Olenko sittenkään niin kovin erilainen? Ainakin siltä tuntuu, mutta..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuota ajatellaan usein kolmekympin tms ikäkausikriisiksi, koska monella meistä tuonkaltainen ajattelu on ollut itsellämme tiettyyn kriisiin liittyvää ja mennyt ohi sittemmin. Itselläni oli kolmenkympin kriisissä suoranainen tuskainen ahdistus tuonkaltaisista asioista, mutta sittemmin lopetin liian ajattelun ja aloin keskittyä vain hetkeen, ja ahdistus katosi.

Hmm? No en osaa ahdistusta tähän kovin vahvasti assosioida? Itse olen kohtalaisen tyytyväinen ajatuksiini, lähinnä se ero oman pään ja muiden päiden välillä mietityttää :)

Ok, itseäni tuo ei ole koskaan mietityttänyt, olen ollut aina aivan liian epäsosiaalinen ollakseni erityisemmin kiinnostunut siitä mitä muut ajattelee :D 

Niinpä niin, siksipä olet esimerkiksi keskustelupalstalla ;)

N41 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikkihan me kuvittelemme olevamme niin uniikkeja lumihiutaleita, aloin miettiä, onko tämä vain oma, miellyttävä harhani. Tosin voisin kuvitella, että maailma olisi aika erilainen paikka, jos kaikki olisivat samanlaisia kuin minä.

Ensinnäkään, en ole kovin tavoitteellinen. Luulen, että se johtuu aikaperspektiivistäni. En pidä mitään muuta niin naurettavana, kuin ihmistä, joka pelkää että 100 vuoden päästä olisimme muslimeja Suomessa. Mitä sitten? 100 vuoden päästä me olemme kaikki kuolleita. Onko 1800-luvun ihmiset kovin aktiivisesti ahdistuneita elämästämme, tuolla hautuumaalla montuissaan? Lisäksi, on ollut aika jolloin kaikkia pelotti, että suomalaisista tulee *gasp* kristittyjä. Nykyinen maailman meno vielä perustuu järjestelmään, joka on ollut kaikkien suurien sivilisaatioiden romahduttaja; eliitin ja kansan väliset erot muodostuvat kiihtyvällä tahdilla liian suureksi. Nykyinen maailmamme, arvomme, tavaramme ja elämämme meno on vain silmänräpäys kaiken keskellä. En siksi jaksa suhtautua siihen kovin egoistisen ylimielisesti. Pitäen hienona tai tavoiteltavana siis.

Toisekseen, ensimmäinen kohta vaikuttaa tietenkin jotenkin henkilökohtaiseen elämääni. Voin kai sanoa itseäni vielä nuoreksi ja nätiksi, mutta en koe että tästä elämäni jatkuu jotenkin lineaarisesti perhe-elämään tai johonkin suuntaan. On jotenkin kurjaa, että ei ole mitään vielä kovin luontaista suuntaa ihmisille, jotka haluaisivat elää lapsetonta elämää, tai sellaista jonka keskiössä ei ole kiire, suorittaminen, muskari, paskavaipat, työ, kiire, kiire, työ. Käyn toki itsekin töissä, ja minulla ei ole mitään lapsiperheitä vastaan, päinvastoin oikeastaan. Jotenkin vain tuntuu, että 30 vuoden jälkeen hukkuu johonkin vorteksiin, vuosikausiksi.

Jos sanoisin jollekin ammattilaiselle, että elämä ei ole minusta kovin kiinnostavaa, niin saisin varmaan napit kouraan. Se ei vaan koskaan ole ollut, vaikka minulla on ollut iloa, juhlia, jännitystä, rakkautta jne. niin pohjalla kaikki on aina ollut jokseenkin yhdentekevää. Lohdullisellakin tavalla.

