Tuntuu, että aina pilaan kaiken sairaudellani :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä tuohon auta mikään muu kuin siedätyshoito ja ahdistuksen hallinta.

Itse lietsot itsesi tuohon tilaan,vaikka voisit vaikuttaa asiaan.

Ahdistus voi tulla päälle, mutta voit tietoisesti opetella olemaan pelkäämättä sitä. Mitä sitten, vaikka ahdistaa? Keskity muihin asioihin. Mitä sitten,vaikka oksentaisit? Maailma ei siihen lopu. Otapa nyt vastuuta vähän ja älä vaan ajelehdi marttyyrina ahdistuksen aalloilla, lapsesi kärsivät.

Valitettavasti on ihan totta että esim.sodan syttyminen,nälänhätä tms.OIKEA huoli saisi tuollaiset turhat ahdistukset paranemaan. Ahdistut koska sulla on varaa siihen eikä oikeita,tarpeeksi isoja huolia.

T. Ex-ahdistushäiriöinen,nykyään vain lieviä oireita

Monilla on kyllä ihan oikeitakin huolia ja rankkoja elämäntarinoita. Niistä voi puhjeta sitten ihan ahdistuneisuushäiriö, että vähän joka asia ahdistaa tai pelottaa, eikä vain ne todellisetkin siinä. Kokemusta on.

Joo, koettu on. Silti en parantunut ahdistuneisuushäiriöstä voivottelemalla ja makaamalla uhrina peiton alla,kuvitellen etten voi asiaan mitenkään vaikuttaa.

Mutta kun väitit, että jos ap:lla olisi oikea murhe, niin tuota oksennusahdistusta ei edes tulisi. Eihän se niin mene. Ihmisillä on oikeita murheita ja oikeita asioita ja niiden lisäksi voi murehtia kaikkea mitä ei ole, kuten vaikkapa sairauksien pelko.

Mutta joo, samaa mieltä siinä, että ei se peiton alla parane se olemattoman sairauden pelko (ja tässä tapauksessa se oksennustaudin pelko).

Ihmisellä on rajallinen määrä aivokapasiteettia. Jos joutuu aktiivisesti pelkäämään jotain suurta,todellista uhkaa esim.sota-aikana ja keskittymään selviytymiseen, harvemmin jaksaa pelätä enää oksentamista. Asiat asettuvat ns.oikeisiin mittasuhteisiin. Sikäli joku isompi murhe tms.joka pakottaisi toimimaan ja selviytymään,voisi auttaa. Ei jäisi aikaa ja voimia lietsoa tuota turhaa pelkoa ja paniikkia ja keskittyä siihen. Tätä tarkoitin.

Minun kokemukseni taas on se, että kun elämässä on jotain tosi isoa pahaa, alat pelätä hysteerisesti vaikka kissoja tai muuta irrationaalista, koska et voi päästä pelkoasi ja suruasi valloilleen sen todellisen syyn suhteen, koska se on sillä hetkellä liian rankka käsiteltäväksi ja pitää pysyä toimintakykyisenä. Pelko ja ahdistus projisoidaan sijaiskohteeseen.

Toki voi käydä näinkin.

Edelleen silti ajattelen että tähänkin auttaa kun tiedostaa sen että on normaalia tuntea voimakastakin ahdistusta ja surua tuollaisessa tilanteessa. Ymmärtää että ahdistuksen syy on muualla kuin niissä "kissoissa" ja pyrkii hallitsemaan sitä. Usein ahdistuksen takana on joku ihan muu tunne,jota ei uskalla kohdata. Jos ei tunteita uskalla kohdata vaan tukahduttaa ne tai päästää ne vyöryämään täysin hallitsemattomasti,ei hyvää seuraa.

