Selittäkää nyt mulle, miten oma elämä loppuu kun saa lapsen?

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen avaus. Itselläni ei ole lapsia, ja joskus mietin miten vanhemmat kestää jatkuvaa huolta, jota heidän kuvittelen (varmaan virheellisesti) tuntevan lapsistaan 24/7. Toisaalta taas tämä sai miettimään, mikä on saanut aloittajan edes haluamaan lapsia. Jos ne on vaan jotain tyyppejä jotka nyt sattuu asumaan samassa taloudessa.

En minä ole sanonut että mun lapset on vain jotain tyyppejä jotka sattuu asumaan meillä, ne on mulle ja miehelleni tärkeintä maailmassa, mutta ei se tarkoita sitä että oltaisiin omat elämät lopetettu siihen kun lapset syntyi. Eikä ne lapset ole mitään muuta kuin ihmisiä, tosin vielä pieniä, mutta kasvavat koko ajan ja kaikilla omat juttunsa ja persoonansa, lapset on perheenjäseniä, ei mitään parasiitteja joita pitää jaksaa se 18 vuotta ja sitten niistä pääsee eroon kuin ikävästä taudista.

Jotenkin nykyvanhemmilla on omituisen kieroutunut ajatus lapsista, vielä 20 vuotta sitten se oli normaalia elämää, nyt on jotain kauheaa "lapsiperhe-elämää" ja pelkkää suorittamista, kuin jostain kauhuelokuvasta. Eikö nämä nykyajan vanhemmat muista omasta lapsuudestaan mitään?

ap

Vierailija kirjoitti:

"Oliko teidän vanhempien elämä loppu sen takia että te olitte syntyneet?"

Äitini lopetti rakkaan musiikkiharrastuksensa, kun synnyin.

Miksi? Miten sinä estit häntä harrastamasta musiikkia?

Sillon sä niinqu laggaat elämästä vaan itelles ja susda dulee goominen sivuhahmo THE INGREDIPLE LAPSI -leffassa. Se on Jumalan tahto. Se on elämän tarkoitus. Lapsettomat saunan taakse. Ai että mä oon hyvä kun mä oon mutsi. Kukaan ei voi käsittää mun pyhyyttäni. JEEE JEE BAANALLE!!!!!!!

Vierailija kirjoitti:

Oma elämä loppuu siinä mielessä että se ei ole enää kokonaan sinun. Lapsi jakaa aikaasi, toivottavasti myös saa sitä, ja aina kun menet omille menoillesi, olet ensin huolehtinut lapsen tarpeista eli vähintään varmistanut toisen hoitajan.

Eli samalla tavalla kun otat koiranpennun, sun elämäsi loppuu siihen, se ei ole enää kokonaan sinun?

Ja kun otat puolison itsellesi, oma elämäsi loppuu siihen? Joudut jakamaan aikaasi jollekin toiselle joten elämäsi ei ole enää kokonaan sinun? Mites sitten muut ihmissuhteet? Vanhemmat, sisarukset, sukulaiset, ystävät... miten koskaan sulla voi olla sun elämä kokonaan sun kun joudut aikaasi antamaan ties kenelle?

ap

Kyllä se helpottaa 20 vuoden päästä. Onnea ja kärsivällisyyttä. 

Vierailija kirjoitti:

Sillon sä niinqu laggaat elämästä vaan itelles ja susda dulee goominen sivuhahmo THE INGREDIPLE LAPSI -leffassa. Se on Jumalan tahto. Se on elämän tarkoitus. Lapsettomat saunan taakse. Ai että mä oon hyvä kun mä oon mutsi. Kukaan ei voi käsittää mun pyhyyttäni. JEEE JEE BAANALLE!!!!!!!

Sä oot kännissä. Ja pahasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma elämä loppuu siinä mielessä että se ei ole enää kokonaan sinun. Lapsi jakaa aikaasi, toivottavasti myös saa sitä, ja aina kun menet omille menoillesi, olet ensin huolehtinut lapsen tarpeista eli vähintään varmistanut toisen hoitajan.

Eli samalla tavalla kun otat koiranpennun, sun elämäsi loppuu siihen, se ei ole enää kokonaan sinun?