Nykyään tuntuu vaan pahalta katsoa ihmisten ahneutta, toisten päähän potkimista ja itsekkyyttä. Luulen, että olisin onnellisin yhteiskunnassa, jossa kaikilla oisi hyvä olla. Olen onnellinen veronmaksaja, teen mielelläni töitä sekä itseni että naapurin mummon hyvinvoinnin takia. Nykypolitiikka on katkaisemassa tämän yhtälön, joten en saa työstäni edes veronmaksamisen iloa. Hyväntekeväisyys on taas anekauppaa, ja kenenkään perusturvan ei pitäisi olla sen varassa, jaksaako joku nousta norsunluutornistaan tarjoamaan köyhälle apetta, motiivinaan ottaa kuva facebookkiin oletetusta hyvyydestään. Se ei ole vaihtoehto.

No tämäpä oli vuodatus. Jos koet jotain tarttumapintaa ajatuksiini, niin kommentoi toki.

Ajattelen itse aika pitkälti samalla tavalla kuin sinä. En pysty myöskään tajuamaan, miten nykyinen konformistinen oravanpyöräinen elämäntapa koetaan niin kovin haluttavana; ja miten siitä kiireen muottia ei vaan uskalleta murtaa, ennen kuin burn-out on lähellä tai jopa koettu. 

Yritän itse keskittyä elämässäni lähinnä kahteen asiaan: siihen, että itse nautin - en väkisin suorittamalla, vaan päin vastoin "kapinoimalla" sitä vastaan, että kaikella pitäisi olla tarkoitus ja itseään pitäisi kehittää veren maku suussa. Toisekseen sitten siihen, että kaikilla mun läheisillä olisi hyvä olla, ja niillä tuntemattomillakin, joita voin auttaa (ilman, että siitä tosiaan pitää päästä iltapäivälehtien lööppeihin ym). Mun (epä)uskon mukaan kun meillä on vaan tämä yksi elämä, ja sekin voi olla hujauksessa ohi. 

Mutta siitä olen kanssasi eri mieltä, etteikö elämä olisi kiinnostavaa! Ihmiset ovat kiinnostavia kaikessa pedanttiudessaan, ennalta-arvattavuudessaan, opituissa käytösmalleissaan... ;) 

Miten sitten nautit?

Vierailija kirjoitti:

N41 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikkihan me kuvittelemme olevamme niin uniikkeja lumihiutaleita, aloin miettiä, onko tämä vain oma, miellyttävä harhani. Tosin voisin kuvitella, että maailma olisi aika erilainen paikka, jos kaikki olisivat samanlaisia kuin minä.

Ensinnäkään, en ole kovin tavoitteellinen. Luulen, että se johtuu aikaperspektiivistäni. En pidä mitään muuta niin naurettavana, kuin ihmistä, joka pelkää että 100 vuoden päästä olisimme muslimeja Suomessa. Mitä sitten? 100 vuoden päästä me olemme kaikki kuolleita. Onko 1800-luvun ihmiset kovin aktiivisesti ahdistuneita elämästämme, tuolla hautuumaalla montuissaan? Lisäksi, on ollut aika jolloin kaikkia pelotti, että suomalaisista tulee *gasp* kristittyjä. Nykyinen maailman meno vielä perustuu järjestelmään, joka on ollut kaikkien suurien sivilisaatioiden romahduttaja; eliitin ja kansan väliset erot muodostuvat kiihtyvällä tahdilla liian suureksi. Nykyinen maailmamme, arvomme, tavaramme ja elämämme meno on vain silmänräpäys kaiken keskellä. En siksi jaksa suhtautua siihen kovin egoistisen ylimielisesti. Pitäen hienona tai tavoiteltavana siis.

Toisekseen, ensimmäinen kohta vaikuttaa tietenkin jotenkin henkilökohtaiseen elämääni. Voin kai sanoa itseäni vielä nuoreksi ja nätiksi, mutta en koe että tästä elämäni jatkuu jotenkin lineaarisesti perhe-elämään tai johonkin suuntaan. On jotenkin kurjaa, että ei ole mitään vielä kovin luontaista suuntaa ihmisille, jotka haluaisivat elää lapsetonta elämää, tai sellaista jonka keskiössä ei ole kiire, suorittaminen, muskari, paskavaipat, työ, kiire, kiire, työ. Käyn toki itsekin töissä, ja minulla ei ole mitään lapsiperheitä vastaan, päinvastoin oikeastaan. Jotenkin vain tuntuu, että 30 vuoden jälkeen hukkuu johonkin vorteksiin, vuosikausiksi.

