Olenko sittenkään niin kovin erilainen? Ainakin siltä tuntuu, mutta..

Kaikkihan me kuvittelemme olevamme niin uniikkeja lumihiutaleita, aloin miettiä, onko tämä vain oma, miellyttävä harhani. Tosin voisin kuvitella, että maailma olisi aika erilainen paikka, jos kaikki olisivat samanlaisia kuin minä.

Ensinnäkään, en ole kovin tavoitteellinen. Luulen, että se johtuu aikaperspektiivistäni. En pidä mitään muuta niin naurettavana, kuin ihmistä, joka pelkää että 100 vuoden päästä olisimme muslimeja Suomessa. Mitä sitten? 100 vuoden päästä me olemme kaikki kuolleita. Onko 1800-luvun ihmiset kovin aktiivisesti ahdistuneita elämästämme, tuolla hautuumaalla montuissaan? Lisäksi, on ollut aika jolloin kaikkia pelotti, että suomalaisista tulee *gasp* kristittyjä. Nykyinen maailman meno vielä perustuu järjestelmään, joka on ollut kaikkien suurien sivilisaatioiden romahduttaja; eliitin ja kansan väliset erot muodostuvat kiihtyvällä tahdilla liian suureksi. Nykyinen maailmamme, arvomme, tavaramme ja elämämme meno on vain silmänräpäys kaiken keskellä. En siksi jaksa suhtautua siihen kovin egoistisen ylimielisesti. Pitäen hienona tai tavoiteltavana siis.

Toisekseen, ensimmäinen kohta vaikuttaa tietenkin jotenkin henkilökohtaiseen elämääni. Voin kai sanoa itseäni vielä nuoreksi ja nätiksi, mutta en koe että tästä elämäni jatkuu jotenkin lineaarisesti perhe-elämään tai johonkin suuntaan. On jotenkin kurjaa, että ei ole mitään vielä kovin luontaista suuntaa ihmisille, jotka haluaisivat elää lapsetonta elämää, tai sellaista jonka keskiössä ei ole kiire, suorittaminen, muskari, paskavaipat, työ, kiire, kiire, työ. Käyn toki itsekin töissä, ja minulla ei ole mitään lapsiperheitä vastaan, päinvastoin oikeastaan. Jotenkin vain tuntuu, että 30 vuoden jälkeen hukkuu johonkin vorteksiin, vuosikausiksi.

Jos sanoisin jollekin ammattilaiselle, että elämä ei ole minusta kovin kiinnostavaa, niin saisin varmaan napit kouraan. Se ei vaan koskaan ole ollut, vaikka minulla on ollut iloa, juhlia, jännitystä, rakkautta jne. niin pohjalla kaikki on aina ollut jokseenkin yhdentekevää. Lohdullisellakin tavalla.

Nykyään tuntuu vaan pahalta katsoa ihmisten ahneutta, toisten päähän potkimista ja itsekkyyttä. Luulen, että olisin onnellisin yhteiskunnassa, jossa kaikilla oisi hyvä olla. Olen onnellinen veronmaksaja, teen mielelläni töitä sekä itseni että naapurin mummon hyvinvoinnin takia. Nykypolitiikka on katkaisemassa tämän yhtälön, joten en saa työstäni edes veronmaksamisen iloa. Hyväntekeväisyys on taas anekauppaa, ja kenenkään perusturvan ei pitäisi olla sen varassa, jaksaako joku nousta norsunluutornistaan tarjoamaan köyhälle apetta, motiivinaan ottaa kuva facebookkiin oletetusta hyvyydestään. Se ei ole vaihtoehto.

No tämäpä oli vuodatus. Jos koet jotain tarttumapintaa ajatuksiini, niin kommentoi toki.