Surin ja itkin äitini kuolemaa - anoppi täysin tunteeton moukka

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko muiden anopit/lähiomaiset samanlaisia tunteettomia, empatiakyvyttömiä moukkia kuin oma anoppini?

Itkin ja surin pari päivää aiemmin kuollutta äitiäni anopin läsnäollessa ja mitäpä tekee anoppi? Tuijottaa hölmistyneenä ja töksäyttää jotakin asiaan kuulumatonta. Ei osoita millään tavalla ottavansa osaa suruuni, ei sanallakaan eikä teollakaan.

En ymmärrä tuollaisia ihmisiä. Jos näen läheiseni avoimesti itkevän ja erityisesti jos kyseessä on kuolleen läheisen sureminen, mulle tulee luonnollinen tarve lohduttaa tätä henkilöä jollakin tavalla, vaikka vain pienellä eleellä tai sanalla. Ei sen tarvitse olla edes kaulaan kapsahtamista tai teatraalista osanottamista, mutta edes jotakin... Anoppi vain esitti ettei ikään kuin muka huomaa mun suruani, ettei kukaan olisi kuollut, ja yritti sujuvasti vaihtaa puheenaihetta. Jumankauta, se oli mun oma äitini!

Tuli tosi kylmä ja kolkko olo, tajusin kuinka tunteeton jääpuikko anoppini oikeasti onkaan.

Oltiin appivanhemmilla kun sain ilmoituksen, että isä oli kuollut leikkauskomplikaatioihin. Apen osanotto kuului näin: "Se oli varmaan hoitovirhe".

Jotain tuollaista pelkään itsenikin töksäyttäväni vastaavassa tilanteessa.

Riittää ihan vaan kun sanoo "Olen pahoillani" tai "otan osaa".

Minä vihasin aikoinani noita lauseita, kun äitini kuoli. Taisin jollekin ääneenkin tiuskaista, eikö ole muuta sanottavaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko muiden anopit/lähiomaiset samanlaisia tunteettomia, empatiakyvyttömiä moukkia kuin oma anoppini?

Itkin ja surin pari päivää aiemmin kuollutta äitiäni anopin läsnäollessa ja mitäpä tekee anoppi? Tuijottaa hölmistyneenä ja töksäyttää jotakin asiaan kuulumatonta. Ei osoita millään tavalla ottavansa osaa suruuni, ei sanallakaan eikä teollakaan.

En ymmärrä tuollaisia ihmisiä. Jos näen läheiseni avoimesti itkevän ja erityisesti jos kyseessä on kuolleen läheisen sureminen, mulle tulee luonnollinen tarve lohduttaa tätä henkilöä jollakin tavalla, vaikka vain pienellä eleellä tai sanalla. Ei sen tarvitse olla edes kaulaan kapsahtamista tai teatraalista osanottamista, mutta edes jotakin... Anoppi vain esitti ettei ikään kuin muka huomaa mun suruani, ettei kukaan olisi kuollut, ja yritti sujuvasti vaihtaa puheenaihetta. Jumankauta, se oli mun oma äitini!

Tuli tosi kylmä ja kolkko olo, tajusin kuinka tunteeton jääpuikko anoppini oikeasti onkaan.

Oltiin appivanhemmilla kun sain ilmoituksen, että isä oli kuollut leikkauskomplikaatioihin. Apen osanotto kuului näin: "Se oli varmaan hoitovirhe".

Jotain tuollaista pelkään itsenikin töksäyttäväni vastaavassa tilanteessa.

Riittää ihan vaan kun sanoo "Olen pahoillani" tai "otan osaa".

Minä vihasin aikoinani noita lauseita, kun äitini kuoli. Taisin jollekin ääneenkin tiuskaista, eikö ole muuta sanottavaa. 

Minulle ne ovat kyllä kelvanneet, kun ihmisestä näkee, että hän tarkoittaa, mitä sanoo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko muiden anopit/lähiomaiset samanlaisia tunteettomia, empatiakyvyttömiä moukkia kuin oma anoppini?

Itkin ja surin pari päivää aiemmin kuollutta äitiäni anopin läsnäollessa ja mitäpä tekee anoppi? Tuijottaa hölmistyneenä ja töksäyttää jotakin asiaan kuulumatonta. Ei osoita millään tavalla ottavansa osaa suruuni, ei sanallakaan eikä teollakaan.