Jos sanoisin jollekin ammattilaiselle, että elämä ei ole minusta kovin kiinnostavaa, niin saisin varmaan napit kouraan. Se ei vaan koskaan ole ollut, vaikka minulla on ollut iloa, juhlia, jännitystä, rakkautta jne. niin pohjalla kaikki on aina ollut jokseenkin yhdentekevää. Lohdullisellakin tavalla.

Nykyään tuntuu vaan pahalta katsoa ihmisten ahneutta, toisten päähän potkimista ja itsekkyyttä. Luulen, että olisin onnellisin yhteiskunnassa, jossa kaikilla oisi hyvä olla. Olen onnellinen veronmaksaja, teen mielelläni töitä sekä itseni että naapurin mummon hyvinvoinnin takia. Nykypolitiikka on katkaisemassa tämän yhtälön, joten en saa työstäni edes veronmaksamisen iloa. Hyväntekeväisyys on taas anekauppaa, ja kenenkään perusturvan ei pitäisi olla sen varassa, jaksaako joku nousta norsunluutornistaan tarjoamaan köyhälle apetta, motiivinaan ottaa kuva facebookkiin oletetusta hyvyydestään. Se ei ole vaihtoehto.

No tämäpä oli vuodatus. Jos koet jotain tarttumapintaa ajatuksiini, niin kommentoi toki.

Ajattelen itse aika pitkälti samalla tavalla kuin sinä. En pysty myöskään tajuamaan, miten nykyinen konformistinen oravanpyöräinen elämäntapa koetaan niin kovin haluttavana; ja miten siitä kiireen muottia ei vaan uskalleta murtaa, ennen kuin burn-out on lähellä tai jopa koettu. 

Yritän itse keskittyä elämässäni lähinnä kahteen asiaan: siihen, että itse nautin - en väkisin suorittamalla, vaan päin vastoin "kapinoimalla" sitä vastaan, että kaikella pitäisi olla tarkoitus ja itseään pitäisi kehittää veren maku suussa. Toisekseen sitten siihen, että kaikilla mun läheisillä olisi hyvä olla, ja niillä tuntemattomillakin, joita voin auttaa (ilman, että siitä tosiaan pitää päästä iltapäivälehtien lööppeihin ym). Mun (epä)uskon mukaan kun meillä on vaan tämä yksi elämä, ja sekin voi olla hujauksessa ohi. 

Mutta siitä olen kanssasi eri mieltä, etteikö elämä olisi kiinnostavaa! Ihmiset ovat kiinnostavia kaikessa pedanttiudessaan, ennalta-arvattavuudessaan, opituissa käytösmalleissaan... ;) 

Miten sitten nautit?

Ihan suoraan sanottuna - laiskottelemalla ja itseni hemmottelulla. Lämmitän vaikka iltapäiväsaunan, tai teen jalkakylvyn ja laitan kasvonaamion, tai menen koiran kanssa metsälenkille. Tai teen hyvää ruokaa pidemmän kaavan kautta viineineen päivineen. Matkustelen paljon, tai menen kiireettä istumaan yksin kahvilaan tai ravintolaan ja tarkkailen ihmisiä. Ja tietysti harrastan myös lihallisia nautintoja niin paljon kuin vain mahdollista :D 

N41 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

N41 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikkihan me kuvittelemme olevamme niin uniikkeja lumihiutaleita, aloin miettiä, onko tämä vain oma, miellyttävä harhani. Tosin voisin kuvitella, että maailma olisi aika erilainen paikka, jos kaikki olisivat samanlaisia kuin minä.