Ja kun otat puolison itsellesi, oma elämäsi loppuu siihen? Joudut jakamaan aikaasi jollekin toiselle joten elämäsi ei ole enää kokonaan sinun? Mites sitten muut ihmissuhteet? Vanhemmat, sisarukset, sukulaiset, ystävät... miten koskaan sulla voi olla sun elämä kokonaan sun kun joudut aikaasi antamaan ties kenelle?

ap

Nää on näitä joiden mielestä et VOI OLLA hyvä äiti jos et menettänyt täysin ulkonäköäsi raskauden ja synnytyksen takia, kehtasit olla lihomatta, jaksat vieläkin meikata ja harrastaa jne tehdä asioita mistä nautit. Sain täällä kerran hirveät vihaa niskaani kun kehtasin sanoa, ettei lapsi rajoita kovinkaan paljon elämääni. "surullista.. Lapsi parka..." joopajoo ;)

Ei se oma elämä mihinkään lopu vaikka lapsia saa. Yhtälailla äiti voi harrastaa, tehdä töitä ja viettää vapaata kun lapseton nainen. Tosin ei ole pahitteeksi ajatella myös lasta onko vauvaa järkevä laittaa hoitoon joka viikonloppu vai odottaa että kasvaa vähän ja lisätä sitten omaa-aikaa...

Siten, että omia aikatauluja ei enää ole. On lapsen neuvolaa, lääkäriä, hammaslääkäriä, vanhempainiltaa, kehityskeskustelua jne. Kaikki lapsen asiat menevät omiesi edelle. Lenkille, bailaamaan, matkoille tai kaupoille et lähde tuosta vaan, aina on oltava joku toinen hoitamassa lasta sen aikaa ellet sitten ota lasta mukaan. Ylitöitä ei voi tehdä, koska päiväkoti menee kiinni tiettyyn aikaan. Ihan helvetisti on rajoituksia verrattuna lapsettomaan elämään. Siksi mulla onkin vain yksi lapsi, nyt jo teini, en ymmärrä ihmisiä jotka pidentävät elinkautistaan tekemällä lisää lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En koe että oma lapsuuteni vaikuttaa käsitykseeni arjesta lapsien kanssa. Enemmänkin käsitykseen vaikuttanut aikuisiässä näkemäni perheet ja heidän arki.

Lähes poikkeuksetta väsyneitä ihmisiä joiden ihmissuhteet&parisuhde kärsineet.

Mutta sun vanhemmat ei olleet väsyneitä ja ihmissuhteet ja parisuhde kärsinyt? Mitä ne teki toisin? Onko käynyt mielessä että se riippuu niistä vanhemmista itsestä miten hoitavat asiat?

ap

Siis ajatteletko nyt että meidän 70-80 (?)-luvulla syntyneiden avainkaulalasten lapsuus on ollut jotakin ihanaa, meidän vanhempamme eivät olleet laman lävistäneeseen arkielämäänsä kypsiä ja että heillä ei ollut ongelmia avioliitoissaan mikä näkyisi esim. nykyisissä vanhempien ihmisten avioerotilastoissa? Tästä pitää kyllä nyt olla eri mieltä...

Minä olen 70-luvun lapsi ja suurimmalla osalla kavereista oli ihan ok vanhemmat, toki muutin pois kotoa jo 1990 ja lama iski pari vuotta sen jälkeen kun olin jo 17v. joten ei kaveritkaan enää olleet katsomassa miten niiden vanhempien suhteet laman takia huononi tai sitten ei. Aina maailmansivu on osa pariskunnista ollut onnettomia ja aina ollaan erottukin, se ei tule siitä koskaan muuttumaan, myös lapsettomat pariskunnat epäonnistuu koko elämän kestävän onnen ja rakkauden täyttämässä avioliitossa.

"Enemmänkin käsitykseen vaikuttanut aikuisiässä näkemäni perheet ja heidän arki.

Lähes poikkeuksetta väsyneitä ihmisiä joiden ihmissuhteet&parisuhde kärsineet"

Tuo kuulostaa mun mielestä todella oudolta, pitkissä parisuhteissa on aina aikoja kun ihmiset ovat väsyneitä ja parisuhde kärsii jostain syystä, se on normaalia, mutta se ei ole mikään maailmanloppu, mun lähipiirissä erot on hyvin harvinaisia lapsiperheissä.

ap

Minä olin se 16-vuotiaan äiti, joka toisessa ketjussa määritteli oman elämän olevan noin 20 vuotta hyllyllä ja palailevan pätkittäin, vastauksena viestiin, jossa todettiin oman elämän päättyneen kokonaan.

