Surin ja itkin äitini kuolemaa - anoppi täysin tunteeton moukka

Ehkä se oli vaivaantunut eikä osannut kohdata suruasi? Kurja kohtaaminen kuitenkin. :/

Voimia menetyksen käsittelyyn <3

Anoppini on narsisti. Läheisen kuollessa narsisti vaatii vain itselleen huomiota, välittämättä pätkääkään toisen surusta.

ARGH! Minä olen ainakin avuton kun kohtaan läheisen ihmisen menettäneen tai jonkun muun surullisen asian kokeneen, että yrittäessäni lohduttaa sanon jotain typerää ja äkkiväärää tai lamaannut kokonaan. Koita olla armollinen surusikin keskellä. Surun kokeneen kohtaaminen ei ole helppoa. Joku kokee jopa pahoittelut ja osaan otot kliseisinä loukkauksina niin toimi siinä sitten tismalleen oikein niin kuin ohjekirjoissa sanotaan kun koskaan ei voi tietää miten surijaa pitää lohduttaa.

Vierailija kirjoitti:

Ei sen tarvitse olla edes kaulaan kapsahtamista tai teatraalista osanottamista, mutta edes jotakin..

Mitä? Ihan vilpittömästi kysyn, kun olen niin huono näissä tilanteissa. Mikä se pieni ele voisi olla?

Ja minä en sitten taas kaipaa yhtään mitään lässytystä ja lääppimistä.

Koitti omalla tavallaan auttaa ja kääntää huomion muualle.

Vierailija kirjoitti:

Koitti omalla tavallaan auttaa ja kääntää huomion muualle.

Tästä syystä minä rakastan yhtä omaa ystävääni todella paljon. Silloin kun käytiin läpi äidin syöpää ja kuolemaa oli joku paikka jossa ei tarvinnut koko ajan käydä läpi sitä surua vaan sai hetken olla kuin mitään ei olisi tapahtunut ja sai itseltään hetkeksi kieltää sen surun.

Aihe vapaalle kuitenkin jaksoit surusi keskellä tulla raportoimaan?

Jotkut ei yhtään osaa lohduttaa,minä mukaan lukien. Olen kuitenkin aikuisiällä opetellut jooyain kohteliaita sanoja/eleitä tilanteisiin. Minun mielestä aikuisen ihmisen pitää osata ottaa osaa silläkin uhalla että pelkää kuulostavansa surevan korvaan kolkolta/kornilta/oudolta. Joku kysyi mikä se pieni ele voisi olla, noh:

-"Otan osaa"

-"Olen todella pahoillani puolestasi"

-"Voinko jotenkin auttaa/voi kun voisin jotenkin auttaa sinua"

-"Olethan muistanut syödä, joskus surun hetkellä unohtaa täysin pitää huolta itsestään"

-"Minun on vaikea löytää hyviä sanoja, mutta olen pahoillani puolestasi. Surusi on varmasti kova. Kerro jos voin millään tavalla auttaa."

-"Voi kun tekee pahaa puolestasi. Hyvä että itket, se auttaa ja puhdistaa oloa. Haluatko jotain, pyydä mitä vain?"

Vierailija kirjoitti:

Jotkut ei yhtään osaa lohduttaa,minä mukaan lukien. Olen kuitenkin aikuisiällä opetellut jooyain kohteliaita sanoja/eleitä tilanteisiin. Minun mielestä aikuisen ihmisen pitää osata ottaa osaa silläkin uhalla että pelkää kuulostavansa surevan korvaan kolkolta/kornilta/oudolta. Joku kysyi mikä se pieni ele voisi olla, noh:

-"Otan osaa"

-"Olen todella pahoillani puolestasi"

-"Voinko jotenkin auttaa/voi kun voisin jotenkin auttaa sinua"

-"Olethan muistanut syödä, joskus surun hetkellä unohtaa täysin pitää huolta itsestään"

-"Minun on vaikea löytää hyviä sanoja, mutta olen pahoillani puolestasi. Surusi on varmasti kova. Kerro jos voin millään tavalla auttaa."

