Onko täällä muita isänsä menettäneitä?

Isäni joi itsensä hengiltä 60-vuotiaana, ollessani 26v. Vuoden verran kitui ja kuihtui pois hoitolaitoksissa/vuodeosastolla maksakirroosin ja alkoholidementian rappeuttamana. Aika kamalaa oli katsella sivusta, miten vasta kuusikymppinen mies oli kuin raihnas kahdeksankymppinen ukko.... Ja miten nopeasti tilanne lopulta eteni, kuin 5-10v ikävuotta olisi tullut aina lisää vierailukertojen välillä... Koko ikäni isä oli kyllä ollut pahemman luokan alkoholisti eikä suhteemme ollut todellakaan hyvä, mutta silti kuolema kyllä järkytti ja sitä sai pitkään työstää. Veri on vettä sakeampaa ja isä on isä, vaikka kuinka p*ska isä olisikin. Ehkä osansa surutyöhön toi se, että silloin oikeastaan tajusin että ei mulla ole koskaan ollut, eikä tule nyt koskaan olemaankaan varsinaisesti isää. Mutta näin kuoleman jälkeen tunteet ovat muuttuneet nuorempana tuntemistani vihasta ja pettymyksestä lähinnä suruun ja sääliin. Viina vei, heikkoa miestä.

Mun isä kuoli 68 vuotiaana. Se oli aika yllättävä ja surullinen juttu. Nyt kuin siitä on jo yli kymmenen vuotta niin olen asiaan tottunut mutta alussa suru oli suuri ja elämä hyvin outoa ja tyhjää.

Menetin isäni kolmekymppisenä, hän sai aivoinfarktin ja oli sairastellu oikeastaan niin kauan kuin muistan. Isän kuolemasta on jo yli 10 v, edelleen ikävöin ja kaipaan, itkukin joskus tulee. Ja harmittaa, kun lapseni eivät ehtineet olla papan kanssa niin, että olisi edes jotain muistikuvia. Mutta sellaista elämä on. Äitini taas on oikea teräsmummo, nyt jo yli 80-v ja edelleen terve ja vauhdikas :).

Isä kuoli kun oli 39v, minä oli 16v siihen aikaan. Sellaista se elämä on, ei voi näitä valita.

Biologisen isän menetin muutama vuosi sitten, ei ole suuremmin ikävä, kun ei tekemisissä oltu. Maksakirroosiin kuoli, ei varmaan tarvi avata taustoja?

Isä teki itsemurhan nelikymppisenä vuonna 2005. Hirttäytyi vaatehuoneeseen, isoveli ja minä(15v.) löydettiin.

Isä jätti mut kun olin vauva

Ymmärrän hyvin tuon 8-vuotiaana isänsä menettäneen kommentin. Kuulun samaan heimoon, mutta minä menetin isäni käytännössä pian syntymäni jälkeen. Todellisuudessa hän kuoli lähes 22 vuotta sitten ja oli silloin 68-vuotias. Meillä ei ollut koskaan minkäänlaista kontaktia, mutta koko lapsuuteni ja nuoruuteni kaipasin isää.

Isäni kuoli kun olin 16. Ei oltu läheisiä, eikä ikinä asuttu saman katon alla. Juuri sen takia olikin vaikea asia käsitellä. Oli kuollessaan 41vuotias, sydänkohtaus.

Ei ole. Ap on ainut laatuaan.

Kaikki suomalaisisät ovat paskoja juoppoja, raiskaajia ja pahoinpitelijöitä. KAIKKI!

Kukaan ei heitä sure. Eri asia jos ovat jostain sivistysmaasta. Esimerkiksi ruotsalaisisät huolehtivat lapsistaan ja perheestään.  

Isäni kuoli 45v hukkui. Kummatkin vanhemmat kuolleet Äiti kuoli 50v syöpään. Ja itse vasta 28.v myös mieheni vanhemmat sekä iso vanhemmat ovat kuolleet sekä omat isovanhempani. Harmittaa eniten lasten puolesta kun ei ole kummallakaan puolelta mummeja eikä ukkeja..:(