Niin. Kun se olisikin noin helppoa. Tajuan kyllä, että "kissapelkoni" on järjellä ajateltuna naurettava, mutta kuka kertoisi sen kehollenikin? Edelleen elämä jatkuu niin, että muuten olen normaali, mutta fobia rajaa tietyt osat elämästä pois ja invalidisoi. Jostain luin, että taistele ja pakene on pelon normaalein ilmentymä. Jähmettyminen on vaikeampi hoitaa ja käsitellä. Tästä oli syksyllä Hesarissa artikkeli. Psykologi/psykiatri totesi monen jäävän ilman apua ja pahimmillaan syrjäytyvän. En ole saanut edes toimivaa lääkettä, joten olen ilman.

Minullakin paniikkihäiriö ja traumataustaa. Silti en ole antanut pelon invalisoida tai syrjäyttää yhteiskunnasta. Menin bussiin,kauppaan jne.vaikka se tiesi paniikkikohtausta ja ahdistusta. Olen aktiivisesti pyrkinyt paranemaan traumoista ja menemään pelkoa päin. Ahdistukseen ei kuole,helpommalla pääsee kun opettelee hyväksymään sen ja hallitsemaan sitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä tuohon auta mikään muu kuin siedätyshoito ja ahdistuksen hallinta.

Itse lietsot itsesi tuohon tilaan,vaikka voisit vaikuttaa asiaan.

Ahdistus voi tulla päälle, mutta voit tietoisesti opetella olemaan pelkäämättä sitä. Mitä sitten, vaikka ahdistaa? Keskity muihin asioihin. Mitä sitten,vaikka oksentaisit? Maailma ei siihen lopu. Otapa nyt vastuuta vähän ja älä vaan ajelehdi marttyyrina ahdistuksen aalloilla, lapsesi kärsivät.

Valitettavasti on ihan totta että esim.sodan syttyminen,nälänhätä tms.OIKEA huoli saisi tuollaiset turhat ahdistukset paranemaan. Ahdistut koska sulla on varaa siihen eikä oikeita,tarpeeksi isoja huolia.

T. Ex-ahdistushäiriöinen,nykyään vain lieviä oireita

Höpö höpö. Se voi olla joku selvittämätön trauma taikka sitten puhtaasti fyysinen juttu elimistössä joka ne oireet aiheuttaa.

No ollaanpa nyt rehellisiä. Todella harvoin ahdistuneisuushäiriön takana on fyysinen syy, harvemmin mikään suuri traumakaan. Vaikka ahdistuksen aiheuttaja olisi trauma, asiaan voi silti itse vaikuttaa ja pyrkiä paranemaan. Uhriutuminen on mt-ongelmaisille tyypillistä. Osittain syynä on toki myös huonokäytännöt,liian usein lyödään vaan lääkkeet kouraan. Yleinen asenne tuntuu myös olevan se,että mt-ongelmista kärsivä on vain apaattinen uhri joka ei voi ongelmilleen yhtään mitään. Paranemisen avain on kuitenkin omissa käsissä, jotkut tarvitsevat siihen terapiaa,jotkut eivät.

Kuvotuspaniikki kirjoitti:

Voimia aloittajalle ja muille samasta vaivasta kärsiville. Olen myös äiti ja oksennustaudin pelko saa usein vallan ja olen paniikissa sen takia ja siihen liittyy fyysiset oireet. Haluaisin jutella jonkun samasta kärsivän kanssa, onko muita, jotka haluaisi jutella tästä?

Facebookissa ryhmä Emetofoobikot :) suosittelen myös ap:lle ja muille emetofobiasta kärsiville!

Kylläpäs tämä keskustelu osuu arkaan paikkaan. En ymmärrä miksi meitä mt-ongelmaisia kohtaan täytyy olla noin aggressiivisia ja hyökkääviä jos emme osaa oikein käsitellä itseämme ja ongelmiamme. Olen itse ollut terveempi aikaisemmin ja voin sanoa että normaalin ihmisen elämä on lasten leikkiä verrattuna siihen että pää ei enää toimikaan kunnolla. Itselläni erilaiset itse suggeroinnit ovat johtaneet negatiivisten tunteiden peittelyyn ja kieltämiseen, koska yrittää tavallaan pakottaa itseään positiivisuuteen. Eniten minua on auttanut jos joku ymmärtää minua. Muuttaa sen sanoiksi minussa jota minä en itse pysty tekemään voimakkaiden tunnetilojen ja pelon takia. Suurin osa meistä ei ole sankareita, jotka ympäristöstä huolimatta parannamme itsemme kun muut katselevat vierestä.

