Lue keskustelun säännöt.
Onko täällä muita kasvosokeita?
02.01.2017 |
Luulen että mulla on jonkinasteinen kasvosokeus. Jos näen esim jonkun samalta työpaikalta eri ympäristössä, en tunnista yleensä häntä. En uskalla usein tervehtiä vastaan tulevia tutunnäköisiä ihmisiä, kun niin usein on mennyt väärin. Kerran luulin että oma poikani oli lehtikuvassa. Tosin oli vähän kauempana kuvassa, eikä kasvot suoraan edestä päin. Elokuvia katsellessa saan koko ajan kysellä että kuka tuo on. Usein törmään tilanteeseen että mulle juttelee ihminen, jota en oo mielestäni ikinä nähnyt. Ääni saattaa olla tuttu, ja siitä usein tunnistankin. Tuskastuttavaa, koska työskentelen asiakaspalvelussa.
Onko teillä mitään niksejä miten tunnistaisi ihmisiä? Itse koitan katsella jotain tiettyjä piirteitä tai ilmeitä ja painaa niitä mieleen.
Kommentit (62)
Minulla on jokseenkin samantyylinen ongelma. Ihmisten naamat ja nimet eivät jää mieleen, ennen kuin olen ollut aika paljon heidän kanssaan tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole täysin kasvosokea, mutta mun on välillä vaikea tunnistaa ihmisiä. Varsinkaan uusien tuttavuuksien naamat ei jää millään mieleen, ellei heillä ole jotain poikkeuksellisia piirteitä. Monesti kaverien kavereita vaikka juhlissa tavatessa he toteavat: "niin mehän tavattiin siellä ja silloin" vaikka itse voisin vannoa, etten ole ikinä nähnytkään koko ihmistä. Pahin oli varmaan, kun kadulla käveli vastaan ihminen, joka katsoi mua jotenkin oudosti. Koitin miettiä, pitäisikkö mun moikata häntä eli tunnenko hänet jostain. Vasta 10m myöhemmin tajusin, että sehän oli mun exä, jota tulee silloin tällöin nähtyä juuri kaupungilla jne.
En koe tämän ihan hirveästi vaikeuttavan elämääni, mutta koitan yleensä uusille tuttavuuksille vihjata asiasta, etteivät loukkaannu, jos en ymmärräkään moikata heitä.
Jeep, isot juhlat pahimpia. Aina tapahtuu jompikumpi:
- Esittäydyn jollekkin tuntematomalle kaksi kertaa vähän ajan sisällä.
- Esittäydyn jollekin tutulle henkilölle.
Molemmat vaihtoehdot noloja. Nykyään en viitsi enää esittäytyä kenellekään minkä vuoksi minua pidetään jurona ja epäkohteliaana
Olen kasvosokea. Kun mun äiti eli, en tunnistanut edes häntä, kun hän tuli kaupungilla vastaan. Olen joutunut monesti noloihin tilanteisiin kasvosokeuteni takia. Tunnistan ihmisiä äänestä, kävelytyylistä ja koirista.
Jonkin sortin kasvosokeus minullakin. Olen opetustyössä, joten kyllä olisi hyvä opiskelijat erottaa toisistaan :D. Usein kyllä kerron heti ensi tapaamisella, että tunnistaminen voi olla vaikeaa. Osaavatpahan sitten varautua, eivätkä loukkaannu, kun en tunnekaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Menetkö vahingossa väärän miehen kanssa sänkyyn viikonloppuisin? Tämä "kasvosokeus" on yleistä nykyään.
Joo.
Tutumpien kohdalla ei ole niin iso ongelma, koska oppii tunnistamaan ihmiset eleistä, ilmeistä, olemuksesta ja äänestä, ehkä jopa hajustakin (en tarkoita likaisuutta :D).
