Kannattaako edes käydä terapiassa enään, kun ikää 26vuotta ja jos parantuisin, ei kukaan tällästä vanhaa, kouluttamatonta ihmistä ota töihin?

Täällä 25-vuotias oman elämänsä epäonnistuja. Ammatti kyllä on sote-alalla, mutta ei oikeastaan työkokemusta kun parista viikosta. Paha ahdistus, masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko ajaa olemaan kotona turvassa. Tuntuu, että tästä ei ole pääsyä mihinkään parempaan. Tätä se on, onneksi on koira ja avomies joka ymmärtää.

Mikä ihmisen irvikuva tässä ketjussa mölyää lytäten AP:tä? Jopa trolliksi mauton ja epäonnistunut.

AP:lle voimia. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Lisäksi, muista ettei työ määritä sinua ihmisenä.

Terveisin eräs terapiansa käynyt ja töihin palannut.

Mulla on ihan samat ongelmat. Ja siitä huolimatta olen opiskellut amk-tutkinnon ja nyt yliopistossa. Töissä ollut jo useamman vuoden, ahdistuneenakin. Olen 30v. Terapiasta en kokenut paljon apua olevan enemmänkin oman asenteen muutoksesta. En tarkoita olla ilkeä mutta ei tuolla surkuttelulla ainakaan pääse eteenpäin. Onko lääkitys kunnossa?

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ihan samat ongelmat. Ja siitä huolimatta olen opiskellut amk-tutkinnon ja nyt yliopistossa. Töissä ollut jo useamman vuoden, ahdistuneenakin. Olen 30v. Terapiasta en kokenut paljon apua olevan enemmänkin oman asenteen muutoksesta. En tarkoita olla ilkeä mutta ei tuolla surkuttelulla ainakaan pääse eteenpäin. Onko lääkitys kunnossa?

Ei se asenne auta. Vaan se hoito eli psykoterapia. Lääkkeet usein aiheuttavat vaikeita sivuoireita, mm seksuaalisuuteen. Eivätkä ne muutenkaan paranna. Hoito eli psykoterapia auttaa.

Kyllä kannattaa, jos vaikka oppisit kirjoittamaan sanan enää oikein.

Et ole liian vanha yhtään mihinkään. Mun ympärillä on pitkä liuta ihmisiä, 23-27-vuotiaita, joilla ei ole mennyt kaikki putkeen, ja jotka nyt vasta pohtii, että mitä ihmettä ne haluaa elämällään tehdä. Osalla on käytynä joku nuorena valittu amislinja, johon ei ole tippaakaan kiinnostusta enää eikä töitä ole tullut tehtyä, osalla siksikin ettei niitä sen alan töitä ole. Nyt ne sitten pikkuhiljaa menee kouluun, koulutuksiin ja oppisopimushommiin ja sitä kautta työelämään, ja ihan onnellisia loppuja sielläkin näkyy.

On kyllä aika järkyttävää, miten monen mielipide on se että "ryhdistäydy, mene töihin ja tee samalla lukio loppuun ja ihan helppoahan se on". Mielenterveysongelmat on sairauksia siinä missä muukin. Ei sitä niinvain sieltä kotoa lähdetä töihin kauppaan, samalla lukiota hoitamaan ja noinvaan saamaan elämä kasaan. Helppohan se pariin virkkeeseen on kirjoittaa, mutta raskaaksi se muuttuu hyvin äkkiä todellisuudessa. Varsinkin, jos samalla joutuu kamppailemaan oman päänsä kanssa, joka tuntuu oman itsensä pahimmalta viholliselta silloin.

Masentuneet ihmiset arvostelevat itseään niin kovin sanoin, etten koskaan niitä ystävilleni sanoisi. Ahdistuneet ihmiset voivat kokea olevansa vaarassa melkein kaikkialla, itse ainakin koen. En ole koskaan lapsuudessa kokenut turvallisuuden tunteita, joten ahdistus ja pelko ovat itselleni ne tunteet, joihin olen kasvanut. Jotka ovat todella vahvasti osa minua, persoonaani.

Ymmärrän, että kokemattoman on vaikea ymmärtää, mutta kokemattoman pitäisi huomioida oma tietämättömyytensä, eikä esittää asiantuntijaa.

Ymmärrän sinua ap. Olen 32v ja sama tilanne. Olen jo luovuttanut. Kävin syksyllä psykiatrilla, suositteli minulle laitoshoitoa ja väitti että olen liian sairas hyötyäkseni mitään terapiasta. Tiesin kyllä että olen "vähän masentunut" mutta tuli silti vähän yllätyksenä. No, ei mulla ois mihinkään terapiaan varaakaan. Käynnistä ei ollut mitään hyötyä, hän lopetti edellisen ssri:n ja kirjoitti toisen tilalle. Tuli vähän puskan takaa että hän olikin sitten vaivautunut kirjoittamaan uutta lääkettä vain kuukaudeksi! Olen nyt sitten ollut ilman lääkkeitäkin siitä asti. Tosi turhauttavaa yrittää hakea mitään apua kun tää on niin tätä. Mitään jatkotoimenpiteitä hän ei suostunut kertomaan, mitä mun nyt pitäisi tehdä, mihin hakeutua? Tosi kiva, oli kuitenkin kallis käynti yksityisellä, odotin sitä monta kuukautta ja jouduin lainaamaan rahat vanhemmiltani. Ja kerroin ihan rehellisesti että ajattelen itsemurhaa päivittäin.