Aloittaja tässä. Tottakai olen asialle tehnyt paljonkin. Huonoinakin päivinä pyrin pääsääntöisesti käymään töissä jne. Lasten kanssa on tehty lomareissuja ym. Arki on aika perusarkea niin kuin muillakin. En siis koko ajan makaa vaan sohvalla. Joskus vaan olo yltyy siihen pisteeseen, että oikeasti on olo kuin oikeassa mahataudissa ja ei silloin kerta kaikkiaan pysty aina tsemppaamaan itseä vaikkapa raketteja katsomaan.

Siksi aloitin ketjun kun mulla vaan harmitti että näin sattui nyt just tänään käymään ja herkästi syyllistän itseäni tästä liikaakin. Ja mietin, että jos lapset tästä kärsii tai "oppii" itsekin ahdistuneisuuden tms.

Peruasiat on kuitenkin kunnossa. Ei oo perheväkivaltaa, alkoholismia, lapsilla koulut sujuu, kavereita on jne.

Näille superterveille voisin minäkin sanoa vähän ilkeästi, että toivottavasti itse joskus koette jotain mt-ongelmia. Ne ovat ihan todellisia sairauksia eikä mitään parin viikon masennuksia niin kuin julkkiksilla usein tuntuu olevan.

Vierailija kirjoitti:

Näille superterveille voisin minäkin sanoa vähän ilkeästi, että toivottavasti itse joskus koette jotain mt-ongelmia. Ne ovat ihan todellisia sairauksia eikä mitään parin viikon masennuksia niin kuin julkkiksilla usein tuntuu olevan.

Miksi ihmeessä oletat, etteivät muut olisi kärsineet mt-ongelmista?

Minäkin olen käynyt vuosia terapiassa, ollut sekä avohoidon että suljetun hoidon puolella ja voisin sanoa että olen kokenut "ihan oikeita mt-ongelmia".

Silti(ja ehkä juuri sen takia) voin sanoa että monet mt-ongelmaiset uhriutuu ihan liikaa ja sysää vastuuta hyvinvoinnistaan muille.

Olen kiitollinen avusta ja terapiasta jota sain, mutta edes terapia ei ketään paranna vaan se työ on tehtävä itse.

Monet jumiutuu loppuelämäkseen siihen "en tälle mitään voi,yhhyhyyyhyy voi minua"-kuplaan ja pyörii omassa surkeudessaan ja narsistisuudessaan.

Tällä en tarkoita sinua ap.

Pakottaminen voi toimia joillekin, mutta ei kaikille. Aiheesta löytyy tutkimustietoa, jos joku haluaa kaivella. Itsellä elämäni invalidisoinut pakko-oireinen häiriö, jossa ulkoa tuleva painostus vain pahentaa oireita. Pysyvät ratkaisut ovat syntyneet oman prosessoinnin kautta. Oireiluni on sitä, että jaottelen kaikki asiat eri tavoin saastuneiksi ja pyrin pitämään ne erillään toisistaan. Muutoin joudun pesemään tai tuhoamaan ne. Joudun moneen suuntaan esittämään normaalia, mutta pesen joka päivä pari koneellista "saastunutta pyykkiä" ja joskus olen myös joutunut heittämään kauppareissulla pitämäni vaatteet roskiin. Siivoamiseen menee joka päivä tunteja. Olen avohoidon piirissä, mutta sinnittelen silti työelämän rajamailla. Terapiani on sellaista, ettei minua yritetä pakkoaltistaa. AP:lle kannustuksia!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näille superterveille voisin minäkin sanoa vähän ilkeästi, että toivottavasti itse joskus koette jotain mt-ongelmia. Ne ovat ihan todellisia sairauksia eikä mitään parin viikon masennuksia niin kuin julkkiksilla usein tuntuu olevan.