Ensinnäkään, en ole kovin tavoitteellinen. Luulen, että se johtuu aikaperspektiivistäni. En pidä mitään muuta niin naurettavana, kuin ihmistä, joka pelkää että 100 vuoden päästä olisimme muslimeja Suomessa. Mitä sitten? 100 vuoden päästä me olemme kaikki kuolleita. Onko 1800-luvun ihmiset kovin aktiivisesti ahdistuneita elämästämme, tuolla hautuumaalla montuissaan? Lisäksi, on ollut aika jolloin kaikkia pelotti, että suomalaisista tulee *gasp* kristittyjä. Nykyinen maailman meno vielä perustuu järjestelmään, joka on ollut kaikkien suurien sivilisaatioiden romahduttaja; eliitin ja kansan väliset erot muodostuvat kiihtyvällä tahdilla liian suureksi. Nykyinen maailmamme, arvomme, tavaramme ja elämämme meno on vain silmänräpäys kaiken keskellä. En siksi jaksa suhtautua siihen kovin egoistisen ylimielisesti. Pitäen hienona tai tavoiteltavana siis.

Toisekseen, ensimmäinen kohta vaikuttaa tietenkin jotenkin henkilökohtaiseen elämääni. Voin kai sanoa itseäni vielä nuoreksi ja nätiksi, mutta en koe että tästä elämäni jatkuu jotenkin lineaarisesti perhe-elämään tai johonkin suuntaan. On jotenkin kurjaa, että ei ole mitään vielä kovin luontaista suuntaa ihmisille, jotka haluaisivat elää lapsetonta elämää, tai sellaista jonka keskiössä ei ole kiire, suorittaminen, muskari, paskavaipat, työ, kiire, kiire, työ. Käyn toki itsekin töissä, ja minulla ei ole mitään lapsiperheitä vastaan, päinvastoin oikeastaan. Jotenkin vain tuntuu, että 30 vuoden jälkeen hukkuu johonkin vorteksiin, vuosikausiksi.

Jos sanoisin jollekin ammattilaiselle, että elämä ei ole minusta kovin kiinnostavaa, niin saisin varmaan napit kouraan. Se ei vaan koskaan ole ollut, vaikka minulla on ollut iloa, juhlia, jännitystä, rakkautta jne. niin pohjalla kaikki on aina ollut jokseenkin yhdentekevää. Lohdullisellakin tavalla.

Nykyään tuntuu vaan pahalta katsoa ihmisten ahneutta, toisten päähän potkimista ja itsekkyyttä. Luulen, että olisin onnellisin yhteiskunnassa, jossa kaikilla oisi hyvä olla. Olen onnellinen veronmaksaja, teen mielelläni töitä sekä itseni että naapurin mummon hyvinvoinnin takia. Nykypolitiikka on katkaisemassa tämän yhtälön, joten en saa työstäni edes veronmaksamisen iloa. Hyväntekeväisyys on taas anekauppaa, ja kenenkään perusturvan ei pitäisi olla sen varassa, jaksaako joku nousta norsunluutornistaan tarjoamaan köyhälle apetta, motiivinaan ottaa kuva facebookkiin oletetusta hyvyydestään. Se ei ole vaihtoehto.

No tämäpä oli vuodatus. Jos koet jotain tarttumapintaa ajatuksiini, niin kommentoi toki.

Ajattelen itse aika pitkälti samalla tavalla kuin sinä. En pysty myöskään tajuamaan, miten nykyinen konformistinen oravanpyöräinen elämäntapa koetaan niin kovin haluttavana; ja miten siitä kiireen muottia ei vaan uskalleta murtaa, ennen kuin burn-out on lähellä tai jopa koettu. 

Yritän itse keskittyä elämässäni lähinnä kahteen asiaan: siihen, että itse nautin - en väkisin suorittamalla, vaan päin vastoin "kapinoimalla" sitä vastaan, että kaikella pitäisi olla tarkoitus ja itseään pitäisi kehittää veren maku suussa. Toisekseen sitten siihen, että kaikilla mun läheisillä olisi hyvä olla, ja niillä tuntemattomillakin, joita voin auttaa (ilman, että siitä tosiaan pitää päästä iltapäivälehtien lööppeihin ym). Mun (epä)uskon mukaan kun meillä on vaan tämä yksi elämä, ja sekin voi olla hujauksessa ohi. 

Mutta siitä olen kanssasi eri mieltä, etteikö elämä olisi kiinnostavaa! Ihmiset ovat kiinnostavia kaikessa pedanttiudessaan, ennalta-arvattavuudessaan, opituissa käytösmalleissaan... ;) 

Miten sitten nautit?