Mutta sitten on puolituttuja, niin heitä ei tahdo millään oppia muistamaan. Välillä on noloja tilanteita tästä johtuen. Ja toki on myös tilanteita etten tunnista vaikka sisartani joka tulee kaupungilla vastaan. Yleensäkkään en kiinnitä kasvoihin huomiota kulkiessa, ellen ryhdy juttelemaan/ota kontaktia, naaman tilalla näkyy vain "suttua".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä minulla varmaan jonkinasteinen kasvosokeus on, sillä olen joutunut useamman kerran tilanteeseen, jossa en tunne ihmistä, jonka olen ihan hiljattain nähnyt. Saattaa mennä useampikin tapaamiskerta ennen kuin joku jää mieleeni.
Toisaalta olen viime vuosina ollut myös aika stressaantunut, joten epäilen, että aivoni eivät vaan tykkää ottaa vastaan uutta informaatiota, kun edellistäkin on niin paljon käsiteltävänä.
Olen opettaja enkä tunnista ihmisiä. Myös nimen liittäminen tiettyyn naamaan on vaikeaa. Minulla on 180 oppilasta, joista kolmasosa vaihtuu vuosittain. Opin ehkä tuntemaan useimmat oppilaat, jos he istuvat koko kolme vuotta samalla paikalla eivätkä värjää hiuksia tai vaihda silmälaseja piilareihin. Heidän vanhempansa näen ehkä 1-3 kertaa koko yläkoulun aikana ja on tyystin mahdotonta, että muistaisin heitä laisinkaan. Kadulla vastaantullessa ei kannata ottaa nokkiinsa, jos en älyä tervehtiä...
Minusta on aina yhtä hämmentävää, että joku ihminen osaa sanoa nimeni, vaikka on tavannut minut vain yhden kerran aiemmin. En ikinä pystyisi siihen itse. Aiemmin tunsin siitä huonoa omaatuntoa mutta olen hyväksynyt sen persoonallisuuteni piirteeksi, jolle en voi mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on varmaan aika normaalia että kun tapaa ihmisiä eri ympäristössä kuin normaalisti, niin heitä voi olla hankalampi tunnistaa.
Puolisoni ei tahdo tunnistaa puolituttuja ihmisiä ja tyttäremme on sanonut että hänelläkin on usein vaikeuksia tunnistaa ihmisiä, vaikka he tunnistavat hänet.
Vierailija kirjoitti:
Olen opettaja enkä tunnista ihmisiä. Myös nimen liittäminen tiettyyn naamaan on vaikeaa. Minulla on 180 oppilasta, joista kolmasosa vaihtuu vuosittain. Opin ehkä tuntemaan useimmat oppilaat, jos he istuvat koko kolme vuotta samalla paikalla eivätkä värjää hiuksia tai vaihda silmälaseja piilareihin. Heidän vanhempansa näen ehkä 1-3 kertaa koko yläkoulun aikana ja on tyystin mahdotonta, että muistaisin heitä laisinkaan. Kadulla vastaantullessa ei kannata ottaa nokkiinsa, jos en älyä tervehtiä...
Minusta on aina yhtä hämmentävää, että joku ihminen osaa sanoa nimeni, vaikka on tavannut minut vain yhden kerran aiemmin. En ikinä pystyisi siihen itse. Aiemmin tunsin siitä huonoa omaatuntoa mutta olen hyväksynyt sen persoonallisuuteni piirteeksi, jolle en voi mitään.
Mitenköhän oikeudenmukaisesti tulee jaettua numerot oppilaille jos ei muista heitä? Meillä oli kerran lapsella opettaja joka sekoitti aina oppilaiden nimet ja tunnustikin että hänellä on mennyt numerojakin sekaisin väärille oppilaille, joskus myös soitti väärän oppilaan kotiin jostain asiasta. Lopulta sai tosin potkut viinan vuoksi, joten silläkin saattoi olla osuutta asiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en kerran tuntenut poikaystävääni kun se tuli väärässä tilanteessa vastaan, kävelin ohi onneksi kaverini tunnisti hänet.
Nimi ja naama ei meinaa kohdata sitten millään, monta kertaa pitää tavata että jää mieleen.
