Miksi jotkut ihmiset haluavat lopettaa yhteyden pitämisen vaikkei ole ollut tietääkseni minkäänlaista riitaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka siitä syystä että toinen on rasittava ripustautuja. Mulla oli aikoinaan ystävä jolle piti tehdä selostus lähes minuutin tarkkuudella mitä olen tehnyt missä ollut ja kenen kanssa ja päivittäin tämä sama ja sitten kun lähdin kotiin niin kysymys kuului "monelta huomena nähdään?"

minä: "öö mulla on treenit duunin jälkeen että en mä oikeen tiädä huomisesta et jos joku toinen päivä sit"

hän: "monelta sun treenit sitten loppuu? no eihän sulla sit mitään oo, sä oot joskus kello se ja se kotona, soita mulle heti niin voin tulla vaikka käymään tai sit nähään vaik jossain siel ja siel"

Puuh ja joka ikinen päivä tätä samaa ellei sillä itsellään sattunut olemaan joku meno että sain olla rauhassa. Kamalia tollaset ihmiset.

Allekirjoitan!

Mä lopetin lopulta vastaavan tenttaussuhteen, kun jouduin yötöihin. Siinä rytmi heittelee ja palautumiselle täytyy raivata väkisinkin aikaa.

Tenttaava tuttava sitten:

"Monelta sä heräät"

- Juu en osaa aina sanoa, riippuu onko ollu rasittavaa..

" Mut nuku ihan rauhassa ja kun heräät niin soittele sitten heti tännepäin niin mietitään sit lisää"

- Ööööhhhh

Mistä tuo ihmistyyppi oikein sikiää?

Minäkin tiedän tämän ihmistyypin! Eivät anna toiselle tilaa.

Esim.

Kaveri: "Mitä sä teet huomenna iltapäivällä ja illalla?"

Minä: "Pääsen kuudelta töistä ja sitten meen kotiin syömään... Ylihuomenna on aikanen aamuvuoro eli ajoissa pitää olla nukkumassa.

Kaveri: "Okei eli sä oot 19.15 syöny ja ethän sä nyt ennen yheksää mee nukkumaan, ni tuu siinä välissä käymään ku mulla on tylsää kotona!"

Minä: "No, vähän turhan tiukka pyrähdys kyllä tulee. Jos kuitenkin nähtäis paremmalla ajalla vaikka torstaina tai perjantaina, sopisko se sulle?"

Kaveri: "Voidaan nähä sillonkin, mut tuu sit huomenna käymään!"

Minulla siis oli tuollainen sanelijakaveri, joka ei pahemmin kysellyt "sopiiko", vaan yritti päättää asioita puolestani. Esimerkiksi siis aikataulujani... Joskus yllytti jopa, että minun pitäisi ottaa töistä saikkua, jotta voin pitää hänelle seuraa.

Okei, ap ei ehkä ole tällainen ihminen ja ko. kaveri oli poikkeuksellisen tunkeileva, mutta hän on kai vieläkin todella katkera siitä, että tarkoituksella viilensin välimme. En kaipaa elämääni tukahduttavia ihmisiä.

"Arvostelijat. Ystävien/kavereiden tehhtävä ei ole arvostella tai tuomita. Mielipiteen saa toki antaa."

Tää! En jaksanut enää “ystävää”, kun huomasin, että hänen suustaan tuli pääasiassa arvostelua (toki minun olisi pitänyt jaksaa kuunnella myötätuntoisesti hänen asioitaan). Tuntuu absurdilta tehdä toiselle esim. pientä palvelusta, kun tämä vain arvostelee koko ajan. Hirvittävä helpotus, kun ei tarvitse enää kuunnella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole riittävästi yhteisiä juttuja, ei ole mukavaa yhdessä.

Miksi siitä asiasta ei ole voinut sanoa suoraan rehellisesti vaan on pitänyt feidata? Toinen on huolissaan ja yrittää pitää yhteyttä kun ajattelee että sinä voit olla vaikka sairauden vuoksi alamaissa ja voimaton.

Suoraan sanomalla voi säästää toista ihmistä huolestumasta suotta sinun voinnistasi. Feidaamalla asia jää arvuuttelun varaan.

