Miten voisin "psyykata" itseni suremaan jo nyt koiran kuolemaa, mikä tulee olemaan edessä n.4-6kk päästä?

En nyt oikeasti yritä olla ilkeä. Olen itse koiranomistaja ja saatellut myös koirakavereita tuonpuoleiseen. Tiedän miten raskasta ja surullista se voi olla. Mutta ihan oikeasti, yritä ajatella enemmän koiraasi ja vähemmän itseäsi. Tuon ikäisen sairaan koiran lääkitseminen on jo kyseenalaista, hyvin todennäköisesti armollisempaa olisi ollut jo lopettaa kun oli tiedossa että kuolema on lähellä. Et voi olla varma, että tuskia ei ole. Kipulääkitys tässä vaiheessa on siis tavallaan enemmän sinua kuin koiraa varten. Haluatko, että koira joutuu elämään viimeiset kuukautensa niin että joutuu ihmettelemään ja stressaamaan sinun suruasi ja itkuasi kun samalla itse on sairas ja mömmöissä? Kun koiran ottaa, täytyy hyväksyä se että sen elinkaari on lyhyempi kuin ihmisellä. Luopuminen on väistämättä edessä. Siihen et voi vaikuttaa, mutta omaan suhtautumiseesi ja toimintaasi voit. Tee koiran viimeisistä kuukausista niin mukavia kuin mahdollista, tehkää juttuja joista koira tykkää, anna herkkuruokaa, paijaa niin paljon kuin ikinä pystyt. Sekin voi olla surutyötä. Koira ei osaa ennakoida omaa kuolemaansa samalla tavalla kuin ihminen. Se elää hetkessä. Koita sinäkin elää hetkessä tämä aika. 

Koirasi on elänyt pitkän ja toivottavasti myös hyvän elämän! Luopuminen on aina vaikeaa. Tehkää mukavia asioita viimeiset ajat. Viimeinen käynti eläinlääkärillä on lemmikin omistajalle raskainta mitä on, mutta se on se viimeisin palvelus kaverille.

Kannattaa jotenkin asennoitua niin, että luopumisen tuska tulee jokatapauksessa olemaan hirveä, eikä sitä voi millään etukäteen pehmitellä. Se on tosi kamalaa, mutta kyllä siitä aikanaan selviää. Kuulostan ehkä tunteettomalta, mutta olen monta kertaa joutunut itse kokemaan saman, ja lopulta oppinut ettei siihen auta mikään järkeily etukäteen, se surutyö on vain tehtävä, ja joka kerta se on yhtä raskasta. Eihän siihen koskaan totu, että menettää rakkaan eläinystävänsä.

Ei sitä etukäteen kannata surra, vaan nauttia jokaisesta hetkestä joka vielä on jäljellä. Sitten on paljon paremmin voimia surra kun oikeasti tulee koiralle lähtö, kun ei ole jo etukäteen murehtinut sitä asiaa ylettömästi. 

Itse olen menettänyt elämässäni paljon, niin ihmisiä kuin lemmikeitäkin, ja olen todennut että kyllä surusta aina selviää. Mikä muka on vaihtoehto, mitä tapahtuisi jos ei selviä? Itsemurha kai, mutta siihen sentään hyvin harva ryhtyy. Ja jos jatkaa elämäänsä, niin myös selviää. Kivulloisesti alkuun toki, mutta sekin on vain elämää. 

Sen olen oppinut yhdelle ihmiselle vähän liiallisten menetysteni myötä, että en koskaan etukäteen murehdi kenenkään onnettomuutta, sairautta tai kuolemaa. Niitä on ihan tarpeeksi elämässä vaikka surisi vain tarkalleen silloin kun tilanne on akuutti.