-"Voi kun tekee pahaa puolestasi. Hyvä että itket, se auttaa ja puhdistaa oloa. Haluatko jotain, pyydä mitä vain?"

Minä olisin vetänyt tuntuvan korvapuustin, jos joku olisi kohdellut  kuin pikkulasta isäni kuoltua. Kolme ekaa ihan ok, mutta nuo loput? Surevalle puhuminen on lamauttavaa, koska jokainen surija on erilainen.

Vierailija kirjoitti:

Onko muiden anopit/lähiomaiset samanlaisia tunteettomia, empatiakyvyttömiä moukkia kuin oma anoppini?

Itkin ja surin pari päivää aiemmin kuollutta äitiäni anopin läsnäollessa ja mitäpä tekee anoppi? Tuijottaa hölmistyneenä ja töksäyttää jotakin asiaan kuulumatonta. Ei osoita millään tavalla ottavansa osaa suruuni, ei sanallakaan eikä teollakaan.

En ymmärrä tuollaisia ihmisiä. Jos näen läheiseni avoimesti itkevän ja erityisesti jos kyseessä on kuolleen läheisen sureminen, mulle tulee luonnollinen tarve lohduttaa tätä henkilöä jollakin tavalla, vaikka vain pienellä eleellä tai sanalla. Ei sen tarvitse olla edes kaulaan kapsahtamista tai teatraalista osanottamista, mutta edes jotakin... Anoppi vain esitti ettei ikään kuin muka huomaa mun suruani, ettei kukaan olisi kuollut, ja yritti sujuvasti vaihtaa puheenaihetta. Jumankauta, se oli mun oma äitini!

Tuli tosi kylmä ja kolkko olo, tajusin kuinka tunteeton jääpuikko anoppini oikeasti onkaan.

Oltiin appivanhemmilla kun sain ilmoituksen, että isä oli kuollut leikkauskomplikaatioihin. Apen osanotto kuului näin: "Se oli varmaan hoitovirhe".

Miksi itkit ja surit anopin läsnäollessa? Tarvitsit yleisöä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sen tarvitse olla edes kaulaan kapsahtamista tai teatraalista osanottamista, mutta edes jotakin..

Mitä? Ihan vilpittömästi kysyn, kun olen niin huono näissä tilanteissa. Mikä se pieni ele voisi olla?

Vaikka kysyä "miten sinä jaksat".

"Jos on jotakin mitä voin tehdä, kerro vaan" tai "muistathan pitää myös itsestäsi huolta kaiken surun keskellä" tai "suru erityisesti näin alkuvaiheessa on raskasta kantaa, mutta usko vaan että vielä tulee päivä jolloin niistä kaikista muistoista voi ammentaa".

Tai halata, tuoda ruokaa, tuoda kukkia, keittää kahvit, leipoa pullaa, tarjota apuaan, ottaa olkapäästä kiinni, peitellä viltin alle, neuloa villasukat, auttaa arjessa selviämisessä....onhan näitä tapoja ja eleitä, tietysti aina ihmisistä ja heidän väleistään riippuen.

Vierailija kirjoitti:

Aihe vapaalle kuitenkin jaksoit surusi keskellä tulla raportoimaan?

Saatiin itse anoppi kommentoimaan ketjuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko muiden anopit/lähiomaiset samanlaisia tunteettomia, empatiakyvyttömiä moukkia kuin oma anoppini?

Itkin ja surin pari päivää aiemmin kuollutta äitiäni anopin läsnäollessa ja mitäpä tekee anoppi? Tuijottaa hölmistyneenä ja töksäyttää jotakin asiaan kuulumatonta. Ei osoita millään tavalla ottavansa osaa suruuni, ei sanallakaan eikä teollakaan.