Ihan suoraan sanottuna - laiskottelemalla ja itseni hemmottelulla. Lämmitän vaikka iltapäiväsaunan, tai teen jalkakylvyn ja laitan kasvonaamion, tai menen koiran kanssa metsälenkille. Tai teen hyvää ruokaa pidemmän kaavan kautta viineineen päivineen. Matkustelen paljon, tai menen kiireettä istumaan yksin kahvilaan tai ravintolaan ja tarkkailen ihmisiä. Ja tietysti harrastan myös lihallisia nautintoja niin paljon kuin vain mahdollista :D 

Tästä tuli mieleen, että suvussani on ollut paljon alkoholisteja. Ovatkohan hoitaneet/turruttaneet mielenmaisemaansa näin? Itselleni alko maistuu joskus, mutta ei siitä kyllä tapaa saisi. Ymmärsin kyllä, että et puhunut kuvailemastani alkoholinkäytöstä, mutta se oli aasinsiltana

Up

Lisää vaan sargon of akkadia ja muita skeptikkoja sieltä juutubesta katselemaan.

Minä olen harkinnut itsemurhaa, koska elämä on turhaa. En ole saanut niitä asioita elämässäni, joita halusin ja miksi eläisin elämää, joka ei ole sellainen kun haluaisin? Kuolema voi tulla huomenna tai 60 vuoden päästä, mutta lopputulos on kuitenkin sama. Kärsimyksen pituus on vain toisessa lyhyempi.

Vierailija kirjoitti:

Lisää vaan sargon of akkadia ja muita skeptikkoja sieltä juutubesta katselemaan.

Oon nuori, mutta en niin nuori että youtube olisi minulle erityinen media. Katson videon/kaksi muutamaan kuukauteen, yleensä eläin/musiikkivideo. Tykkään myös enemmän lukea, kun katsoa kun joku sopottaa.

ap

Vierailija kirjoitti:

Minä olen harkinnut itsemurhaa, koska elämä on turhaa. En ole saanut niitä asioita elämässäni, joita halusin ja miksi eläisin elämää, joka ei ole sellainen kun haluaisin? Kuolema voi tulla huomenna tai 60 vuoden päästä, mutta lopputulos on kuitenkin sama. Kärsimyksen pituus on vain toisessa lyhyempi.

Itse en ole koskaan kokenut mitään itsetuhoisia ajatuksia. Maailman koukerot ovat tähän asti olleet tarpeeksi kiinnostavaa ajanvietettä, ja luonto. Vaikka kaikki onkin kovin merkityksetöntä.

ap

Minusta tuo edusti monessa mielessä etelä-suomalaisten nuorten ja keski-ikäisten naisten ajatusmaailmaa.  Muuten ihan järkeviä juttuja, mutta alati kasvavat tuloerot on vihervasuripropagandaa. Vai uskooko joku, että maaseutuyhteiskunnassa ei ollut tuloeroja? Ei ollut tilallisia ja tilattomia? Ei ollut sääty-yhteiskuntaa? Maailman laajuisesti esimerkiksi nälänhätä on pienintä maailman historiassa. Ei ole orjia jne... Että ennenkö elämä oli tasa-arvoisempaa? Sallikaa minun nauraa.

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo edusti monessa mielessä etelä-suomalaisten nuorten ja keski-ikäisten naisten ajatusmaailmaa.  Muuten ihan järkeviä juttuja, mutta alati kasvavat tuloerot on vihervasuripropagandaa. Vai uskooko joku, että maaseutuyhteiskunnassa ei ollut tuloeroja? Ei ollut tilallisia ja tilattomia? Ei ollut sääty-yhteiskuntaa? Maailman laajuisesti esimerkiksi nälänhätä on pienintä maailman historiassa. Ei ole orjia jne... Että ennenkö elämä oli tasa-arvoisempaa? Sallikaa minun nauraa.