Suurin ero aikaan ennen lapsia, minkä ikäisiä tahansa, on ihan ilmiselvä. Siitä, kun lapsi ilmoittaa tulostaan, siihen saakka, kun hän on aikuinen, joudut joka asiassa ottamaan hänen tarpeensa (tahtonsa, toiveensa, olinpaikka, mielipiteensä jne. jne.) huomioon, yleensä etusijalla omiin nähden. Vanhempi on se, jonka täytyy jaksaa, täytyy joustaa, täytyy tukea, täytyy ymmärtää ja täytyy rajoittaa... Kunnes tulee aika, jolloin vanhempi on tehnyt itsensä tarpeettomaksi, ja voi jälleen ajatella ensisijaisesti itseään.

Vierailija kirjoitti:

Ei kai se elämä lopukaan jos ei hoida vanhemman tehtäviä, vaan laittaa isomman lapsensa hoitamaan ne. Voimme kysyä onko se oikein lasta kohtaan. Ei ole.

Mä olen erimieltä tuosta että oma elämä loppuu lasten saantiin ja että se "oma elämä" säilyy vain jos hoidattaa lapsensa jollain muulla. Ei ainakaan mun oma elämä ole mihinkään kadonnut lasten myötä, vaikka itse pääasiassa lapset hoidankin. Mun elämään vain kuuluu nyt myös lapset ja tottakai huomioin sen ratkaisuissani ( ja haluankin huolehtia!), mutta kyllä minä voin toteuttaa itseäni ja tehdä elämästäni ja lasteni elämästä niin onnellista kuin mahdollista. Toki, jos tekee lapset nuorena, eikä ole vielä itse kasvanut henkisesti aikuiseksi, niin varmaan voi kokea lasten hidastavan menoa. Mutta siinä on oikeastaan enemmän kyse aikuisen keskenkasvuisuudesta, kuin itse lapsista ja niiden vaikutuksesta elämään.

Vierailija kirjoitti:

Minä olin se 16-vuotiaan äiti, joka toisessa ketjussa määritteli oman elämän olevan noin 20 vuotta hyllyllä ja palailevan pätkittäin, vastauksena viestiin, jossa todettiin oman elämän päättyneen kokonaan.

Suurin ero aikaan ennen lapsia, minkä ikäisiä tahansa, on ihan ilmiselvä. Siitä, kun lapsi ilmoittaa tulostaan, siihen saakka, kun hän on aikuinen, joudut joka asiassa ottamaan hänen tarpeensa (tahtonsa, toiveensa, olinpaikka, mielipiteensä jne. jne.) huomioon, yleensä etusijalla omiin nähden. Vanhempi on se, jonka täytyy jaksaa, täytyy joustaa, täytyy tukea, täytyy ymmärtää ja täytyy rajoittaa... Kunnes tulee aika, jolloin vanhempi on tehnyt itsensä tarpeettomaksi, ja voi jälleen ajatella ensisijaisesti itseään.

Näin ajattelevat ihmiset ovat siis aina olleet vaan itsekkäitä. Et ole ennen lasta huomioinut ketään muuta elämässäsi, ja nyt lapsen myötä on pakko tai sossut vie. Hyi.

Vierailija kirjoitti:

Siten, että omia aikatauluja ei enää ole. On lapsen neuvolaa, lääkäriä, hammaslääkäriä, vanhempainiltaa, kehityskeskustelua jne. Kaikki lapsen asiat menevät omiesi edelle. Lenkille, bailaamaan, matkoille tai kaupoille et lähde tuosta vaan, aina on oltava joku toinen hoitamassa lasta sen aikaa ellet sitten ota lasta mukaan. Ylitöitä ei voi tehdä, koska päiväkoti menee kiinni tiettyyn aikaan. Ihan helvetisti on rajoituksia verrattuna lapsettomaan elämään. Siksi mulla onkin vain yksi lapsi, nyt jo teini, en ymmärrä ihmisiä jotka pidentävät elinkautistaan tekemällä lisää lapsia.