Päivät menee kotona ollessa, kärsin sosiaalisista fobioista rankan koulukiusauksen seuauksena niin en käy missään. Pelkään että kiusaaja hyppää kulman takaa lyömään mua. En tiedä haluaisinko edes tehdä mitään hyödyllistä tällaisessa yhteiskunnassa vaikka pystyisinkin jonain päivänä. En tiedä mihin verorahat menee, ainakaan ei köyhille, heikoille ja sairaille.

Haloo, olen 43v. pätkätyöläinen ja aloittelen terapiaa. Mulla on vielä 50% elämästä jäljellä ja haluan elää ne vuodet onnellisempana. Eli kyllä kannattaa 26-vuotiaana satsata itseensä, kun on vielä elämä edessä!!!

Kyllä sen katkenneen jalan kuntouttaminen alkaa mahdollisimman pian. Nykyään mitään vikaa tai tautia ei suositella podettavaksi sängyn pohjalla, ihan saman tulisi koskea näitä ahdistuneisuusjuttuja.

Tässä ketjussa on myös useaan otteeseen todettu, että lääkkeitä ei haluta käyttää, koska sivuoireet ja sitä ja tätä. Siis ollaan ihan suoraan hoitovastaisia. Vain terapia kelpaa.

Ei näin parannuta. Lääkkeet auttavat toimintakykyiseksi, yhdessä terapian kanssa toipuminen voi olla hyvinkin nopeaa. Mutta kun ei. Kotona märäntyminen on kuulkaa masentuneet ihan teidän oma valinta, ja jos ette rupea aktiivisesti hoitamaan itseännä siedätyksen, lääkityksen ja terapian kolmikantamenetelmällä, sängyn pohjalle te jäättekin.

Ihmisellä on velvollisuus yrittää kohentaa oloaan. Sängyn alla vinkuminen ei paranna.

Vierailija kirjoitti:

Siinä onkin nykyisillä työmarkkinoilla hauska selittää mitä on touhunnut sen ajan..

Jos opiskelee yliopistossa uuden tutkinnon, ei paljon kiinnosta onko ollut kaupan kassalla 2012-2014 vai ei. Hyvin suoritetulla harjoittelulla osoittaa myös olevansa työkykyinen.

On se vaan kumma kun jotkut ihmiset ovat ihan nuoresta pitäen saaneet kaikenmaailman terapiaa ja hoitoa ja sääliä. Eivät vaan tunnu ikinä parantuvan "ahdistuksestaan". On niin helppo ottaa uhrin asema ja jäädä kotiin "paranemaan". Suurin osa vetää viina ja kaljaa minkä kerkeää. Pahimmat vetää lisäkdi tupakkaa askitolkulla päivässä ja polttelee kannabista kun saa tarpeeksi rahaa pummattua. Ei jakseta hoitaa arkiasioita kuten työnhakua ja kodin siivousta. Bileisiin kyllä ollaan lähdössä ilomielin.

En enää ole lähtenyt auttamaan pitkäaikaistyötöntä "ahdistunutta" kaveriani muutto ym. hommissa. Kaverilla on ajokortti ja osaa ajaa, mutta on aina niin humalassa tai muuten sekaisin ettei kykene ajamaan eikä kunnolla organisoimaan asioita. Lisäksi minun pitää omalla autollani olla aina kuskaamassa vaikka kaverilla olisi mahdollisuus lainata vanhempiensa autoa. Kohtelee auotani kuin kiertopalkintoa. Paiskoo ovia ja nojailee autoa vasten. Ei tarjoutunut edes bensarahaa antamaan saatika siivoamaan muutossa likaantunutta autoa.

Kyllä menee sympatiat näitä "ahdistuneita" terapiapotilaita kohtaan. Heillä ei tunnu olevan minkäänlaista kiitollisuutta ympäriltä satelevaa apua kohtaan vaan he ottavat sen itsestäänselvyytenä ja jatkavat elämäntyyliään välitämättä pätkääkään työstä tai muista harmillisista hommista.

up

Vierailija kirjoitti:

On se vaan kumma kun jotkut ihmiset ovat ihan nuoresta pitäen saaneet kaikenmaailman terapiaa ja hoitoa ja sääliä. Eivät vaan tunnu ikinä parantuvan "ahdistuksestaan". On niin helppo ottaa uhrin asema ja jäädä kotiin "paranemaan". Suurin osa vetää viina ja kaljaa minkä kerkeää. Pahimmat vetää lisäkdi tupakkaa askitolkulla päivässä ja polttelee kannabista kun saa tarpeeksi rahaa pummattua. Ei jakseta hoitaa arkiasioita kuten työnhakua ja kodin siivousta. Bileisiin kyllä ollaan lähdössä ilomielin.