Minä olen tullut monta kertaa feidatuksi ja feidannit myös monta. Joidenkin aikanaan etääntyneiden ystävien kanssa olen myöhemmin taas tullut läheisemmäksi. Syitä:

- siirryin eri kouluun opiskelemaan ja sain uusia silloin mieöenkiintoisempia ystäviä :(

- minun tai ystävän rakastuminen, jollain on myös ollut niin mustis poikaystävä ettei hän ole 'halunnut' nähdä kavereita kun aina saa selittää niin tarkkaan kaikki tekemiset.

- joku ystävä on ajan saatossa kasvanut erilaiseksi arvomaailmaltaan.

- väsyminen siihen tekemiseen / harrastukseen jonka kautta ollaan ystävystytty.

- yhden ystävän kohdalla se, että hän aina tuntui kritisoivan meidän perheemme lomanviettoa/sisustusta/lasten harrastuksia jne. Siis oletan että oli jostain syystä vain kateellinen

- vakava pitkäaikaissairaus josta en hirveästi halunnut säälipisteitä enkä puheita ympäri kyliä

Eli syitä löytyy ja onneksi myös uusia ystäviä.

Miksi sen toisen pitäisi erikseen tilittää syitä välien viilenemiseen? Kyllä sekin on jo selvä merkki, jos se ei pidä itse yhteyttä, että ei kiinnosta. Asioiden sanominen suoraan johtaa vain konfliktiin, jota ihmiset välttävät yleensä viimeiseen asti. 

Minulla on ystävä, johon en enää haluaisi pitää yhteyttä koska hän puuttuu asioihini liikaa, kyselee liian tarkasti töistä, lasten asioista ja terveydestä ja tuputtaa neuvoja. Lisäksi hän puhuu liikaa töistä, koen hänen seuransa vähän kuivakaksi. Lisäksi on vaativa, suuttuu jos en pääse hänen lapsensa synttäreille. Siis ilo on kadonnut ystävyydestä, ei ole hyvä olla hänen seurassaan.

Rasittavuus on kai se yläkäsite näille ominaisuuksille, joiden vuoksi voi alkaa viilentää välejä. Joidekin ihmisten seurasta ei vain nauti, vaikka he eivät olisi tehneet mitään väärin. Mitä hyötyä on sanoa toiselle: "Sori, en nyt halua enää tavata, koska en nyt paremmin tutustuttuani sinuun pidäkään luonteestasi?" Ei tuosta tule toiselle kuin paha mieli.

Täälläkin ap jankkaa ja jankkaa tuntemattomille ihmisille. En ihmettele että "ystävä" on haihtunut jonnekin vaivihkaa. Mistä me täällä voitaisiin tietää, miksi se tuttavasi ei ole enää halunnut jatkaa tuttavuutta. 

Itse katkaissut muutamaan "ystävään" jotka mm. ovat syyllistäneet ja päteneet neuvomalla pitkäaikaistyöttömyyden ja pitkäaikaissairauteni suhteen ihan pyytämättä (en kaipaa neuvoja näihin kumpaankaan ja varmasti kysyisin itse jos kaipaisin!) ja joka kerta kun tapaamme. Kaiken lisäksi nuo neuvot ovat itsestäänselvyyksiä ja niitä jankataan tosiaan joka tapaamiskerralla. Ei oikein jaksa eikä kiinnosta kuunnella kaikkitietävää, syyllistävää monologia asioista joista näillä itsellään ei ole mitään faktatietoa saati kokemusta, mutta kova tarve jaella noita neuvojaan ylhäisestä viisaudestaan. Lisäksi esiintynyt kateutta ja katkeruutta työttömän "runsaista" tukirahoista ja niiden käyttämisestä(elän työmarkkinatuella, kateeksi tuntuu monia pistävän se 522€/kk ), höystäen valituksella omasta "köyhyydestään" (vaikka saa oikeasti ihan kokoaikaistyön palkkaa tms.enemmän rahaa) Että hyvää loppuelämää vaan esimerkiksi moisille (ilman minua) osaltani.

Heti, kun näin tämän otsikon, mieleni teki vähän avautua aiheesta! En ole koskaan puhunut tästä kenellekään, mutta kertahan se on ensimmäinenkin...

Siis:

Minä ystävystyin erään itseäni hieman vanhemman naisen kanssa harrastuksen kautta jo vuosia sitten. Hänen lapsensa olivat tuolloin jo teinejä, itse olin sinkku ja lapseton ja olin vakavasti sairas ja masentunutkin. Meillä jotenkin kliseisesti klikkasi heti. Huumorintaju ja ajatusmaailma olivat samanlaisia. Käytiin kulttuuritapahtumissa, kahvilla, lenkillä ja kylässä toistemme luona. Sitten minä aloin seurustella samoihin aikoihin, kun terveydentilani kohentui ja paranin kokonaan.