Kasvosokeus minullakin. Täytyy olla kauan samassa yhteisössä / piireissä, kunnes erotan ihmiset toisistaan. Mutta ne ihmiset täytyy nähdä kymmeniä, jopa satoja kertoja ennen kuin piirteet ovat yksilöityneet eikä tapahdu sekaannuksia.
Leffojen katselu on turhauttavaa, kun ainoa, minkä erottaa, on miehet naisista ja mustat valkoisista. Olen sanonut miesystävälle, että supattaisi minulle (tai kotona katsellessa ihan ääneen) eri tilanteissa kuka on kukin, jotta pysyisin juonesta kärryillä. Mutta ei hän aina muista, kuinka joku voi sekoittaa niin totaalisesti ulkonäöt; hänhän itse erottaa piirteet eikä oivalla, että luulen henkilö A:ta X:ksi, B:tä C:ksi, E:tä Y:ksi jne.
Joskus olen yrittänyt opetella ihmisten ulkonäköä kertomalla itselleni ääneen asiat, joista saattaisin tunnistaa ko. ihmisen. Visuaalisesti en muista, mutta kuulemalla saatan muistaa jotain. Varsinkin, jos piirre on tarpeeksi muista poikkeava.
Asiakaspalvelussa puhuin eräälle asiakkaalle hänen perheenlisäyksestään; toisella kerralla asiakas totesi, että ei hänellä ole perheenlisäystä tullut ja on toinen kerta kun puhun hänelle siitä. Onneksi tilanne oli positiivisessa hengessä. Olen tullut entistäkin varovaisemmaksi ja voin hyvin harvoin luottaa siihen, että henkilö on se, joksi hänet kuvittelen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen opettaja enkä tunnista ihmisiä. Myös nimen liittäminen tiettyyn naamaan on vaikeaa. Minulla on 180 oppilasta, joista kolmasosa vaihtuu vuosittain. Opin ehkä tuntemaan useimmat oppilaat, jos he istuvat koko kolme vuotta samalla paikalla eivätkä värjää hiuksia tai vaihda silmälaseja piilareihin. Heidän vanhempansa näen ehkä 1-3 kertaa koko yläkoulun aikana ja on tyystin mahdotonta, että muistaisin heitä laisinkaan. Kadulla vastaantullessa ei kannata ottaa nokkiinsa, jos en älyä tervehtiä...
Minusta on aina yhtä hämmentävää, että joku ihminen osaa sanoa nimeni, vaikka on tavannut minut vain yhden kerran aiemmin. En ikinä pystyisi siihen itse. Aiemmin tunsin siitä huonoa omaatuntoa mutta olen hyväksynyt sen persoonallisuuteni piirteeksi, jolle en voi mitään.
Mulla sama! Olen päiväkodissa töissä, jossa lapsia on kirjoilla vajaa 200. Pitäisi muistaa kaikkien lasten vanhemmat, osalta setiä, enoja, tätejä, isovanhempia, naapureita jne. Välillä tulee sitten noloja hetkiä, kun olen jonkun vanhemman tuntenut vuosia, ja kysyn että "ketä tulit hakemaan", outs. Pitäisi varmaan olla avoimempi kasvosokeudesta. Helposti sekoitan eri ihmiset toisiinsa, enkä osaa yhdistää tiettyä vanhempaa tiettyyn lapseen.
Lapsista tytöt on vaikeimmin muistettavissa, ovat usein hiuksiltaan ja vaatetukseltaan toistensa kopioita, heidän kohdallaan menee kauemmin, että opin muistamaan kuka on kukin, kun pitää oppia tunnistamaan jostain muusta asiasta kuin kasvoista.
Vierailija kirjoitti:
Kasvosokeus minullakin. Täytyy olla kauan samassa yhteisössä / piireissä, kunnes erotan ihmiset toisistaan. Mutta ne ihmiset täytyy nähdä kymmeniä, jopa satoja kertoja ennen kuin piirteet ovat yksilöityneet eikä tapahdu sekaannuksia.