Kyllä mulla on nimenomaan omat aikataulut, lasten jutut sovitellaan siihen, ja mulla on mieskin joka voi hoitaa noita lasten juttuja. Miksi kaikki lapsen asiat pitäisi mennä edelle? Mies on käynyt kävelylenkillä joka helvetin ilta kaikki nämä vuodet kun meillä on ollut lapsia, ja monta kertaa viikossa kävi vanhaa äitiään katsomassa ja nyt kun hän kuoli, käy veljensä luona. Ei ole miehen elämä muuttunut yhtään, se ei matkustele eikä bailaa tai käy kaupoilla, se tykkää käydä kävelemässä. Samoin minun harrastuksiani rajoittaa lähinnä työ, ei lapset. Ei ne lapset ole päiväkodissa 18 vuotta. 

ap

No kyllä se vaan loppuu ainakin hetkeksi. Enkä nyt puhu ryyppyreissuista yms, en itse oo koskaan niitä harrastanut, mutta kyllä se välillä nyppi kun en lähes 7 vuoteen (siihen kun kuopus aloitti ekaluokalla) päässyt ilman lasta kuin töihin ja vessaan. Ei hetkeäkään yksin. Lapset kulki mukana kaikki ostosreissut, kylään en päässyt ilman lasta, lääkäriinkin piti ottaa lapset mukaan, kampaajalla en käynyt 7 vuoteen kun en päässyt, harrastuksia ei mitään.

Jos se tekee musta paskan äidin jolta pitäis ottaa lapset huostaan, että oisin edes välillä halunnut käydä edes yhden kahvin juomassa kaverini kanssa lähikahvilassa tai tunnin salilla niin olkoon, mutta oikeasti meinasi pää levitä välillä. Nyt on paljon helpompaa kun esikoinen on 10 ja kuopus 8 ja voin käydä töiden jälkeen esim. kampaajalla, kun lapset pärjää koulun jälkeen sen tunnin tai pari yksinään ennen kuin tuun kotiin ja laitan ruuan kun mies tulee kotiin.

Yksilökohtainen kysymys. Esim. minulle lapsessa olisi ihan liikaa:

- Vastuuta. Teenhän kaiken oikein, osaanko olla tarpeeksi hyvä ja läsnäoleva vanhempi jotta lapsi saa tarvittavat eväät elämäänsä. Huolehdinhan lapsen turvallisuudesta ja hyvinvoinnista.

- Huolta ja pelkoa. Uhkaavatko maailman vaarat lasta. Teinkö väärin tehdessäni lapsen, sillä elämään kuuluu väistämättä myös negatiiviset jutut, ja en voi sataprosenttisesti taata hänen turvallisuuttaan ja onnellisuuttaan. Olenko ylihuolehtiva, pitääkö huolehtia enemmän?

- Tekemistä. En jaksaisi ja haluaisi syöttää, juottaa, vaihtaa vaippaa, kylvettää, käyttää neuvolassa, ulkoilla, kasvattaa ja olla pitkähermoinen, leikkiä, katsoa perään ja lista vaan jatkuu..

- Rahan menoa. Lapsesta huolehtiminen maksaa. Käytän mieluummin rahat itseeni.

Tässä vain joitain asioita.

Vierailija kirjoitti:

Minä olin se 16-vuotiaan äiti, joka toisessa ketjussa määritteli oman elämän olevan noin 20 vuotta hyllyllä ja palailevan pätkittäin, vastauksena viestiin, jossa todettiin oman elämän päättyneen kokonaan.

Suurin ero aikaan ennen lapsia, minkä ikäisiä tahansa, on ihan ilmiselvä. Siitä, kun lapsi ilmoittaa tulostaan, siihen saakka, kun hän on aikuinen, joudut joka asiassa ottamaan hänen tarpeensa (tahtonsa, toiveensa, olinpaikka, mielipiteensä jne. jne.) huomioon, yleensä etusijalla omiin nähden. Vanhempi on se, jonka täytyy jaksaa, täytyy joustaa, täytyy tukea, täytyy ymmärtää ja täytyy rajoittaa... Kunnes tulee aika, jolloin vanhempi on tehnyt itsensä tarpeettomaksi, ja voi jälleen ajatella ensisijaisesti itseään.