Usein näissä keskusteluissa ja omassa elämässänikin on tullut ilmi, että kaverit kelpaavat sinkkuaikoina, mutta ystävyys unohtuu, kun seurustelu alkaa. Olen aina pitänyt ystäviä tärkeinä ja kammoksunut tuollaista toimintatapaa, joten halusin pitää huolen, että minä en niin tee. Ystävyytemme jatkuikin ihan normaalisti.

Myöhemmin aloin odottaa lasta. Raskaus sujui todella hyvin. Tällöin kuitenkin jo huomasin, että ystäväni suhtautui siihen niin, että hän ikään kuin oletti tai odotti koko ajan, että minulla on kauhean huono olo ja kovia kipuja. Synnytyskin meni hyvin ja helposti ja tämä tuntui olevan ystävälleni vähän pettymys. Lapsen synnyttyä hän soitteli ja kyseli kuulumisia, lähti edelleen lenkille ja kyläilimme toistemme luona, mutta hänen oletuksensa tuntui koko ajan olevan, että minulla on todella rankkaa vauvan kanssa. Hän tarjoutui usein lapsenvahdiksi, mutta silloin kun menimme miehen kanssa kahden johonkin, niin isovanhemmat hoitivat mielellään, joten tarvetta ei ollut. Sanoin joka kerta, että hyvin menee, lapsi nukkuu hyvin, ei ongelmia. Me tapasimme myös ihan aikuisten kesken, joten vika ei ollut siinä, että olisin ottanut lapsen joka paikkaan mukaan enkä olisi enää puhunut mistään muusta.

Toista lasta odottaessani ystävyys alkoi hiipua. Viesteihin vastaaminen kesti eikä hän enää "ehtinyt" mihinkään. Sovittiin, että tavataan joskus, mutta entisten viikoittaisten tapaamisten sijaan nähtiinkin ehkä parin kuukauden välein. Kun nyt jouluna vein hänelle joululahjan, niin kuin olin tehnyt joka ikinen vuosi, hän olikin muka hirveän yllättynyt tulostani eikä ollut ehtinyt hankkia minulle mitään. Tuolloinkin sovittiin, että tavataan, kun joulukiireitä ovat ohi. Yhden kerran soitin hänelle joulun jälkeen ja vastaus oli, että katsellaan ensi viikolla. Hänestä ei tietenkään mitään kuulunut, mutta kuulin, että hän oli parina päivänä ollut yhden yhteisen tutun luona tekemässä ruokaa ja siivoamassa, kun tuttu oli itse kuumeessa.

Tämä ystäväni on aina ollut erittäin aktiivinen tekemään hyväntekeväisyystyötä eri järjestöissä. Ainut päätelmäni on se, että minä olin se hyväntekeväisyyden kohde silloin, kun olin sairas ja masentunut. En siis mikään oikea ystävä, vaan autettava. Kun minulla alkoi mennä hyvin ja lapsikin oli helppo, en ollut enää kiinnostava. Tämän hoksaaminen sai sydämeni lähes särkymään, koska itse pidin suhdettamme tärkeänä ja läheisenä ystävyyssuhteena. Harvoin nimittäin tapaa ihmistä, jonka kanssa olisi niin samalla aaltopituudella. Muuta selitystä en vain keksi.

Mitä sanotte tästä? Luuletteko, että olen ihan hakoteillä?

Minä jätin yhteydenpidon moniin kavereihini sen takia että en ehdi olla kaikkiin yhteydessä. Minulla on vieläkin toistakymmentä ystävää joista suurta osaa ehdin tavata vain 2-3 kertaa vuodessa. Työ, perhe, harrastukset vievät niin suuren osan ajasta että ei vain voi venyä joka paikkaan.

Joskus suhde on vain vanhojen muistojen lämmittelyä, eikä enää aitoon ystävyyteen ja yhdessäolon haluun perustuvaa. Sellainen on helpompi lopettaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ruuhkavuosina ajanpuute on iso tekijä. Toisena sitten se, jos kokee, että toisen asenteet ja mielipiteet on kovin ristiriidassa omien kanssa tai toinen on hyvin negatiivinen henkilö ja lähinnä syö energiaa enemmän kuin antaa sitä.