Miksi ihmeessä oletat, etteivät muut olisi kärsineet mt-ongelmista?

Minäkin olen käynyt vuosia terapiassa, ollut sekä avohoidon että suljetun hoidon puolella ja voisin sanoa että olen kokenut "ihan oikeita mt-ongelmia".

Silti(ja ehkä juuri sen takia) voin sanoa että monet mt-ongelmaiset uhriutuu ihan liikaa ja sysää vastuuta hyvinvoinnistaan muille.

Olen kiitollinen avusta ja terapiasta jota sain, mutta edes terapia ei ketään paranna vaan se työ on tehtävä itse.

Monet jumiutuu loppuelämäkseen siihen "en tälle mitään voi,yhhyhyyyhyy voi minua"-kuplaan ja pyörii omassa surkeudessaan ja narsistisuudessaan.

Tällä en tarkoita sinua ap.

Mt-ongelmia on yhtä monenlaista kun on ihmistäkin. Erilaisia perhetaustoja, taloudellisia ja yhteiskunnallisia tilanteita, geeniperimää, päihteiden käyttöä, tempperamenttia ja persoonanpiirrettä. Itsekin tuppasin aikoinaan pitämään itseäni jotenkin vahvana ihmisenä joka osaa itse "parantaa" itsensä, kunnes elämää nähneenä tajusin että kaikilla ei ole samaa kuin minulla. Introverttia luonnetta, jolla voin tutkia itseäni syvällisemmin. Tai pysyvää kotia, jossa sai asua lapsena vaikka perheolot eivät aina olleetkaan suotuisat. Pystyin sentään pakenemaan huoneeseeni ja minut jätettiin useimmiten siellä rauhaan. Niin monet asiat vaikuttavat maailmankuvaan ja siihen miten pystyy itseään auttamaan. Jos se täytyy yksin tehdä. -44

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näille superterveille voisin minäkin sanoa vähän ilkeästi, että toivottavasti itse joskus koette jotain mt-ongelmia. Ne ovat ihan todellisia sairauksia eikä mitään parin viikon masennuksia niin kuin julkkiksilla usein tuntuu olevan.

Miksi ihmeessä oletat, etteivät muut olisi kärsineet mt-ongelmista?

Minäkin olen käynyt vuosia terapiassa, ollut sekä avohoidon että suljetun hoidon puolella ja voisin sanoa että olen kokenut "ihan oikeita mt-ongelmia".

Silti(ja ehkä juuri sen takia) voin sanoa että monet mt-ongelmaiset uhriutuu ihan liikaa ja sysää vastuuta hyvinvoinnistaan muille.

Olen kiitollinen avusta ja terapiasta jota sain, mutta edes terapia ei ketään paranna vaan se työ on tehtävä itse.

Monet jumiutuu loppuelämäkseen siihen "en tälle mitään voi,yhhyhyyyhyy voi minua"-kuplaan ja pyörii omassa surkeudessaan ja narsistisuudessaan.

Tällä en tarkoita sinua ap.

Mt-ongelmia on yhtä monenlaista kun on ihmistäkin. Erilaisia perhetaustoja, taloudellisia ja yhteiskunnallisia tilanteita, geeniperimää, päihteiden käyttöä, tempperamenttia ja persoonanpiirrettä. Itsekin tuppasin aikoinaan pitämään itseäni jotenkin vahvana ihmisenä joka osaa itse "parantaa" itsensä, kunnes elämää nähneenä tajusin että kaikilla ei ole samaa kuin minulla. Introverttia luonnetta, jolla voin tutkia itseäni syvällisemmin. Tai pysyvää kotia, jossa sai asua lapsena vaikka perheolot eivät aina olleetkaan suotuisat. Pystyin sentään pakenemaan huoneeseeni ja minut jätettiin useimmiten siellä rauhaan. Niin monet asiat vaikuttavat maailmankuvaan ja siihen miten pystyy itseään auttamaan. Jos se täytyy yksin tehdä. -44