En enää ole lähtenyt auttamaan pitkäaikaistyötöntä "ahdistunutta" kaveriani muutto ym. hommissa. Kaverilla on ajokortti ja osaa ajaa, mutta on aina niin humalassa tai muuten sekaisin ettei kykene ajamaan eikä kunnolla organisoimaan asioita. Lisäksi minun pitää omalla autollani olla aina kuskaamassa vaikka kaverilla olisi mahdollisuus lainata vanhempiensa autoa. Kohtelee auotani kuin kiertopalkintoa. Paiskoo ovia ja nojailee autoa vasten. Ei tarjoutunut edes bensarahaa antamaan saatika siivoamaan muutossa likaantunutta autoa.

Kyllä menee sympatiat näitä "ahdistuneita" terapiapotilaita kohtaan. Heillä ei tunnu olevan minkäänlaista kiitollisuutta ympäriltä satelevaa apua kohtaan vaan he ottavat sen itsestäänselvyytenä ja jatkavat elämäntyyliään välitämättä pätkääkään työstä tai muista harmillisista hommista.

Minusta sinullakaan ei ole kaikki muumit laaksossa tai ainakin olet stressaantunut. Sellaisen ihmisen ei kannata olla auttavinaan toista rasittunutta ihmistä. Se olisi kuin sokea yrittäisi taluttaa toista sokeaa. Otat nimittäin tuon kaverin sairauden aika henkilökohtaisesti. Ihmettelen myös miksi tuollaisen ihmisen pitäisi hakea sinusta työtä kun samassa lauseessa mainitset että tämä ei edes siivoa kotiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siinä onkin nykyisillä työmarkkinoilla hauska selittää mitä on touhunnut sen ajan..

Jos opiskelee yliopistossa uuden tutkinnon, ei paljon kiinnosta onko ollut kaupan kassalla 2012-2014 vai ei. Hyvin suoritetulla harjoittelulla osoittaa myös olevansa työkykyinen.

Täyttä roskaa. Tutkinto ei ole nykyään tae mihinkään.

Kyllä sulla on täysi oikeus käydä siellä terapiassa siitä huolimatta, millainen työtilanne Suomessa tai sinulla tulevaisuudessa on. Sulla on vielä kymmeniä vuosia aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Tekstisi perusteella vaikutat fiksulta.

Uskon että saat myöhemmin töitä, kunhan vain oikea ihminen tapaa sinut.

Ei saa. Olen 34-vuotias kokki. Sairastuin itse masennukseen (dystymia)

http://www.iltasanomat.fi/terveys/art-2000005039251.html

Sen johdosta olin pois työelämästä 7-vuotta. Kun viimein paranin, en päässyt mihinkään. Kun kerran saa pitkäaikaistyöttömän leiman otsaansa, se on siinä.

Dystymia nyt mikään "sairaus" ole. Herranjesta. Se on vaan tila tai lähinnä persoonallisuuteen liittyvä piirre, joka aiheuttaa sen, että elämä ei nyt aina tunnu superkivalta. Tavismasennusta paljon lievempi tila.

Mutta joo, hyvähän se on huonotuulisena köllötellä Kelan tuilla. Ja psykiatrit kiittää, kun maailmassa riittää pseudodiagnooseja ja niihin ripustautuvia pönttöjä.

Minullakin samanlainen tilanne. Olen 29v, ollut masentunut ja pakko-oireinen lapsesta asti. Hoitoon hakeuduin kahdeksan vuotta sitten enkä ole sen jälkeen ollut työelämässä tai opiskellut. Elän kuntoutustuella ja yritän motivoitua aloittamaan viimeinkin terapian. Tuntuu että se on ainoa järkevä ja ensisijainenkin siirto, mutta en oikein osaa nähdä sille enää tarkoitusta. En näe tulevaisuudessa mitään enkä varsinkaan usko että tulen koskaan työllistymään. Toisaalta, koska minulla on aviomies ja muita läheisiä enkä voi niin sanotusti tehdä itselleni mitään, on oletettavasti jäljellä vielä useampi vuosikymmen jotka pitäisi jaksaa elää. Siinä mielessä pitäisi satsata itseen nyt, kun se vielä on rahallisesti joten kuten mahdollista enkä ole aivan pohjamudissa.

Hyvä ystäväni opiskeli kokiksi, alkoi opinnot 28v, ei päivääkään työttömänä sen jälkeen. Äitini opiskeli 40vuotiaana lähihoitajaksi, työtä riittää. Minä valmistun nyt 34vuotiaana restonomiksi ja alan yrittäjäksi. Hyvät ystäväni lähes kaikki ovat koulun penkillä molemmin puolin 30. Sinäkö siis liian vanha aloittaja? Terapiaan ja sopivaa ammattia katselemaan.