Kertoisitko enemmän, mikä tekee ihmisestä sinun mielestäsi negatiivisen (vaikka käytännön esimerkillä) tai energiavarkaan (tässäkin tapauksessa käytännön esimerkki olisi kiva)?

Kuinka paljon pitäisi antaa, että riittäisi?

No eräs lapsuudenaikainen ystäväni on sellainen, että kun hänen kanssaan viestittelee facessa, häneltä saattaa tulla romaanin pituisia sepustuksia kerrallaan, joita yritän sitten puhelimella lukea. Ilman pistettä välissä. Usein ne on jotain yksityiskohtaisia selostuksia, ja siihen väliin yrittää sitten jotain vastata. Ja jos keskustelun hänen kanssaan avaa, saa odottaa sitä, että juttutuokio tulee kestämään useita tunteja. Välistä olen jättänyt kokonaan avaamatta hänen viestejään, jotta ei näkyisi, että olen nähnyt viestin.

Edelliset asiat vielä ymmärtää, ja olen yrittänyt kyllä tukea ja kuunnella, sillä hänellä on kyllä ollut vaikeaakin. Toisekseen tämä kaveri saattaa kuitenkin antaa palautetta todella suoraan ja rumaan sävyyn ja kun häntä itse pyytää tutkimaan itseään, niin reaktio saattaa olla, että "ai mussako tässä nyt oli kaikki vika" tai "meinaatko, että mulla on pää sekaisin".

Kaikista räikeintä on ollut nyt viimeiset puoli vuotta. Olen saanut kuulla häneltä ihme piikittelyä sen jälkeen, kun aloitin yhden suhteen, vaikka hänellä itselläänkin on ollut irtosuhteita. Nyt viime viikolla hän haukkui käytöstäni ja kumppaniani sen verran hävyttömästi (väitti minun muka juoksevan miesten perässä, vaikka minulla on vain yksi suhde), että en ole ollut häneen nyt missään yhteydessä. Minä ja kumppanini ollaan sinkkuja, eikä kaverini ole tavannut miestä, joten haukut tuntuivat epäreiluilta, vaikka kaverillani onkin ehkä hyvät tarkoitusperät. Hänen mielestään mies ei ole tarpeeksi hyvä minulle, mutta sanoin kyllä, että asia kuuluu vain minulle ja kumppanilleni. Mielestäni kaveri tuntuu projisoivan minuun omaa käytöstään tai turhautuneisuuttaan, ja vaikka ollaankin tunnettu lapsista asti, ei ole minun tehtäväni olla mikään roskaämpäri.

Jos ylläoleva vaikutti ympäripyöreältä, halusin pitää sen sellaisena, jotta tästä ei voisi tunnistaa ihmisiä.

Up

Nyt aiempia kommentteja luettuani moni tarina olisi hyvin voinut olla omaa kirjoittamaani. Kaikenlainen "neuvominen", kuivakkuus ja tungettelu on niin tuttua. Tavallaan helpottavaa, etten ole ainoa, joka on tuntenut samoin vanhaa tuttavuutta kohtaan.

Väsymys.

Minullakin oli takertuva ystävä. Tutuistuimme nuorina sinkkunaisina, ja vietimme aikaa shopaten ja bilettäen. Itse olen muuttunut niistä ajoista todella paljon. En todellakaan halua käyttää viikonloppuani kokoontumalla jonkun random tyypin olkkariin juomaan omia siidereitä, ja siitä sitten siirtyä johonkin baariin. En ostele enää muuta kuin tarpeeseen.

Olen joskus yrittänyt pyytää tätä ystävää teatteriin. Ei kiinnosta. Vein hänet kerran divariin. Muistan vieläkin kuinka kauhuissaan hän oli. Ettäkö ihmiset ostavat jotain toisten vanhoja kirjoja, yök.

Silti tämä tyyppi kokee että olemme todella läheisiä, että meillä olisi hirveän paljon yhteistä, että meidän tulisi nähdä mieluiten vaikka joka päivä jne. En oikeasti käsitä kuinka pihalla ihminen voi olla? Ja olen siis ihan sanonut ääneen nämä meidän eromme, että kun toinen tahtoo bilettää ja toista kiinnostaa lukeminen. Mutta ei. Ilmeisesti tämä ystävä haluaa että pidän oman elämäni omana tietonani, ja jatkan hänen kanssa nuorisoelämää, että hän voisi pitkittää omaa nuoruuttaan (olemme kolmekymppisiä molemmat).