Jo 16-vuotiaana seurustelun aloittannet, missä on ELÄMÄNNE?

Olin 16 kun aloin seurustella mieheni kanssa. Yhdessä nyt 17 vuotta. Ihan kaupungissa, ei hihhuleita. Vasta muutama vuosi rivarissa, sitä ennen kerrostalossa. Ei yhtään Thaikkumatkaa. Ihan on ollut monipuolista eloa. Omia ystäviä, menoja ja harrastuksia kuten kellä tahansa. Ihastuksenkohde vaan on sattunut pysymään samana koko ajan. Enkä kyllä enää vaihtaisi vaikka joskus väliaikaisesti muuttuisikin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olin panemassa kun muut pojat notkui mopojensa päällä paikallisen elintarvikeliikkeen pihassa.

Vanhemmiten ei ole tullut pakottavaa tarvetta viettää aikaa kauppojen tuulikaapeissa, joten uskon suorittaneeni kehitysvaiheen siinä missä muutkin, vaikka seurustelinkin.

"seurustelinkin" = "huorasinkin"

Anteeksi, mutta johtuuko tuo touretten syndroomasta, vai mitä tämä viesti tarkoittaa?

Olin 15, kun alettiin seurustelemaan. Nyt kuusi vuotta myöhemmin miehellä vakkarityö, valmistun keväällä korkeakoulusta ja meillä on omat autot ja kaksi koiraa. Valmistumiseni jälkeen ostetaan oma talo. Monesti olen miettinyt mistä kaikesta olen olevinaan jäänyt paitsi, mutta tosiasiassa en yhtään mistään. Tykkään olla kotona ja mies on turvallinen, jonka kanssa haluan naimisiin ja lapsia. Olen kyllä kyyninen sen suhteen, että loppuelämä muka yhdessä oltaisi, mutta eihän sitä tiedä jos ei kokeile. Kaikki tuntuu vaan eroavan, kaverit ja sukukaiset, joten siitä tämä kyynisyys.

Vierailija kirjoitti:

Me alotettiin 18 vuotiaina, käytiin lukio loppuun ja lähdettiin reppureissaamaan. Kaikkiaan meni 12 vuotta sillä reissulla pitkin poikin maailmaa ja sitten Suomeen elämään lapsiperhe elämää.

Mä en ymmärrä miksei lapsiperhearki käy elämästä. Se jos mikä kasvattaa ihmisenä ja antaa uusia näkökulmia.

N44

Lapsiperhearki tai mikä tahansa muu arki. Tuntuu että kaikkea on pakko aina suorittaa. Joko pitää suorittaa yleisesti hyväksyttyjen normien mukainen nuoruus tai ei ole elänyt ollenkaan, tai sitten pitää suorittaa hirveästi saavuttaakseen yleisesti hyväksytyn elämän normit että voi aloittaa elämään. Ja silti elämää eletään koko ajan, se arki juuri nyt on meidän elämää oli se millaista tahansa.

Parhaat ystäväni - kaksi pariskuntaa - ovat seukanneet teinistä lähtien (no lähes) kuten me. Sen ikäisestä jumiutuu helpommin kuin "aikuisena". Kaikki kuusi ollaan kasvettu yhdessä ja ollaan tyytyväisiä. Yhtään mitään ei olla menetetty, kaikilla lapsia n. kymmenen vuoden opiskelija- ja dink-elämän jälkeen ja maailma avoinna.

Vierailija kirjoitti:

Onhan noita oikeasti, jotka yläasteella tapasi, koko lukion seukkasi ja on tänäkin päivänä naimisissa! Jopa kaupungeissa. En tiedä ovatko hihhuleita, se on aina mahdollista.

Minä ja mieheni, alettiin seurustella 16-vuotiaina ja ei olla hihhuleita/minkään sortin uskovaisia, vaan ollaan yhdessä, koska yhdessä on hyvä olla. Nyt ollaan molemmat 28-vuotiaita, naimisissa ja esikoinen on kyllä tulossa, mutta asutaan kerrostalossa (omistus), koiraa ei ole ja thaimaassa ei olla käyty. Toki mieheni on ollut suuressa osassa elämääni ja yhdessä eletty teini-seurustelusta, opiskelija elämään ja siitä työelämään. Kohta koittaa myös tämä vauva/lapsiperhevaihe. On kyllä pidempiäkin erossaolo jaksoja kun minä olin puolivuotta opiskelijavaihdossa ja mies oli töiden vuoksi melkein vuoden ulkomailla. Elämään on aina mahtunut myös ystävät ja aika samoja asioita olen elämässä tehnyt kuin muut myöhemmin/"normaalimpaan" aikaan kumppanin löytäneet. Ainoa ero on irtosuhteet.