Leffojen katselu on turhauttavaa, kun ainoa, minkä erottaa, on miehet naisista ja mustat valkoisista. Olen sanonut miesystävälle, että supattaisi minulle (tai kotona katsellessa ihan ääneen) eri tilanteissa kuka on kukin, jotta pysyisin juonesta kärryillä. Mutta ei hän aina muista, kuinka joku voi sekoittaa niin totaalisesti ulkonäöt; hänhän itse erottaa piirteet eikä oivalla, että luulen henkilö A:ta X:ksi, B:tä C:ksi, E:tä Y:ksi jne.
Joskus olen yrittänyt opetella ihmisten ulkonäköä kertomalla itselleni ääneen asiat, joista saattaisin tunnistaa ko. ihmisen. Visuaalisesti en muista, mutta kuulemalla saatan muistaa jotain. Varsinkin, jos piirre on tarpeeksi muista poikkeava.
Asiakaspalvelussa puhuin eräälle asiakkaalle hänen perheenlisäyksestään; toisella kerralla asiakas totesi, että ei hänellä ole perheenlisäystä tullut ja on toinen kerta kun puhun hänelle siitä. Onneksi tilanne oli positiivisessa hengessä. Olen tullut entistäkin varovaisemmaksi ja voin hyvin harvoin luottaa siihen, että henkilö on se, joksi hänet kuvittelen.
Etkö erota elokuvien hahmoja toisistaan edes hiusten, vaatetuksen ja sellaisen perusteella? Taitaa olla silloin muustakin kyse, kuin kasvosokeudesta :/
Mun mies auttaa mua aina tunnistamaan. Kuiskaan hänelle että onko tuo se ja se, tai kuka tuo on. Mulla meni monta vuotta, että aloin esim tunnistamaan tonttinaapurin. Tunnen hänet kyllä äänestä, kun kailottaa pensasaidan takana usein, mutta naamatusten pitää aina miettiä.
Lohdullista kuulla että on muitakin saman asian kanssa eläviä. Olen kateellinen niille, jotka muistaa ihmiset kertanäkemältä.
ap
Täällä myös yksi. Olen ajatellut että tuo on aivojen oma keino lajitella tapaamani ihmiset. Syntyy jonkinsortin pysyvä muistijälki vasta jos tapaamani ihmisellä on jatkossa jokin olematonta merkittävämpi syy käväistä elämässäni eli ekalla kerralla tieto menee välimuistiin ja pyyhkiytyy kun suljen selaimen (siirryn paikasta toiseen). Vasta seuraavilla kerroilla tavatessa ihminen jättää muistijäljen. Toistolla tehoa? Oma tulkintani on että aivot koittavat välttää muistin ylikuormitusta.
Yleensä muistan ihan random asioita paremmin kuin ihmisiä. Olen introvertti.
Muakin harmittaa kovasti, kun en pysty täysillä seuraamaan elokuvia. Erotan tosiaan vain miehet ja naiset toisistaan sekä mustat valkoisista. Tykkäisin niin kovasti katsella elokuvia ja katselenkin, mutta eihän siitä oikein katselunautintoa saa, kun ei pysy juonessa mukana. Mun mies kertoo mulle aina tutut vastaantulijat, jos ollaan yhdessä liikkeellä. Hän tervehtii ihmisiä nimellä, että minäkin tietäisin, kuka tulee vastaan tai kenen kanssa jäädään juttusille.
On samaa.
Pahin oli ehkä se, kun lähdettiin uuden työporukan (olin ollut vähän päälle viikon siellä paikassa töissä) kanssa syömään. Käväisin vessassa ja tulin takaisin liittyäkseni porukkaan, joka oli jo siirtynyt pöytään, mutta.. en tunnistanut KETÄÄN siellä täpötäydessä ravintolassa :''D
Hävetti ihan pikkuisen kuljeksia ympäriinsä siellä ja toivoa, etten kovin montaa kertaa vaella oikean pöydän ohi. Lopulta työkaverin erikoinen laukku pelasti. Sen tunnistin.
(Ja olin vesiselvä)
up