En ymmärrä tuollaisia ihmisiä. Jos näen läheiseni avoimesti itkevän ja erityisesti jos kyseessä on kuolleen läheisen sureminen, mulle tulee luonnollinen tarve lohduttaa tätä henkilöä jollakin tavalla, vaikka vain pienellä eleellä tai sanalla. Ei sen tarvitse olla edes kaulaan kapsahtamista tai teatraalista osanottamista, mutta edes jotakin... Anoppi vain esitti ettei ikään kuin muka huomaa mun suruani, ettei kukaan olisi kuollut, ja yritti sujuvasti vaihtaa puheenaihetta. Jumankauta, se oli mun oma äitini!

Tuli tosi kylmä ja kolkko olo, tajusin kuinka tunteeton jääpuikko anoppini oikeasti onkaan.

Oltiin appivanhemmilla kun sain ilmoituksen, että isä oli kuollut leikkauskomplikaatioihin. Apen osanotto kuului näin: "Se oli varmaan hoitovirhe".

Jotain tuollaista pelkään itsenikin töksäyttäväni vastaavassa tilanteessa.

Riittää ihan vaan kun sanoo "Olen pahoillani" tai "otan osaa".

Minä vihasin aikoinani noita lauseita, kun äitini kuoli. Taisin jollekin ääneenkin tiuskaista, eikö ole muuta sanottavaa. 

Muistan itsekin palopuheeni juurikin anopille siitä, että vitut sinä mitään pahoillasi ole sanot noin vaan koska niin kuuluu tehdä. D

Kuulostaa ikävältä... Osaan kuvitella että oma anoppini toimisi vastaavanlaisessa tilanteessa samalla tavalla. Olin paikalla kun hän sai tiedon oman äitinsä menehtymisestä - totesi vain että "jaha, nyt se on sitten kuollut" ja jatkoi samaan hengenvetoon jotakin kesken jäänyttä juttua tyyliin mitähän sitä laittais ruuaksi illalla...

Meitä ihmisiä on kyllä laidasta laitaan, kuten tästäkin keskustelusta huomaa. Voimia ap:lle surun keskellä!

Minä menen ihan paniikkiin tuollaisissa tilanteissa. Jos yritän sanoa jotain lohduttavaa niin alan itse itkemään mikä ei kyllä yhtään piristä surevan oloa.

Siksi yritän puhua jotain muita asioita ja antaa toiselle etäisyyttä. Moni on itse asiassa tykännyt tästä ja sanonut että kiva kun sai päästä vähäksi aikaa irti surusta. Moni muu varmaan pitää minua tylynä ja kylmänä.

Olen itse menettänyt läheisiä ihmisiä hyvin nuorena ja kokenut kuinka pahasti hyvää tarkoittavat lohdutukset voivat loukata tai pahentaa surua.

Voimia ap.

Onpa osa teistä helvetin vaikeita ihmisiä. Ei saa sanoa mitään, ei saa ottaa osaa, miksei sanota mitään persoonallisempaa jne. Muiden pitäisi lukea teidän ajatukset, että osaisivat kohdella oikein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sen tarvitse olla edes kaulaan kapsahtamista tai teatraalista osanottamista, mutta edes jotakin..

Mitä? Ihan vilpittömästi kysyn, kun olen niin huono näissä tilanteissa. Mikä se pieni ele voisi olla?

Vaikka kysyä "miten sinä jaksat".

"Jos on jotakin mitä voin tehdä, kerro vaan" tai "muistathan pitää myös itsestäsi huolta kaiken surun keskellä" tai "suru erityisesti näin alkuvaiheessa on raskasta kantaa, mutta usko vaan että vielä tulee päivä jolloin niistä kaikista muistoista voi ammentaa".

Tai halata, tuoda ruokaa, tuoda kukkia, keittää kahvit, leipoa pullaa, tarjota apuaan, ottaa olkapäästä kiinni, peitellä viltin alle, neuloa villasukat, auttaa arjessa selviämisessä....onhan näitä tapoja ja eleitä, tietysti aina ihmisistä ja heidän väleistään riippuen.