Ei, kyllä vanhempi on se joka määrää, ei lapsi. Ei lapsi ole perheen pää, se jonka tahto ja toiveet otetaan jatkuvasti huomioon ja vanhemmat joustaa, eihän tuollaisesta mitään tulekaan, ei mikään ihme jos oma elämä on hävinnyt, olet antautunut lapsen orjaksi.

ap

Elämä oikeastaan vasta alkoi kun sai lapsen. En osaa mitenkään ajatella että oma elämä olisi loppunut. Minusta tuli äiti ja elämä jatkuu äitinä. Tietysti se on erilaista kuin lapsettomana olo. Ehdin viettää lapsetonta elämää ihan tarpeeksi ja tämä on parasta juuri nyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siten, että omia aikatauluja ei enää ole. On lapsen neuvolaa, lääkäriä, hammaslääkäriä, vanhempainiltaa, kehityskeskustelua jne. Kaikki lapsen asiat menevät omiesi edelle. Lenkille, bailaamaan, matkoille tai kaupoille et lähde tuosta vaan, aina on oltava joku toinen hoitamassa lasta sen aikaa ellet sitten ota lasta mukaan. Ylitöitä ei voi tehdä, koska päiväkoti menee kiinni tiettyyn aikaan. Ihan helvetisti on rajoituksia verrattuna lapsettomaan elämään. Siksi mulla onkin vain yksi lapsi, nyt jo teini, en ymmärrä ihmisiä jotka pidentävät elinkautistaan tekemällä lisää lapsia.

Kyllä mulla on nimenomaan omat aikataulut, lasten jutut sovitellaan siihen, ja mulla on mieskin joka voi hoitaa noita lasten juttuja. Miksi kaikki lapsen asiat pitäisi mennä edelle? Mies on käynyt kävelylenkillä joka helvetin ilta kaikki nämä vuodet kun meillä on ollut lapsia, ja monta kertaa viikossa kävi vanhaa äitiään katsomassa ja nyt kun hän kuoli, käy veljensä luona. Ei ole miehen elämä muuttunut yhtään, se ei matkustele eikä bailaa tai käy kaupoilla, se tykkää käydä kävelemässä. Samoin minun harrastuksiani rajoittaa lähinnä työ, ei lapset. Ei ne lapset ole päiväkodissa 18 vuotta. 

ap

Aplla alkaa mennä tunteisiin se, että jotkut oikeasti haluaa muuttaa elämäntyyliä lasten syntymän jälkeen. Totta kai ensimmäiset vuodet menee suurimmaksi osaksi lapsen aikatauluilla eikä silleen "minun aikatauluissa elettiin, lapsi sai sopeutua".

Ai sori korjaan, pitäisi mennä lapsen aikataulussa.

Vierailija kirjoitti:

Yksilökohtainen kysymys. Esim. minulle lapsessa olisi ihan liikaa:

- Vastuuta. Teenhän kaiken oikein, osaanko olla tarpeeksi hyvä ja läsnäoleva vanhempi jotta lapsi saa tarvittavat eväät elämäänsä. Huolehdinhan lapsen turvallisuudesta ja hyvinvoinnista.

- Huolta ja pelkoa. Uhkaavatko maailman vaarat lasta. Teinkö väärin tehdessäni lapsen, sillä elämään kuuluu väistämättä myös negatiiviset jutut, ja en voi sataprosenttisesti taata hänen turvallisuuttaan ja onnellisuuttaan. Olenko ylihuolehtiva, pitääkö huolehtia enemmän?

- Tekemistä. En jaksaisi ja haluaisi syöttää, juottaa, vaihtaa vaippaa, kylvettää, käyttää neuvolassa, ulkoilla, kasvattaa ja olla pitkähermoinen, leikkiä, katsoa perään ja lista vaan jatkuu..

- Rahan menoa. Lapsesta huolehtiminen maksaa. Käytän mieluummin rahat itseeni.

Tässä vain joitain asioita.

Minä esimerkiksi käytän mieluummin rahat lapseeni, koska rakastan häntä. En ajattele "voi vitsi ku meni 80e lapsen haalariin kun olisin voinut ostaa meikkejä!" todellakin mieluummin tuhlaan lapseen!