Surin ja itkin äitini kuolemaa - anoppi täysin tunteeton moukka

Vierailija kirjoitti:

Äitini oli kuollut ja kaverilla oli tullut ero poikaystävän kanssa. Kaveri sanoi "voimia teille molemmille!" xD Joo, en loukkaantunut, mutta vähän se kyllä huvitti.

Itse surisin eroa enemmän kuin äitini kuolemaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini oli kuollut ja kaverilla oli tullut ero poikaystävän kanssa. Kaveri sanoi "voimia teille molemmille!" xD Joo, en loukkaantunut, mutta vähän se kyllä huvitti.

Itse surisin eroa enemmän kuin äitini kuolemaa.

No sitten äitisuhteesi ei varmaan ole kovin kummoinen.

Se mitä anoppi teki minulle, ei kävisi anopille itselleen.

Melkoisen iso  osa vanhempia ihmisiä on oikasti todella kovia ja kylmiä ihmisiä. Ilmeisesti periytyy jo omilta vanhemmiltaan, jotka eivät ole olleet empaattisia eivätkä esittäneet toisille ihmisille hyviä eikä pahoja tunteitaan. Se ei kyllä lohduta niitä, joiden lähipiiriin näitä kuuluu. Valitettavasti anoppi ja appi ovat kovanaamoja ja jättäneet meidän oerheen tahallaan todella kusiseen paikkaan ilman apua ja empatiaa. No, saavat maistella käytöstään, kun kusipäiden kunti heikkenee tarpeeksi, kun ne raihnaistuu liikaa ja ehkä sitten apu kelpaisikin... Siis kaikenikäisissä on kusipäitä, myös vanhemmissa ihmisissä ja sitä ei voi selitellä eikä kaunistella mitenkään.

Vierailija kirjoitti:

Otan osaa suruusi ap.

Anoppisi kuulostaa hyvin samanlaiselta kuon omani. Nykyään olen täysin hyväksynyt, että anoppi on tunnekylmä. Kateus ja katkeruus on ne tunteet, kotka hän tuntee.

Plus vahingonilo. Oma anoppini meinasi tukehtua sappeensa, kun en kutsunut häntä äitini hautajaisiin vaikka hän niin kauniit kukatkin oli jo ostanut. Yleensä lähetetään tai annetaan adressi jos ei kutsuta hautajaisiin, mutta tämä ajatteli kun kukatkin on hankkinut niin varmasti pääsee huatajaisiin etsimään juoruilun aihetta, mässäilemään toisten surulla ja arvostelemaan vieraiden vaatteita. Oli naama niin norsun veellä kun mies ilmoitti, että hautajaiset pidetään PERHEpiirissä.

Ex oli tuollainen. Tsemiä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko muiden anopit/lähiomaiset samanlaisia tunteettomia, empatiakyvyttömiä moukkia kuin oma anoppini?

Itkin ja surin pari päivää aiemmin kuollutta äitiäni anopin läsnäollessa ja mitäpä tekee anoppi? Tuijottaa hölmistyneenä ja töksäyttää jotakin asiaan kuulumatonta. Ei osoita millään tavalla ottavansa osaa suruuni, ei sanallakaan eikä teollakaan.

En ymmärrä tuollaisia ihmisiä. Jos näen läheiseni avoimesti itkevän ja erityisesti jos kyseessä on kuolleen läheisen sureminen, mulle tulee luonnollinen tarve lohduttaa tätä henkilöä jollakin tavalla, vaikka vain pienellä eleellä tai sanalla. Ei sen tarvitse olla edes kaulaan kapsahtamista tai teatraalista osanottamista, mutta edes jotakin... Anoppi vain esitti ettei ikään kuin muka huomaa mun suruani, ettei kukaan olisi kuollut, ja yritti sujuvasti vaihtaa puheenaihetta. Jumankauta, se oli mun oma äitini!

Tuli tosi kylmä ja kolkko olo, tajusin kuinka tunteeton jääpuikko anoppini oikeasti onkaan.

Oltiin appivanhemmilla kun sain ilmoituksen, että isä oli kuollut leikkauskomplikaatioihin. Apen osanotto kuului näin: "Se oli varmaan hoitovirhe".

Jotain tuollaista pelkään itsenikin töksäyttäväni vastaavassa tilanteessa.

Pelkään samaa. Olen joskus pohtinut asiaa ja syyksi epäilen sitä etten ole vielä ymmärtänyt että läheinen ihminen on poissa. Eli kiellän kuoleman tapahtuneen. Surun käsittelyssä on monta vaihetta.

Minä ryhdyn vastaavissa tilanteissa muistelemaan oman suvun kuolemia, jotka ovat sata kertaa traagisempia. Siinä jää sureva suu auki ihmettelemään, kun totean, että voi, onhan sinulla toki vaikeaa, mutta mietipä sitä pientä tyttöä, joka menetti isänsä ja äitinsä kolarissa yllättäen, kyllä hänellä oli aihetta itkuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko muiden anopit/lähiomaiset samanlaisia tunteettomia, empatiakyvyttömiä moukkia kuin oma anoppini?

Itkin ja surin pari päivää aiemmin kuollutta äitiäni anopin läsnäollessa ja mitäpä tekee anoppi? Tuijottaa hölmistyneenä ja töksäyttää jotakin asiaan kuulumatonta. Ei osoita millään tavalla ottavansa osaa suruuni, ei sanallakaan eikä teollakaan.

En ymmärrä tuollaisia ihmisiä. Jos näen läheiseni avoimesti itkevän ja erityisesti jos kyseessä on kuolleen läheisen sureminen, mulle tulee luonnollinen tarve lohduttaa tätä henkilöä jollakin tavalla, vaikka vain pienellä eleellä tai sanalla. Ei sen tarvitse olla edes kaulaan kapsahtamista tai teatraalista osanottamista, mutta edes jotakin... Anoppi vain esitti ettei ikään kuin muka huomaa mun suruani, ettei kukaan olisi kuollut, ja yritti sujuvasti vaihtaa puheenaihetta. Jumankauta, se oli mun oma äitini!

Tuli tosi kylmä ja kolkko olo, tajusin kuinka tunteeton jääpuikko anoppini oikeasti onkaan.

Oltiin appivanhemmilla kun sain ilmoituksen, että isä oli kuollut leikkauskomplikaatioihin. Apen osanotto kuului näin: "Se oli varmaan hoitovirhe".

Jotain tuollaista pelkään itsenikin töksäyttäväni vastaavassa tilanteessa.

Riittää ihan vaan kun sanoo "Olen pahoillani" tai "otan osaa".

Minä vihasin aikoinani noita lauseita, kun äitini kuoli. Taisin jollekin ääneenkin tiuskaista, eikö ole muuta sanottavaa. 

Mitäs tälle nirppanokalle olisi pitänyt sanoa, että olisi ollut tyytyväinen?