Minulle juuri nuo "miten sinä jaksat" "miten sinä voit" kysymykset ovat kauheita. Nostavat vaan surun pintaan entistä parempana. Ja halailut tuntuvat tungettelevilta.

Tykkään enemmän niistä jotka eivät ota asiaa puheeksi mutta kuuntelevat jos itse haluan puhua.

Vierailija kirjoitti:

Onpa osa teistä helvetin vaikeita ihmisiä. Ei saa sanoa mitään, ei saa ottaa osaa, miksei sanota mitään persoonallisempaa jne. Muiden pitäisi lukea teidän ajatukset, että osaisivat kohdella oikein.

Anopilta olisi pitäisi kuitenkin käydä kuin itsestään tuo ajatustenluku ja rauhaan jättämisen sijaan hänen olisi pitänyt auttamatta länkyttää tuubastaan tyhjiä kliseitä jotka ei loppujen lopuksi lohduta ketään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sen tarvitse olla edes kaulaan kapsahtamista tai teatraalista osanottamista, mutta edes jotakin..

Mitä? Ihan vilpittömästi kysyn, kun olen niin huono näissä tilanteissa. Mikä se pieni ele voisi olla?

Vaikka kysyä "miten sinä jaksat".

"Jos on jotakin mitä voin tehdä, kerro vaan" tai "muistathan pitää myös itsestäsi huolta kaiken surun keskellä" tai "suru erityisesti näin alkuvaiheessa on raskasta kantaa, mutta usko vaan että vielä tulee päivä jolloin niistä kaikista muistoista voi ammentaa".

Tai halata, tuoda ruokaa, tuoda kukkia, keittää kahvit, leipoa pullaa, tarjota apuaan, ottaa olkapäästä kiinni, peitellä viltin alle, neuloa villasukat, auttaa arjessa selviämisessä....onhan näitä tapoja ja eleitä, tietysti aina ihmisistä ja heidän väleistään riippuen.

Minulle juuri nuo "miten sinä jaksat" "miten sinä voit" kysymykset ovat kauheita. Nostavat vaan surun pintaan entistä parempana. Ja halailut tuntuvat tungettelevilta.

Tykkään enemmän niistä jotka eivät ota asiaa puheeksi mutta kuuntelevat jos itse haluan puhua.

Ei se tarkoita mitään jos ei osaa tuollaisessa tilanteessa lohduttaa kunnolla. Toi on kuitenkin tosi vaikeeta. Sun äitis ei tainnut olla anopillesi kovin tuttu eikä sellaisessa tilanteessa oikein osaa muuta sanoa kuin, että voi voi , otan osaa ja sitten yrittää alkaa puhumaan muusta. Ei kukaan osaa. 

En edes odottaisi, että mieheni vanhemmat osaisivat minua lohduttaa. Ihmiset kuitenkin reagoi suruun niin eri tavalla. Minä esim. menin heti töihin takaisin kun isäni kuoli vaikka minusta tuntui, että maailma oli pysähtynyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sen tarvitse olla edes kaulaan kapsahtamista tai teatraalista osanottamista, mutta edes jotakin..

Mitä? Ihan vilpittömästi kysyn, kun olen niin huono näissä tilanteissa. Mikä se pieni ele voisi olla?

Vaikka kysyä "miten sinä jaksat".

"Jos on jotakin mitä voin tehdä, kerro vaan" tai "muistathan pitää myös itsestäsi huolta kaiken surun keskellä" tai "suru erityisesti näin alkuvaiheessa on raskasta kantaa, mutta usko vaan että vielä tulee päivä jolloin niistä kaikista muistoista voi ammentaa".

Tai halata, tuoda ruokaa, tuoda kukkia, keittää kahvit, leipoa pullaa, tarjota apuaan, ottaa olkapäästä kiinni, peitellä viltin alle, neuloa villasukat, auttaa arjessa selviämisessä....onhan näitä tapoja ja eleitä, tietysti aina ihmisistä ja heidän väleistään riippuen.

Minulle juuri nuo "miten sinä jaksat" "miten sinä voit" kysymykset ovat kauheita. Nostavat vaan surun pintaan entistä parempana. Ja halailut tuntuvat tungettelevilta.

