Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Selittäkää nyt mulle, miten oma elämä loppuu kun saa lapsen?
13.01.2017 |
Minkälaista elämää te oikein elätte? Ja miksi sitten teette lapsen jos teidän elämäntyyliin ei lapsi sovi? Minkälaista teidän oma lapsuus oli? Oliko teidän vanhempien elämä loppu sen takia että te olitte syntyneet?
Minä pidän lapsia normaaleina perheenjäseninä, kun ne on vauvoja niitä pitää hoitaa ja vahtia, mutta se vähenee jatkuvasti, muutama vuosi niin ei tarvi tehdä juuri mitään. Mistä se tulee että 18-20-vuotta joku sanoi että oma elämä on hyllyllä? Mun esikoinen muutti kotoa vasta 17v. mutta ei se mun elämään juurikaan vaikuttanut enää vuosiin, se vaan oli henkilö joka asui tässä talossa kuten mieheni ja minäkin, perheenjäsen, ihan samoin vois olla vaikka mun äiti tai sisko. Ja kun kersa on muuttanut kotoa viimeistään 18-vuotiaana, niin miten se joillakin vielä silloinkin jotenkin estää omaa elämää?
Minä sain kaksosetkin, ja silti mulla on ollut aina oma elämä, en ole koskaan tiennyt miten voisin olla ilman, tai elää jonkun muun elämää.
Kommentit (152)
Lyhykäisesti näin: äitini alkoholisoitui äidiksi tullessaan ja niin minäkin. Äitiys ei ole meidän suvun naisten juttu. Liikaa aikaa ja yksinäisyyttä. Tässä oppii ymmärtämään vanhempia polvia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielenkiintoinen avaus. Itselläni ei ole lapsia, ja joskus mietin miten vanhemmat kestää jatkuvaa huolta, jota heidän kuvittelen (varmaan virheellisesti) tuntevan lapsistaan 24/7. Toisaalta taas tämä sai miettimään, mikä on saanut aloittajan edes haluamaan lapsia. Jos ne on vaan jotain tyyppejä jotka nyt sattuu asumaan samassa taloudessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mun lapsi tosi paljon mua tarvitsee vielä 8-vuotiaana. Tarvii seuraa ja ohjausta, tarvitsee että olen kotona laittamassa ruuan enkä luuhaa esim. salilla ja kavereiden kanssa kaikki illat.
Lapsi on muuttanut mut siis kotieläjäksi kun ennen olin spontaani menijä. Ilman lasta eläisin varmaan hyvin erilaista elämää.Mun kaksoset on pian 8v. ja kyllä ne isänsä kanssa viihtyy hyvin, ja myös isänsä osaa laittaa niille jotain ruokaa naaman eteen. Tosin minä en ole mikään luuhaaja ollut koskaan, tykkään olla rauhassa ja yksin usein koska työssä pitää olla koko ajan ihmisten kanssa ja sosiaalinen erilaisten ihmisten kanssa. Pojat leikkii keskenään tai kavereiden kanssa, ja pelaa tableteilla, eipä ne mua paljoa kaipaa mitään ohjaamaan.
ap
Niinkuin joku jo sanoikin, sulla on verkostoa ja helpot lapset. Itse olen yksinhuoltaja (en olis saanut enempää jos oisin halunnutkin) ja tämä mun lapsi ei ole mikään itsekseen viihtyvä ja tasainen luonteeltaan. Onko jotenkin vaikea käsittää, että perheissä on erilaisia tilanteita?
Oma elämä lakkas siinä merkityksessä että vauvan synnyttyä lapsi muuttui mun elämän navaksi, kun ennen mun elämän napa olin minä itse. Välillä on omaa aikaa edelleen, sitä on jokatapauksessa huomattavasti vähemmän kuin ennen. Tietyt asiat helpottaa kun lapsi kasvaa, jotkut jutut taas ei koskaan (kuten huoli omasta lapsesta). Mun lapset tarvii minua vielä paljon ja se on ihan ok.
Kun lapset muuttaa pesästä, saa taas luonnollisesti paljon omaa aikaa. Ja aion nauttia siitäkin, täytyyhän niiden lasten antaa rakentaa omaakin elämää ja itse ei voi jäädä kotio märehtimään hautaan saakka.
Elämä on vaiheita, mulle tasapaksu olis tylsää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siten, että kaikki aika ja energia menee lapseen, josta olet ympärivuorokautisessa vastuussa 18 vuoden ajan. Minulla ei ole lapsia, siitä huolimatta ymmärrän asian.
Oliko sun vanhemmilla noin? Etkö pärjännyt yhtään yksin alle 18v.?
ap
Kyllä, vanhempani hoitivat tehtävänsä mallikkaasti ja tottakai se oli pois heidän omasta elämästä, mutta sitä he halusivatkin.