En ymmärrä tuollaisia ihmisiä. Jos näen läheiseni avoimesti itkevän ja erityisesti jos kyseessä on kuolleen läheisen sureminen, mulle tulee luonnollinen tarve lohduttaa tätä henkilöä jollakin tavalla, vaikka vain pienellä eleellä tai sanalla. Ei sen tarvitse olla edes kaulaan kapsahtamista tai teatraalista osanottamista, mutta edes jotakin... Anoppi vain esitti ettei ikään kuin muka huomaa mun suruani, ettei kukaan olisi kuollut, ja yritti sujuvasti vaihtaa puheenaihetta. Jumankauta, se oli mun oma äitini!

Tuli tosi kylmä ja kolkko olo, tajusin kuinka tunteeton jääpuikko anoppini oikeasti onkaan.

Oltiin appivanhemmilla kun sain ilmoituksen, että isä oli kuollut leikkauskomplikaatioihin. Apen osanotto kuului näin: "Se oli varmaan hoitovirhe".

Jotain tuollaista pelkään itsenikin töksäyttäväni vastaavassa tilanteessa.

Vierailija kirjoitti:

Miksi itkit ja surit anopin läsnäollessa? Tarvitsit yleisöä?

Ei se suru ja itku aina aikaa ja paikkaa katso. Itse aloin itkemään aivan yllättäen pankissa, kun maksoin kuolinpesän tililtä laskuja. Oli siinä virkailija hieman vaikeana. En itse olisi etukäteen arvannut, että itku tulee pankissa isäni kuoleman jälkeen.

Miksi menit sinne anoppilaan?  Sen sijaan, että viettäisit aikaa ihmisten kanssa jotka jakaa saman surun?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko muiden anopit/lähiomaiset samanlaisia tunteettomia, empatiakyvyttömiä moukkia kuin oma anoppini?

Itkin ja surin pari päivää aiemmin kuollutta äitiäni anopin läsnäollessa ja mitäpä tekee anoppi? Tuijottaa hölmistyneenä ja töksäyttää jotakin asiaan kuulumatonta. Ei osoita millään tavalla ottavansa osaa suruuni, ei sanallakaan eikä teollakaan.

En ymmärrä tuollaisia ihmisiä. Jos näen läheiseni avoimesti itkevän ja erityisesti jos kyseessä on kuolleen läheisen sureminen, mulle tulee luonnollinen tarve lohduttaa tätä henkilöä jollakin tavalla, vaikka vain pienellä eleellä tai sanalla. Ei sen tarvitse olla edes kaulaan kapsahtamista tai teatraalista osanottamista, mutta edes jotakin... Anoppi vain esitti ettei ikään kuin muka huomaa mun suruani, ettei kukaan olisi kuollut, ja yritti sujuvasti vaihtaa puheenaihetta. Jumankauta, se oli mun oma äitini!

Tuli tosi kylmä ja kolkko olo, tajusin kuinka tunteeton jääpuikko anoppini oikeasti onkaan.

Oltiin appivanhemmilla kun sain ilmoituksen, että isä oli kuollut leikkauskomplikaatioihin. Apen osanotto kuului näin: "Se oli varmaan hoitovirhe".

Jotain tuollaista pelkään itsenikin töksäyttäväni vastaavassa tilanteessa.

Riittää ihan vaan kun sanoo "Olen pahoillani" tai "otan osaa".

Anoppia ei tarvi miellyttää ja voi sanoa, että olisko aika hänenkin ottaa suruun osaa. Läpimätä besserwisser kusipäitä riittää loputtomiin anopista lähtien.

Prototyyppi kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aihe vapaalle kuitenkin jaksoit surusi keskellä tulla raportoimaan?

Saatiin itse anoppi kommentoimaan ketjuun.

Saatiin vakiovastuksiakin kommentoiva ketjuun.