Tykkään enemmän niistä jotka eivät ota asiaa puheeksi mutta kuuntelevat jos itse haluan puhua.

Oletpa sinä helvetin hankala ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko muiden anopit/lähiomaiset samanlaisia tunteettomia, empatiakyvyttömiä moukkia kuin oma anoppini?

Itkin ja surin pari päivää aiemmin kuollutta äitiäni anopin läsnäollessa ja mitäpä tekee anoppi? Tuijottaa hölmistyneenä ja töksäyttää jotakin asiaan kuulumatonta. Ei osoita millään tavalla ottavansa osaa suruuni, ei sanallakaan eikä teollakaan.

En ymmärrä tuollaisia ihmisiä. Jos näen läheiseni avoimesti itkevän ja erityisesti jos kyseessä on kuolleen läheisen sureminen, mulle tulee luonnollinen tarve lohduttaa tätä henkilöä jollakin tavalla, vaikka vain pienellä eleellä tai sanalla. Ei sen tarvitse olla edes kaulaan kapsahtamista tai teatraalista osanottamista, mutta edes jotakin... Anoppi vain esitti ettei ikään kuin muka huomaa mun suruani, ettei kukaan olisi kuollut, ja yritti sujuvasti vaihtaa puheenaihetta. Jumankauta, se oli mun oma äitini!

Tuli tosi kylmä ja kolkko olo, tajusin kuinka tunteeton jääpuikko anoppini oikeasti onkaan.

Oltiin appivanhemmilla kun sain ilmoituksen, että isä oli kuollut leikkauskomplikaatioihin. Apen osanotto kuului näin: "Se oli varmaan hoitovirhe".

Jotain tuollaista pelkään itsenikin töksäyttäväni vastaavassa tilanteessa.

Riittää ihan vaan kun sanoo "Olen pahoillani" tai "otan osaa".

Minä vihasin aikoinani noita lauseita, kun äitini kuoli. Taisin jollekin ääneenkin tiuskaista, eikö ole muuta sanottavaa. 

Minulle ne ovat kyllä kelvanneet, kun ihmisestä näkee, että hän tarkoittaa, mitä sanoo.

Sinulle kun kelpaa muillekin on kelvattava. 

Otan osaa suruusi ap.

Anoppisi kuulostaa hyvin samanlaiselta kuon omani. Nykyään olen täysin hyväksynyt, että anoppi on tunnekylmä. Kateus ja katkeruus on ne tunteet, kotka hän tuntee.

Anoppiprovo osa: 1000001

Vai mihin se ap hävisi, kun ei ole itse osallistunut keskusteluun ollenkaan?

Vierailija kirjoitti:

Miksi menit sinne anoppilaan?  Sen sijaan, että viettäisit aikaa ihmisten kanssa jotka jakaa saman surun?

Suku, ystävät, tuttuvat on tuossa kohtaan kierrettävä läpi, että saa riittävästi voimahaleja<3 

Ehkä anoppisi ei koe samanlaista tunnesidettä kuin sinä? Tai anopillasi tuli shokki ei osanut ilmaista omia tunteitaan tai kätkee ne sisäänpäin... Narsistiksi en osaa veikata tunsiko anoppisi sun äidin kovin hyvin? Sekin voi tuntuu hassulta ajatella näin päin jos ei toista ihmistä tunne kovin hyvin tai ei ole tutustunut tuntee tilanteen eritavoin kuin tuntematon ihminen olisi kuollut...

Mun mieheni isä kuoli viime vuonna, ja sanoin etukäteen ei tarvitse tulkita tunteitani väärin jos en osaa surra samalla tavalla, niin mieheni ymmärsi oikein hyvin, kun mieheni suri ja itki niin mä pidin itkuani sisässäni koitin kaiken voimin löytää hyviä sanoja kunnes sanat eivät riittäneet itsekin kävin itkemään ja suren vieläkin, vaikka paljoo muistoja ei ollut mutta tunsin kuitenkin. Kerron aina ajoissa miehelleni missä asiassa pidän tunteeni kätkössä, kun olen huono puhumaan avoimesti tunteistani ja tunteeni myrkyävät jatkuvasti kun en puhu, siksi on lähdettävä apuu hakemaan olisi edes enemmän läsnäisempi ja avoimempi...

