kysyn aina että ehtiikö nähdä ja käyn kylässä. Hän käy kyllä monesti minun kotikaupungissani, mutta ei kysy että voitaisiinko nähdä samalla. Ei ole käynyt luonani moneen vuoteen, en jaksa enää pyytää. Jos tulee joskus tänne esim. viikonlopuksi, menee aina hotelliin (vaikka meilläkin olisi tilaa) ja näemme jopa joskus siellä hänen hotellihuoneessa. Eli jos hän kerrankin viitsii nähdä minua täällä, joudun siltikin raahautumaan hotelliin tai kaupungille. (Ennen kuin joku alkaa kyselemään niin meillä on ylimääräinen vierashuone, siistiä ja olemme muutenkin vieraanvaraisia eli tarjoamme kyllä ruuat vieraille jne. Kun menen käymään, voin olla vaikka viikonlopun hänen luonaan eli viihdymme yhdessä, joten ei johdu siitäkään.)

Minä käyttäydyn vähän niin kuin ystäväsi eli en halua asua hänen luonaan, kun olen entisessä kotikaupungissani vierailulla. En myöskään kyläillyt hänen luonaan silloin kun vielä asuttiin samassa kaupungissa. Syy tähän on yksinkertainen; vaikka rakastan ystävääni yli kaiken, en voi sietää hänen miestään ja lastaan. Voisiko sinun ystävälläsi olla sama tilanne? En voisi kuvitellakaan, että sanoisin ystävälleni inhon hänen rakkaitaan kohtaan, joten tapaamme muualla kuin hänen kotonaan.

Yhdessä ystävässä ärsyttää että joka kerta kun hän aloittaa uuden suhteen (kyllä, kukaan ei ole tarpeeksi hyvä....kovin kauan), ystävyytemme on katkolla. Joka kerta jään kuin nalli kalliolle ja joka kerta teen pienen surutyön että taas olen sitten vähän aikaa ilman tätä ystävää. Toinen ystävä taas muuttaa kiinnostuksen kohteensa senhetkisen poikaystävän mukaan: jos mies kuuntelee heviä, sitä täytyy ruveta myöskin hevariksi ja jos mies on harmonikansoittaja, alkaa armoton kansanmusiikkifanitus.

Hei, onko kukaan löytänyt itsensä näistä kommenteista? Mä taisin löytää tuosta joka puhuu liikaa....puhun siksi kun ystävä on todella huono avautumaan mistään. Jos en minä puhuisi, meidän tapaamisemme olisivat kuolettavan hiljaisia! :O Pitää kuitenkin ehkä himmata räpätystä, en ole tajunnut että saattaisi ärsyttää. :)

Ylipäätään ihmiset, jotka kontrolloivat ja määräävät muita tai ainakin yrittävät. Painavat muita alaspäin ja ovat hyökkääviä, sellaiset ovat luotaan pois työntäviä.En hyväksy sellaista. Ei ärsytä, mutta en halua olla tekemisissä sellaisten kanssa.

Laitat aina oman etusi muiden edelle. Et koskaan ajattele muita ennen itseäsi, korkeintaan miestäsi. Vaikka olemme olleet ystäviä vuosia, et silti ole koskaan valmis toimimaan muuten kuin siten miten sinulle parhaiten sopii.

Tiedän että käyt täällä, toivottavasti luet tämän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asumme ystäväni kanssa eri kaupungeissa. Minä olen aina se, joka menee heillä käymään. Kun olen hänen kotikaupungissaan, kysyn aina että ehtiikö nähdä ja käyn kylässä. Hän käy kyllä monesti minun kotikaupungissani, mutta ei kysy että voitaisiinko nähdä samalla. Ei ole käynyt luonani moneen vuoteen, en jaksa enää pyytää. Jos tulee joskus tänne esim. viikonlopuksi, menee aina hotelliin (vaikka meilläkin olisi tilaa) ja näemme jopa joskus siellä hänen hotellihuoneessa. Eli jos hän kerrankin viitsii nähdä minua täällä, joudun siltikin raahautumaan hotelliin tai kaupungille. (Ennen kuin joku alkaa kyselemään niin meillä on ylimääräinen vierashuone, siistiä ja olemme muutenkin vieraanvaraisia eli tarjoamme kyllä ruuat vieraille jne. Kun menen käymään, voin olla vaikka viikonlopun hänen luonaan eli viihdymme yhdessä, joten ei johdu siitäkään.)

Minä käyttäydyn vähän niin kuin ystäväsi eli en halua asua hänen luonaan, kun olen entisessä kotikaupungissani vierailulla. En myöskään kyläillyt hänen luonaan silloin kun vielä asuttiin samassa kaupungissa. Syy tähän on yksinkertainen; vaikka rakastan ystävääni yli kaiken, en voi sietää hänen miestään ja lastaan. Voisiko sinun ystävälläsi olla sama tilanne? En voisi kuvitellakaan, että sanoisin ystävälleni inhon hänen rakkaitaan kohtaan, joten tapaamme muualla kuin hänen kotonaan.