Vastuu lapsesta ja lapsen pärjääminen yksinkin ovatkin sitten eri asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On hankalampaa kännätä, sekoilla ja hyppiä sängystä toiseen kun on lapsi kotona hoidettavana. Eikä voi esimerkiksi spontaanisti lähteä viikonloppufestareille tai miehen kanssa mökille jos ei ole lapsenvahtia etukäteen varattuna.
- bilehile
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mun lapsi tosi paljon mua tarvitsee vielä 8-vuotiaana. Tarvii seuraa ja ohjausta, tarvitsee että olen kotona laittamassa ruuan enkä luuhaa esim. salilla ja kavereiden kanssa kaikki illat.
Lapsi on muuttanut mut siis kotieläjäksi kun ennen olin spontaani menijä. Ilman lasta eläisin varmaan hyvin erilaista elämää.Mun kaksoset on pian 8v. ja kyllä ne isänsä kanssa viihtyy hyvin, ja myös isänsä osaa laittaa niille jotain ruokaa naaman eteen. Tosin minä en ole mikään luuhaaja ollut koskaan, tykkään olla rauhassa ja yksin usein koska työssä pitää olla koko ajan ihmisten kanssa ja sosiaalinen erilaisten ihmisten kanssa. Pojat leikkii keskenään tai kavereiden kanssa, ja pelaa tableteilla, eipä ne mua paljoa kaipaa mitään ohjaamaan.
ap
Hyvin samoilla linjoilla!
Onni on tietenkin ollut hyvä parisuhde ja lapsilla hyvä isä, joka on vuorollaan ollut kotona laittamassa ruokaa ja "ohjaamassa", mitä se nyt sitten 8-vuotiaan kohdalla tarkoittaakin.
Ei mulla elämä ole loppunut lasten syntymiin, esikoinen on nyt kohta 16-vuotias.
Liikkumaan olen päässyt aina, mutta kaupungilla kavereiden kanssa hengailusta en ole pitänyt teini-iän jälkeen, vaan viihdyn paremmin kotona. Vaikka on paljon hyviä ystäviä. Arkena joku meno on suorastaan rasite ja viikonlopuissakin tuntuu siltä, että jos yhtenä viikonloppuna on jotain sosiaalista ohjelmaa, niin seuraava pitää saada olla ihan vaan perheen kanssa kotona.
Itse koen, että lasten kasvettua kouluikään on helpottanut jo ihan radikaalisti, vaikkei nyt sitä ennenkään kauhean rankkaa ole ollut. Ehkä sekin, että mellä on kolme lasta suht. pienillä ikäeroilla, eli heistä on tosi paljon seuraa tosilleen, ollut jo pienenä. Eli kun on se leikkikaveri, niin ei tarvii eikä kaipaa aikuista siihen kauheasti ohjaamaan sitä toimintaa.
Elän varmaan aika samanlaista elämää kuin olisin elänyt ilman lapsiakin. Noin sosiaalisessa ja aktiivisuusmielessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En koe että oma lapsuuteni vaikuttaa käsitykseeni arjesta lapsien kanssa. Enemmänkin käsitykseen vaikuttanut aikuisiässä näkemäni perheet ja heidän arki.
Lähes poikkeuksetta väsyneitä ihmisiä joiden ihmissuhteet&parisuhde kärsineet.Mutta sun vanhemmat ei olleet väsyneitä ja ihmissuhteet ja parisuhde kärsinyt? Mitä ne teki toisin? Onko käynyt mielessä että se riippuu niistä vanhemmista itsestä miten hoitavat asiat?
ap
Siis ajatteletko nyt että meidän 70-80 (?)-luvulla syntyneiden avainkaulalasten lapsuus on ollut jotakin ihanaa, meidän vanhempamme eivät olleet laman lävistäneeseen arkielämäänsä kypsiä ja että heillä ei ollut ongelmia avioliitoissaan mikä näkyisi esim. nykyisissä vanhempien ihmisten avioerotilastoissa? Tästä pitää kyllä nyt olla eri mieltä...
Tätä minäkin, lähes 50-v täti ihmettelen. Ei mun oma elämä kadonnut minnekään, kyllä mun elämä on koko ajan (20 v) ollut mun omaa elämää, vaikka on kolme lasta. Nytkin oon tässä koneelle ihan vapaana, aiemmin katselin miehen kanssa Voffia ja otin lasin viiniä. Lenkillä ja suihkussa kävin ihan itsekseni. Puoli päivää tein töitä ja sitten siivosin lasten kanssa.