Ap, voimia sulle ja teille kaikille ❤

Kaikki me koemme ja tunnemme eritavoin eikä siitä pidä murehtii koita saada itsellesi aitoa tukea ja läsnä oloa

Äitini oli kuollut ja kaverilla oli tullut ero poikaystävän kanssa. Kaveri sanoi "voimia teille molemmille!" xD Joo, en loukkaantunut, mutta vähän se kyllä huvitti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sen tarvitse olla edes kaulaan kapsahtamista tai teatraalista osanottamista, mutta edes jotakin..

Mitä? Ihan vilpittömästi kysyn, kun olen niin huono näissä tilanteissa. Mikä se pieni ele voisi olla?

Vaikka kysyä "miten sinä jaksat".

"Jos on jotakin mitä voin tehdä, kerro vaan" tai "muistathan pitää myös itsestäsi huolta kaiken surun keskellä" tai "suru erityisesti näin alkuvaiheessa on raskasta kantaa, mutta usko vaan että vielä tulee päivä jolloin niistä kaikista muistoista voi ammentaa".

Tai halata, tuoda ruokaa, tuoda kukkia, keittää kahvit, leipoa pullaa, tarjota apuaan, ottaa olkapäästä kiinni, peitellä viltin alle, neuloa villasukat, auttaa arjessa selviämisessä....onhan näitä tapoja ja eleitä, tietysti aina ihmisistä ja heidän väleistään riippuen.

Minulle juuri nuo "miten sinä jaksat" "miten sinä voit" kysymykset ovat kauheita. Nostavat vaan surun pintaan entistä parempana. Ja halailut tuntuvat tungettelevilta.

Tykkään enemmän niistä jotka eivät ota asiaa puheeksi mutta kuuntelevat jos itse haluan puhua.

Oletpa sinä helvetin hankala ihminen.

Sinä taas Kuulostat ihanan empaattiselta ja ymmärtäväiseltä.

En tiedä anoppisi ikää tms, mutta joku sukupolvi/ihmistyyppi saattaa olla kasvatettu niin, että on kohteliasta olla reagoimatta toisen itkuun/ tunteenpurkaukseen. Tällöin he voivat esim yrittää kääntää keskustelun johonkin muuhun ajatellen, että se on hienotunteisuutta vastapuolta kohtaan.

AP, anoppisi on ihan kuin mun anoppi.

Itselläni oli kuollut läheinen isoäiti, sellainen pullantuoksuinen ja rakastava, kaikista välittävä, mulle läheinen ja kaikki sen tiesivät. Olin tosi surullinen, itketti.

Appivanhemmat paukkasivat sitten muutama päivä mummon kuoleman jälkeen miehen nimipäiväkahveille kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Kumpikaan heistä ei ottanut millään tavalla osaa. Eivät sanoneet mitään lohduttavaa, eivät tehneet mitään. Odottivat kyllä kahvitarjoilua ja minä sitten kyyneliä pyyhkien keittelin kahvia ja laitoin tarjottavaa pöytään, välillä mies kysyi tarvitsenko apua ja jaksanko, mutta appivanhemmat sen kuin kertoivat iloisesta eläkeläisten huviristeilystään, miten oli tanssittu ja 'Reiska' oli taas juonut liikaa konjakkia.

Olenkohan liian itsekäs, mutta olisin aidosti odottanut heiltä edes jotakin osanottoa, jotakin. Olisivat vaikka tuoneet tullessaan jotakin, ihan vaan muodon vuoksi. Ketjussakin joku on kirjoittanut, että tärkeää ei ole sanoa mitään vaan kuunnella... Eivät he edes kuunnelleet. Ei mulla olisi ollut mitään tilannetta edes kertoa surustani kun he kertoivat pinnallisista kännäysreissuistaan. He katsoivat mun suruni ohi, kuten he ovat katsoneet mun ohitseni aina muutenkin.

Eikä siinä osanottamisessa tarvitse olla tuntenut vainajaa, se osanottohan tehdään sille surevalle omaiselle ja otetaan osaa hänen suruunsa. Vainajan muistaminen on sitten eri asia, tässä puhutaan osanottamisesta.