Hauskaa, jos profiloidun noin. En kuitenkaan ole kuin nuori, ja sitäkään en kovin kauaa. Me taisimme ajatella erilaisessa mittakaavassa; maailman varakkain prosentti omistaa enemmän, kuin loput 99 prosenttia yhteensä. Ei ennenkään tasa-arvoista ollut, ja moni asia on nykyään paremmin kuin ennen. Mutta en ole erityisen viehättynyt globalismista, yksityistämisestä ja perinteisten elämänmuotojen ja elinkeinojen altistamisesta massakulutushysterian alle.

ap

uniikki lumihiutale

Oletteko miettineet, että siihen uraputkeen, omakotitaloon ja perheeseen pääsee vähän vähemmälläkin motivaatiolla? Myös hyvä sattuma auttaa. Olen ottanut aika lungisti ja silti menee hyvin. Monen mielestä varmasti näyttää siltä, että on paiskittu kovaa töitä, mutta kun on kiinnostunut siitä mitä tekee, niin ei se tunnu raskaalta kuin vain harvoin.

Vierailija kirjoitti:

Oletteko miettineet, että siihen uraputkeen, omakotitaloon ja perheeseen pääsee vähän vähemmälläkin motivaatiolla? Myös hyvä sattuma auttaa. Olen ottanut aika lungisti ja silti menee hyvin. Monen mielestä varmasti näyttää siltä, että on paiskittu kovaa töitä, mutta kun on kiinnostunut siitä mitä tekee, niin ei se tunnu raskaalta kuin vain harvoin.

Varmasti pääsee. Ja niille, joille se on SE juttu, niin on varmaan myös ihan mieluisaa. Mutta ei se minua auttaisi, vaikka tulisi sormia näpäyttämällä, kun ei ainakaan perheen olemassaolo ole minulle mikään tavoite. Mutta jos pointtisi oli vaan tuoda esiin, että ei se ole monelle mitään kärsimystä, niin olet toki oikeassa.

Ihminen tulee tyhjästä ja menee tyhjään.

Aika sylkee uusia sukupolvia, aika tulee aika menee. Paha ei saa palkkaansa eikä kärsimys jalosta. Mikään laji ei tuhoa lajitovereitaan kuten ihminen.

Tärkeintä on suojella itseään. Elämä on vaan joku mikä pitää käydä läpi.

Vierailija kirjoitti:

Ihminen tulee tyhjästä ja menee tyhjään.

Aika sylkee uusia sukupolvia, aika tulee aika menee. Paha ei saa palkkaansa eikä kärsimys jalosta. Mikään laji ei tuhoa lajitovereitaan kuten ihminen.

Tärkeintä on suojella itseään. Elämä on vaan joku mikä pitää käydä läpi.

No ei eläimillä ole mitään altruismia, kilpailuhan on tärkeä elementti luonnossa. Ei luonnossakaan ole mitään erityistä "hyvää". Asiat ovat vain loksahtaneet tasapainoiseen tilaan, jos se järkyy niin sitten syntyy tuhoa. Vieraslajit mielellään tukahduttavat kokonaisia ekosysteemejä, vailla huolen häivää.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aluksi sinua ei kiinnosta mitä täällä tapahtuu, kun olet kuollut ja sen jälkeen saarnaat ihmisen ahneudesta. Se ahneus vakuttaa kaikkein eniten tuleviin sukupolviin. Pidät itseäsi parempana kuin olet. 

Onhan siinä sisäinen ristiriita, tietenkin. Ja toisaalta taas ei. Minua ei ahdista muutos muutoksen vuoksi, koska se on ainut pysyvä asia. Me olemme itse, tämä yhteiskunta, maailma, loputtomien muutosten ketjujen tulosta. Asiat, jotka on menneisyyden ihmisiä ahdistaneet hirteen asti, kuten kristinusko, lääketiede, koneet, naisten punaiset hiukset ja äänioikeus, itsetyydytys ja avioerot - ne on meille ihan normaaleja juttuja. Muutoksen myötä se islaminusko voi olla ihan normaali juttu joskus, ja varmaan onkin.