Esikoinen taisi olla pariviikkoinen, kun lähdin kävelylle ja yksin kauppaan, saunoin yksin, kävin hierojalla, kampaajalla, kohta jo joogassa, kirjastossa jne. Imettäessäni luin kirjoja ja lehtiä, katsoin telkkua ja elokuvia. Mun mies osasi olla aina lasten kans ihan yhtä hyvin kuin minäkin ja imetin pitkään kaikkia, imetin vain lähtiessä ja pumppasin yhden maitoannoksen pulloon. Helposti mies pärjäsi heti aluksi pari tuntia vauvan kanssa ja kohta jo useamman tunnin.
Töitä olen tehnyt koko ajan, välillä kotona, välillä kodin ulkopuolella, joskus iltahommia. Olen opiskellut ja harrastanut. Ja tämä perhe-elämähän on just sitä mun omaa elämää. Mun omaa elämää on ollut hoitaa lapsiani, laittaa ruokaa, siivota, touhuta lasten kanssa. Lapset on siis osa mun omaa elämää, samoin mies ja kaikki tämä muu.
En väitä, että aina olis ollut helppoa tai että en olisi ollut väsynytkin, mutta sehän kuuluu elämään. Ei aina ole ihanaa ja helppoa ja pelkkää onnea ja autuutta. Elämään kuuluu kaikki värit laidasta laitaan, näin mä ajattelen. Ja siihen on hyvä lapsetkin opettaa, että kaikenlaista sattuu, mutta enimmäkseen menee ihan hyvin. Ei lapset ole mikään projekti, eikä heitä tarvi paapoa. Jo pienet lapset tykkää kun saavat tehdä pieniä kotitöitä ja koululaiset pitää opettaa alusta lähtien, että koulutyö on heidän omalla vastuullaan. Asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin ellun kanat!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan lapsia suunnitellut saavani. Mikään tulevaisuuden suunnitelma, haave tai "välähdys" tulevavasta ei sisällä lapsia. Lapsi siis "lopettaisi" elämäni.
Sinä olet halunnut lapsia, joten olet haaveillut ja suunnitellut lapsia elämääsi. Kun lapset tulee, elämäsi on juuri sitä mitä olet sen halunnut olevan. Se jatkuu haluamaasi suuntaan.
Näin minä, lapsettomana ja lapsia haluamattomana, sen sinulle omalta kohdalta selostaisin.
Niin. Vähän sama kun oisin aina haaveillut jostain villistä ja vapaasta elämästä ja yhtäkkiä joku työntäis sivusta vanhan ukon huollettavaksi siihen. Näinkin voi nimittäin käydä, esim. oma isä voi yhtäkkiä tulla kuvaan vanhana dementikkona. Ja voihan se olla tosi hauskaa ja tärkeetä, mut kyllä se "lopettais" sen elämän, jonka olen halunnut.
"Oma elämä" niinkuin suunnittelit sen ennen lapsia vain omasta perspektiivistäsi, saattaa tosiaan muuttua niin paljon, että tuntuu siltä, että se on loppunut ja ihan uusi elämä alkanut.
Omilla vanhemmillani tuli tilanne, että on pakko valita, kumpi jatkaa opiskeluita ja kumpi jättää alempaan tutkintoon ja menee heti töihin ansaitsemaan pennosia. Tämä oli vuonna 1965, jolloin vauva saatiin seimeen ja äiti töihin 3kk synnytyksestä. Muuten isälläni ei olisi ollut varaa opiskella tutkintoaan loppuun.
Eli äidilleni lapsen saaminen tuotti pakkovalinnan, halua olisi ollut maisteriksi mutta perhesyistä oli pakko valita alempi tutkinto ja työt jotka eivät vastanneet omia haaveita.
Onnellisia toki olimme, mutta se ei ollut avauksen pointti, vaan se herääminen todellisuuteen että omat haaveesi syrjäytyvät lapsen saamisen myötä, ja se muuttaa elämäsi. Positiiviseen vai negatiiviseen suuntaan, siihen en ota kantaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos mietin miten menin ennen lapsia.. ehkä yhtenä iltana kerran kk viihteellä. Pari kertaa viikossa näin kavereita jonkun tunnin, kävin shoppailemassa välillä jne. Kotona pidettiin leffailtoja joskus ja käytiin miehen kanssa syömässä. No nyt on 2 lasta ja edelleen kyllä pystyn nämä kaikki tekemään. :D Enkä kyllä koe että lapsien kasvatus tuosta kärsii, kun kaiken sen muun ajan olen kotona lapsilleni läsnä ja huolehdin heistä. Päinvastoin. Hyväntuulinen äiti on hyväksi myös lapsille.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaapa surulliselta, sen nuoren kannalta siis, jos kotona asuva nuori "ei vaikuta elämään".