Mä tapasin mun miehen 18-vuotiaana ja aika nopeasti sen tiesi, että tämä on nyt tässä. 20-vuotiaina muutettiin yhteen, 23-vuotiaina karattiin naimisiin ja nyt 29-vuotiaana odotan meidän esikoista. On ollu yhteisiä reissuja, reissuja omien kavereiden kanssa, ollaan töiden takia asuttu eri kaupungeissa, ollaan käyty opiskelijavaihdoissa. Kumpikaan ei ole koskaan jarrutellut toista, vaan aina ollaan tuettu toistemme unelmia ja kannustettu toinen toisiamme. Nuorena kumppanin löytäminen ja naimisiin meneminen ei tarkoita sitä, ettei voisi elää täysillä. Pitää vain löytää oikea kumppani, sellainen, joka hyväksyy sen, että sinä olet oma erillinen persoonasi, etkä kumppanisi jatke.

No öhöhö..

Mä olen niin onnellinen, kun löysin sielunkumppanini niin nuorena ja meillä on jo ihanat 10 yhteistä vuotta takana. Jotkut eivät löydä sitä oikeaa koko elämänsä aikana. Ihan etuoikeutettu olo :)

Kyllähän sitä on ehtinyt paljonkin.

24 v olin kun erosin siitä ensirakkaudesta. Lapsettomana.

Lähdin opiskelemaan Britanniaan ja vietin villiä nuoruutta ihan täysillä. Opintojen jälkeen menin töihin, rauhoituin ja löysin ihanan miehen jonka kanssa menin naimisiin.

Hänen kanssaan ollaan jatkettu semmoista matkustelevaa, kansainvälistä elämää ja lapset mahtuvat siihen elämään hyvin mukaan. Meillä on 2 lasta ja ok-talo, mutta eivät ne elämää estä.

Moni aikuinen varmasti eronnut kumppanista jonka kanssa nuorena seurustellut. Ja jos jollakin on sama kumppani läpi koko elämän niin mikä este se on elää. Tai perustanut perheen jo nuorena. Voihan sitä olla vilkas seura elämä kaikesta huolimatta. Eikä kaikki halua harrastaa irtosuhteita tai viettää viinanhuuruisia vuosia nuoruudessaan, ei edes kaikki sinkut...

Vierailija kirjoitti:

Oletteko koskaan eläneet muuta kuin mies, omakotitalo, koira, lapset ja Thaikkujenmatka-elämää?

Vastaan kunhan ensin määrittelet mitä on se muu elämä.

t. 29 vuotta saman puolison kanssa

Vierailija kirjoitti:

Olin 15, kun alettiin seurustelemaan. Nyt kuusi vuotta myöhemmin miehellä vakkarityö, valmistun keväällä korkeakoulusta ja meillä on omat autot ja kaksi koiraa. Valmistumiseni jälkeen ostetaan oma talo. Monesti olen miettinyt mistä kaikesta olen olevinaan jäänyt paitsi, mutta tosiasiassa en yhtään mistään. Tykkään olla kotona ja mies on turvallinen, jonka kanssa haluan naimisiin ja lapsia. Olen kyllä kyyninen sen suhteen, että loppuelämä muka yhdessä oltaisi, mutta eihän sitä tiedä jos ei kokeile. Kaikki tuntuu vaan eroavan, kaverit ja sukukaiset, joten siitä tämä kyynisyys.

Huhhuh. Kuulostaa silkalta painajaisunelta.

Autot ja koirat ja talot....Hrrrr

Kaikki jotka sanovat painajaiseksi taloa, koiria, lapsia ja muita asioita. Ymmärrättekö, että kaikki me emme ole Kalliolaisia hipstereitä jotka haluavat ryystää punaviinia yöt ja päivät ja jutella ikkunalaudoilla istuen pelkissä miestenkauluspaidoissa mielenkiintoisiin vähemmistöihin (mitä erikoisempi sen parempi, heterot ovat liian tavallisia)  kuuluvien hipsteriystäviemme kanssa siitä, kuinka kamalaa olisi olla vastuussa mistään muusta kuin itsestään, koska elämä on parhaimmillaan kun se on pelkkää Paperi T:n keikkaa ja mediaopintoja,  höystettynä satunnaisilla Euroopan reissuilla halpoihin motelleihin koska "siellähän se aito elämä on!!!". 

Minä olin vasta 22v kun löysin elämäni miehen, mutta oli ensimmäinen vakava seurustelusuhde ja sille tielle jäin. Nyt yhdessä jo 24vuotta ja edelleen olemme tosi rakastuneita. Yhteisiä lapsiakin on useampi :). Meillä vaihtelua kahdenkeskiseen hellyyteen tuo swingaus. Pitkät viikonloput ulkomailla swingeribileissä pari kertaa vuodessa piristää kummasti seksielämää ja tylsää arkea työn, perheen ja kiireen keskellä. Suosittelen 😄

Paras kaveri aloitti seurusteleen 17-vuotiaana ja nyt 35-vuotiaana ovat edelleen yhdessä ja naimisissa. Heillä on kolme lasta ja omakotitalo. Meillä oli kuitenkin tosi hauskaa opiskeluaikana ja hän biletti ihan yhtälailla kun muutkin, ainoo ero oli että hän ei deittaillut, kun hänellä oli jo poikakaveri. Ja kyllä, ihan uskollisena pysyi läpi koko koulun, eivätkä ole nyt tai ole koskaan olleet mitään hihhuleita kumpikaan.