En pidä myöskään ystäväni lapsesta ja miehestä....siksi en tahdo kyläilläkään heillä. Mutta mene nyt sanomaan tämmöistä.....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asumme ystäväni kanssa eri kaupungeissa. Minä olen aina se, joka menee heillä käymään. Kun olen hänen kotikaupungissaan, kysyn aina että ehtiikö nähdä ja käyn kylässä. Hän käy kyllä monesti minun kotikaupungissani, mutta ei kysy että voitaisiinko nähdä samalla. Ei ole käynyt luonani moneen vuoteen, en jaksa enää pyytää. Jos tulee joskus tänne esim. viikonlopuksi, menee aina hotelliin (vaikka meilläkin olisi tilaa) ja näemme jopa joskus siellä hänen hotellihuoneessa. Eli jos hän kerrankin viitsii nähdä minua täällä, joudun siltikin raahautumaan hotelliin tai kaupungille. (Ennen kuin joku alkaa kyselemään niin meillä on ylimääräinen vierashuone, siistiä ja olemme muutenkin vieraanvaraisia eli tarjoamme kyllä ruuat vieraille jne. Kun menen käymään, voin olla vaikka viikonlopun hänen luonaan eli viihdymme yhdessä, joten ei johdu siitäkään.)

Minä käyttäydyn vähän niin kuin ystäväsi eli en halua asua hänen luonaan, kun olen entisessä kotikaupungissani vierailulla. En myöskään kyläillyt hänen luonaan silloin kun vielä asuttiin samassa kaupungissa. Syy tähän on yksinkertainen; vaikka rakastan ystävääni yli kaiken, en voi sietää hänen miestään ja lastaan. Voisiko sinun ystävälläsi olla sama tilanne? En voisi kuvitellakaan, että sanoisin ystävälleni inhon hänen rakkaitaan kohtaan, joten tapaamme muualla kuin hänen kotonaan.

En pidä myöskään ystäväni lapsesta ja miehestä....siksi en tahdo kyläilläkään heillä. Mutta mene nyt sanomaan tämmöistä.....

Kutsutko itseäsi ystäväksi?

Vierailija kirjoitti:

Liika avoimuus ja jatkuva avautuminen. Ymmärrän hyvin vaikeassa tilanteessa ystäville puhumisen, mutta en jatkuvalla syötöllä ja kaikkialla. Omista asioista voi puhua missä seurassa tahansa, mielialalääkkeistä voi puhua kovaan ääneen ruokakaupassa, avautua ja itkeä apteekissa farmaseutille, kaikista ongelmista voi puhua ihmisille jotka on juuri tavannut. Lisäks tää avautuminen on ihan jatkuvaa, lopulta aina vaan olen hiljaa ja nyökyttelen, suunvuoroa en saa. Kuuden tunnin ajomatkan kaveri piti oman monologinsa. Lisäksi puhuu koko ajan kuinka kukaan ei uskosi että hän voisi olla masentunut ja kuinka vaikeaa se on enkä minä ei-masentuneena voi koskaan ymmärtää, koko ajan ahdistaa eikä apua saa. Kuitenkin lääkärin vastaanotolla kaveri saa aina runsaan lääkearsenaalin, lausunnot, sairaslomat ja lähetteet jatkohoitoon, hän voi hyvin kertoa kelle tahansa lääkärille kaiken ja itkeä avoimesta vastaanotolla.

Kaveri ei edes tiedä että minulla on diagnosoitu vaikea masennus, paniikkihäiriö ja syömishäiriö, en koskaan ole saanut suunvuoroa kertoakseni enkä muutenkaan halua kertoa kenellekään heti kaikkea. Mä sain taistella vuosia että edes pääsin psykiatrille ja pääsin vasta sen jälkeen kun minut itsemurhayrityksen jälkeen jouduttiin elvyttämään. Silloinkaan en saanut lähetettä jatkohoitoon, koska psykiatri arveli etten ole masentunut. En osaa heti avautua tai itkeä kenenkään nähden ja avun saaminen on mahdotonta, hoitosuhde yleensä lopetetaan muutaman käynnin jälkeen kun minut todetaan ihan hyvin pärjääväksi. Sitten kuuntelen kaverin avautumisia miten en voi ymmärtää kuinka rankkaa hänellä on ja miten on niin vaikea saada apua kun ei saa edes useammin kuin kahta kertaa viikossa olevaa psykoterapiaa.

Tänäänkin kun menen sinne, kuulen miten ei ole jaksanut tehdä mitään muuta kuin selata instagramia ja facebookia, eikä kukaan ymmärrä kuinka rankkaa hänellä on eikä saanut ahdistukseen kuin pienen määrän bentsoja. Mä olen saanut tänään kolme paniikkikohtausta ja viillellyt viimeksi eilen, enkä ole koskaan saanut mitään muuta kuin pienen annoksen cipralexiä. Kukaan ei uskoisi sitä minusta, eikä kukaan tiedä.

Onkohan meillä sama kaveri. Mitään muuta puheenaihetta ei löydy kuin hänen diagnoosinsa, sairautensa ja lääkkeensä. Mikään määrä yksipuolista kuuntelemista ei riitä, samat asiat pitää päästä selostamaan jokaiselle vastaantulijalle. On tietoinen minun masennuksestani, mutta esim. syömishäiriöstä en ole kertonut mitään, sillä ei häntä kiinnosta. Hän on se uhri, jolla menee kaikkein huonoiten ja jota kaikkien pitäisi 24/7 tukea ja ymmärtää. Olen ottanut reippaasti etäisyyttä, että saisin pidettyä oman mielenterveyteni kasassa. En enää suostu olemaan kenenkään ilmainen terapeutti.