Mutta tää on aika tyypillistä sen aikakauden vanhemmille joiden omassa lapsuudessa vanhempien rooli oli käskeä ja kieltää, ja kun se lakkasi jossain vaiheessa toimimasta niin lakattiin olemasta vanhempia, ja siinä jää itse kokonaan vaille sitä mallia miten olla läsnä teinin elämässä. Tyhjästä on vaikea sitten itsekään nyhjäistä.
Niin miten sen nuoren pitäisi vaikuttaa negatiivisesti mun elämään? Nuorella ihmisellä on yllätys yllätys ihan oma elämänsä myös, käy koulussa ja harrastuksissa, toki katsoo mun kanssa sarjoja yhdessä, kertoo juttujaan ym. mutta ei se vaikuta mun elämään mitenkään sen erikoisemmin kuin lapsuudenperheessäkään muut perheenjäsenet.
Eniten mun elämään vaikuttaa tietysti mies, meillä on kuitenkin se intiimi puoli ja me ollaan ne jotka tässä perheessä ollaan vastuussa taloudesta ja talon hoidosta ym. Lapset on se meidän elämän suola, ne tuo iloa suurimmaksi osaksi, mutta ne ei vie meiltä elämää millään lailla. Miten se olis mahdollista edes? Lapset rikastuttaa elämää, kun lapset on pois, talo on hiljainen ja minä ja mies hissutellaan ihan samalla tavalla kuin jos lapset olis paikalla. Ei se mene niin että heti kun lapset on talosta ulkona voi alkaa hengittää, rentoutua, tekemään jotain tai vaikka harrastamaan seksiä keittönpöydällä, samalla tavalla me eletään aina.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen nuorena kokenut niin paljon, että voin kyllä nyt lapsien kanssa elää juuri sellaista elämää kuin haluan. Ollaan kotona, käydään tapahtumissa, urheillaan, leivotaan.. Tuskin tekisin ilman lapsiakaan sen kummempaa! Eli ei minua ainakaan tarvi sääliä tai lapsiani.
Jos oma elämä ei "lopu", teette jotain väärin. Niiden vanhempien, jotka ehtivät itsekseen työskennellä, liikkua ja harrastaa, lapsia saammekin sitten tavata mielenterveyspalveluissa, jonne he päätyvät vanhempien koko lapsuusajan jatkuneen puutteellisen läsnäolon aiheuttamien ongelmien vuoksi.
Oma elämä loppuu siinä mielessä että se ei ole enää kokonaan sinun. Lapsi jakaa aikaasi, toivottavasti myös saa sitä, ja aina kun menet omille menoillesi, olet ensin huolehtinut lapsen tarpeista eli vähintään varmistanut toisen hoitajan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakostihan lapset vaikuttavat elämään. Aikaa ja energiaa pitää priorisoida siten, että voi kasvattaa terveitä ja tasapainoisia lapsia. Tämä aika on tietysti pois jostain muusta.
Niin ja on toki näitä jotka eivät pyhitä aikaa kasvatukselle ja "ei anna lapsen muuttaa elämää"... no, onhan meillä toimivat mielenterveyslaitokset nykyään👍🏼
Pyhitä aikaa kasvatukselle???
Voi herranjumala!
Kyllä ne lapset kasvaa siinä rinnalla, ei ne ole mitään projekteja mitkä pitää saada tiettyyn aikaan mennessä valmiiksi.
Tämä on elämää, ei mikään työpaikka.
ap
Vierailija kirjoitti:
Jos oma elämä ei "lopu", teette jotain väärin. Niiden vanhempien, jotka ehtivät itsekseen työskennellä, liikkua ja harrastaa, lapsia saammekin sitten tavata mielenterveyspalveluissa, jonne he päätyvät vanhempien koko lapsuusajan jatkuneen puutteellisen läsnäolon aiheuttamien ongelmien vuoksi.
Höpöhöpö.
"Oliko teidän vanhempien elämä loppu sen takia että te olitte syntyneet?"
Äitini lopetti rakkaan musiikkiharrastuksensa, kun synnyin.
Alue: Aihe vapaa
En ole koskaan lapsia suunnitellut saavani. Mikään tulevaisuuden suunnitelma, haave tai "välähdys" tulevavasta ei sisällä lapsia. Lapsi siis "lopettaisi" elämäni.
Sinä olet halunnut lapsia, joten olet haaveillut ja suunnitellut lapsia elämääsi. Kun lapset tulee, elämäsi on juuri sitä mitä olet sen halunnut olevan. Se jatkuu haluamaasi suuntaan.
Näin minä, lapsettomana ja lapsia haluamattomana, sen sinulle omalta kohdalta selostaisin.