En ole mikään tunteeton ihminen, vaikka maailma ei niin kiinnostakaan. Olen itse nuori, pystyvä ihminen ja en ole kokenut sellaista hätää ja pulaa, mitä moni muu. Ajattele, että elämme maailmassa, jossa ihmisiä kuolee kasakaupalla, koska heillä ei ole varaa lääkkeisiin. Joita on kuitenkin olemassa. Siellä niitä makaa varastossa, koska ne MAKSAA. Ja siksi joku kuolee. Kokonainen ihminen. Miksi sitä lääkettä ei vaan anneta niille ihmisille? Kyllä mä olemassaolevat ihmiset säästäisin isommilta kärsimyksiltä, ei siitä haittaakaan olisi. Enemmän siinä olisi järkeä kuin surkutella jotain 2300-luvun Suomea joka herranjumala, saattaa olla erilainen kuin nykysuomi!

Varmaan jokainen ymmärtää, että 2300-luvulla ihmisillä voi olla ihan vakaa elämä myös islamistisessa yhteiskunnassa, mutta todella harva muutos tapahtuu rauhallisesti murroskauden aikana. Varsinkaan, kun arvomaailmat näiden kahden kohtaavan kulttuurin välillä ovat niin suuret.

Itselläsikin on kovin pohjoismainen, vapaa ajattelutapa: saat naisena elää vapaana perhe-elämästä, nautiskellen ja pohdiskellen. Nämä arvot eivät kivuitta muutu islamistiseen perhe- ja mieskeskeiseen maailmankuvaan tulevilla sukupolvilla. Mahdollista olisi, että kulttuurit sekoittuisivat luonnollisemmin keskenään, jos maahanmuutto olisi hitaampaa, useita vuosisatoja kestävää eikä yhtäkkistä kuten nyt. En ole niin hetkessä elävä, ettenkö huolestuisi tulevien sukupolvien kärsimyksistä. Tosin voi olla, että ilmastokriisi vetää maton alta paljon ennen islamkriisiä ja toden totta toivon, etten ole sitä näkemässä.

Väsyttävän tavanomaista.

Olen 55 ja ajattelen vieläkin noin. Ihanaa että joku muukin. Tosin minä olen jo kadonnut siihen "vortexiin". Se on sosiaalisesti vähän köyhää aikaa, kadotaan kavereilta hetkeksi ja tullaan nelikymppisinä ulos. Kiireaikaa. Ruuhkavuosia. Mutta toisaalta, elämäni rikkainta aikaa.

En pidä pahan sitä että Suomessa on muslimeja, en tietenkään halua tänne mitään kuumakalleja mutta nämä tänne tunkeneet on enimmäkseen kuumakalleja paossa, tapaamani ovat olleet ihan maltillisia. Soisin niille moskeijan. En koe että kristillinen ja länsimainen identiteettini on mitenkään uhattuna, eikä kulttuurikaan.

Minustakin nykymaailma on vähän ihanteetonta. Kadehdin niitä jotka elivät kasvun aikaa, ja niitä jotka ovat eläneet yhteisöllisempää aikaa. Nyt tuntuu että suuri osa kansasta on vähän että mullekuuluu, haluun heti. Haluan ihanteellisuutta. Kilvoittelua. Itsensä kehittämistä. Keskustelua. Yhteistä hyvää. Yhteisen hyvän vaalimista.

Minusta ei ole mitenkää yhdentekevä ajatus että sadan vuoden päästä maassamme oltaisiin tuhottu kaikki se mihin niin paljon on nähty vaivaa.

Naisten, homojen ja lasten asema, heitettäisiin huit hait hevon vittuun, samoin uskon vapaus.

Ei saisi olla ateisti, eikä kristitty.

Vaikka minulta ei jälkeläisiä jää kärsimään, niin harmittaa muiden puolesta.

Varmaan tällä elämällä voisi yhtenä tarkoituksena olla se, että oman elämänsä jälkeen jäisi jäljelle aina pikkuisen parempi maailma, kuin mihin itse on syntynyt.

Sitä paitsi, pidän erittäin mahdollisena sielunvaellusta.

Se oma välinpitämättömyys tulevista sukupolvista, voi kosahtaa omaan nilkkaan.