Jotenkin hauska että jonkun mielestä sä olet jäänyt jotain paitsi jos et ole kännissä pannut jonkun tyypin kanssa tai seurustellut monen eri miehen kanssa.

Ap ajattelee ihmeellisesti että kaikki 16-v seurustelun aloittaneet toimivat saman kaavan mukaan kuin myöhemmin pariutuneet, mutta vain aiemmin. Kun eihän se sillä tavalla yleensä mene. Seurusteli tai ei, kyllä jokaisen on se aikuiseksi kasvaminen kaiken maailman kipuiluineen tehtävä joka tapauksessa. IItse olin juurikin se 16-v ja mies 18-v kun aloimme seurustella. Yhdessä on kasvettu aikuisiksi, eikä aina ole ollut helppoa. Erosimmekin parikymppisinä pariksi viikoksi, mutta palasimme yhteen ja yhdessä olemme olleet siitä asti. Nyt olemme nelikymppisiä. Okt:a ei ole, oma rivariasunto kyllä. Lapsia teimme vasta kolmikymppisinä, niin kuin useimmat ystävämmekin. Matkustelleet olemme niin yhdessä kuin erikseenkin. Jos vertaan meitä sellaisiin ystäviimme, jotka ovat löytäneet kumppanin vasta myöhemmällä iällä, niin elämämme eroaa oikeastaan vain yhdessä suhteessa. Meillä ei ole ollut juuri muita seksikumppaneita kuin toisemme. Mutta mielestäni ainakaan meidän kohdalla en laskisi sitä "elämättömäksi elämäksi", koska sillä saralla meillä ei ole koskaan ollut mitään ongelmia tai valittamisen aihetta. Siis vieläkään, vaikka olemme olleet kauemmin yhdessä kuin erillään elämämme aikana. ;D Eli kyllä se jokaisen elämä, löysi sen kumppanin nuorena tai vanhana, tulee elettyä. Typerää olettaa että se puoliso jotenkin estäisi elämää tapahtumasta.

Mulla on mies ja lapset ja alettiin oseurustelemaan kun olin 16v. Muutamia vuosia reissattiin, yksin ja yhdessä, opiskeltiin, sitä perus. Sitten saatiin eka lapsi ja senkin kanssa jaksettiin vielä reppureissata. Molemmat valmistuttiin ja käytiin töissä, sitä perus. Sitten saatiin toinen lapsi ja enää ei niin kiinnosta reissata, telttailuun siirrytty. Mies aloitti toiset opiskelut ja minäkin yritän. Omakotitaloa ei ole, eikä Thaimaassa olla käyty. Kaverit on iso osa elämää.

Nykyään on kummallinen ajatus, että kaikkien pitäisi matkustaa jokaiseen maailman kolkkaan, opiskella joku 10 vuotta yliopistossa, asua Helsingissä, dokata ja samalla saavuttaa hirveästi ennen parisuhdetta.

Että vain tehdessä jotain hömpänpömppää maailmalla voi löytää itsensä ja tulla onnelliseksi. Jotkut ihmiset oikeasti tykkäävät olla kotona, olla keskiverrossa, mukavassa työssä ja viettää arkea rakkaiden ihmisten kanssa. Minun suurin haaveeni lapsesta saakka on ollut suuri perhe. Pitäisikö minun matkustaa siis Bangladeshiin ja maalata tauluja Helsingin Kalliossa että tulen onnelliseksi?

Tää oli hieman ohis, mutta aloituskin oli omituinen.

Ps. Olisin onnellinen jos pääsisin Thaimaahan.

Aloin seurustelemaan 13-vuotiaana. 6,5v sitä kesti :) Muutamaa kuukautta myöhemmin löysin uuden ja kohta 10v takana. Samalla tavalla elän kuin muutkin.

Olisi kiva kuulla, kuinka moni 16v seurustelun aloittaneista ja sen kumppanin kanssa perheen perustaneista, ovat edelleen yhdessä. Oma siskoni alkoi seurustelemaan lukion 2luokalla juuri 17v täyttäneenä, 16v pojan kanssa. Ovat edelleen yhdessä, ikää molemmilla nyt 38v, lapsia 3 ja vaikuttavat onnellisilta, mutta kaikki eivät varmaan enää ole yhdessä, kun avioerotilastoja katsoo, vai onko kuitenkin ne jotka jo kasvoivat ns yhteen useammin kuin ne, jotka löysi kumppaninsa vasta myöhemmällä iällä. Olisi kiva tutkia asiaa, missä iässä avioliitot useammin kestävät/erotaan, vai onko sillä merkitystä. Vai onko siitä jo tutkimusta olemassa?