Ymmärrän pointtisi, mutta kyllä se vaan on fakta ihan kaikkien kohdalla että se työ täytyy itse tehdä. Terapia,lääkkeet ym.ovat avuksi,mutta kukaan muu ei voi sinua parantaa niin että itse istut vain passiivisena. Kaikki tsemppi heille,jotka yrittävät tosissaan parantua ja sitoutuvat hoitoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näille superterveille voisin minäkin sanoa vähän ilkeästi, että toivottavasti itse joskus koette jotain mt-ongelmia. Ne ovat ihan todellisia sairauksia eikä mitään parin viikon masennuksia niin kuin julkkiksilla usein tuntuu olevan.

Miksi ihmeessä oletat, etteivät muut olisi kärsineet mt-ongelmista?

Minäkin olen käynyt vuosia terapiassa, ollut sekä avohoidon että suljetun hoidon puolella ja voisin sanoa että olen kokenut "ihan oikeita mt-ongelmia".

Silti(ja ehkä juuri sen takia) voin sanoa että monet mt-ongelmaiset uhriutuu ihan liikaa ja sysää vastuuta hyvinvoinnistaan muille.

Olen kiitollinen avusta ja terapiasta jota sain, mutta edes terapia ei ketään paranna vaan se työ on tehtävä itse.

Monet jumiutuu loppuelämäkseen siihen "en tälle mitään voi,yhhyhyyyhyy voi minua"-kuplaan ja pyörii omassa surkeudessaan ja narsistisuudessaan.

Tällä en tarkoita sinua ap.

Mt-ongelmia on yhtä monenlaista kun on ihmistäkin. Erilaisia perhetaustoja, taloudellisia ja yhteiskunnallisia tilanteita, geeniperimää, päihteiden käyttöä, tempperamenttia ja persoonanpiirrettä. Itsekin tuppasin aikoinaan pitämään itseäni jotenkin vahvana ihmisenä joka osaa itse "parantaa" itsensä, kunnes elämää nähneenä tajusin että kaikilla ei ole samaa kuin minulla. Introverttia luonnetta, jolla voin tutkia itseäni syvällisemmin. Tai pysyvää kotia, jossa sai asua lapsena vaikka perheolot eivät aina olleetkaan suotuisat. Pystyin sentään pakenemaan huoneeseeni ja minut jätettiin useimmiten siellä rauhaan. Niin monet asiat vaikuttavat maailmankuvaan ja siihen miten pystyy itseään auttamaan. Jos se täytyy yksin tehdä. -44

Ymmärrän pointtisi, mutta kyllä se vaan on fakta ihan kaikkien kohdalla että se työ täytyy itse tehdä. Terapia,lääkkeet ym.ovat avuksi,mutta kukaan muu ei voi sinua parantaa niin että itse istut vain passiivisena. Kaikki tsemppi heille,jotka yrittävät tosissaan parantua ja sitoutuvat hoitoon.

Totta. Mutta ei se sinulta ole pois jos joku toinen ei kykene toimimaan itsensä vuoksi. Siksi en ymmärrä sellaisten ihmisten lyttäämistä, jotka todennäköisesti kuolevat unohdettuina kotiinsa tai muuten kokevat epäinhimillisen kohtalon. Se että oppii auttamaan itseään on oivallus, joka tulee tunnetasolla tai sitten ei. Sinullakin siihen päätyminen oli monen tapahtuman ja mahdollisuuden summa.

Mua jäi mietityttään että miten ap on uskaltanut tehdä lapsia kun pelkää sairaalloisesti oksentamista? Raskauspahoinvointi yms?

Halu saada lapsia voitti pelon oksentamisesta. Oli mulla raskauspahoinvointia, mutta en joutunut oksentaan kertaakaan.

Synnytykset on ollu ilman kivunlievitystä, koska silloin taas ajattelin, että kivun kyllä kestän, mutta mitään ilokaasupahoinvointia en.

up