Olenko sittenkään niin kovin erilainen? Ainakin siltä tuntuu, mutta..

Tyypillistä teiniangstia, jota joillakin esiintyy vielä pitkälle kahdenkympin jälkeenkin. :)

Vierailija kirjoitti:

Tyypillistä teiniangstia, jota joillakin esiintyy vielä pitkälle kahdenkympin jälkeenkin. :)

Aina on tosiaan ollut, nyt ollaan kyllä jo kolmannen kymmenyksen tienoilla.

ap

Eiköhän suurin osa ajattele jotenkin noin, varsinkin ne jotka ei ihan suoraan koe keskiluokkaista tavanomaisinta elämäntapaa aivan omakseen. 

Sanoisin että olet liian fiksu palstalle. Olen itsekin tehnyt vastaavia pitkiä pohdintoja elämän syvimmistä kysymyksistä, mutta ne ovat auttamatta hautautuneet sellaisten aiheiden alle, jotka osuvat enemmän ihmisten perusvietteihin ja jotka eivät tarvitse paria aivosolua enempää vastatakseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tyypillistä teiniangstia, jota joillakin esiintyy vielä pitkälle kahdenkympin jälkeenkin. :)

Aina on tosiaan ollut, nyt ollaan kyllä jo kolmannen kymmenyksen tienoilla.

ap

Tuossa vaiheessa sitä kutsutaan kolmenkympin kriisiksi.

Minulla ei muuten ole ollut minkään ikäisen kriisiä, vaikka olenkin jo viisikymppinen. Olen sujutellut koko ikäni yleisimpien roolien ulkopuolella, muun muassa sinkkuna, vapaaehtoisesti lapsettomana ja itseni työllistäjänä, ja tekisin saman uudelleen. Annan sinulle vinkin: älä vertaa itseäsi muihin äläkä välitä siitä, mitä muut sinusta ajattelevat. Siitä se mukava loppuelämä alkaa, kunhan oikeasti sisäistät sen, ettet voi maailmalle mitään eikä maailma sinulle kovin paljon.

Ihan tykkään elämästäni, käyn töissä, harrastan, asiat ovat hyvin, on ystäviä. Mutta silti olemassaolo tuntuu yhdentekevältä. Ajatus bussin alle jäämisestä ja äkkikuolemasta ei ahdista, se ei muuttaisi mitään, en kokisi jääväni paitsi yhtään mistään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tyypillistä teiniangstia, jota joillakin esiintyy vielä pitkälle kahdenkympin jälkeenkin. :)

Aina on tosiaan ollut, nyt ollaan kyllä jo kolmannen kymmenyksen tienoilla.

ap

Tuossa vaiheessa sitä kutsutaan kolmenkympin kriisiksi.

Minulla ei muuten ole ollut minkään ikäisen kriisiä, vaikka olenkin jo viisikymppinen. Olen sujutellut koko ikäni yleisimpien roolien ulkopuolella, muun muassa sinkkuna, vapaaehtoisesti lapsettomana ja itseni työllistäjänä, ja tekisin saman uudelleen. Annan sinulle vinkin: älä vertaa itseäsi muihin äläkä välitä siitä, mitä muut sinusta ajattelevat. Siitä se mukava loppuelämä alkaa, kunhan oikeasti sisäistät sen, ettet voi maailmalle mitään eikä maailma sinulle kovin paljon.

On muuten jännä, että ihmiset mieltää tämäntyyppisen ajattelun joksikin tilapäiseksi häiriöksi. Teiniangsti, pitkitetty teiniangsti.. ai oot 30? No nyt se on sitten muuttunut kolmenkympin kriisiksi. Olenko sitten vanhana elänyt kriisistä kriisiin, vai josko vain olisin tällainen? Kenelle se olisi uhka, ajatuksen tasolla?

ap

Tuota ajatellaan usein kolmekympin tms ikäkausikriisiksi, koska monella meistä tuonkaltainen ajattelu on ollut itsellämme tiettyyn kriisiin liittyvää ja mennyt ohi sittemmin. Itselläni oli kolmenkympin kriisissä suoranainen tuskainen ahdistus tuonkaltaisista asioista, mutta sittemmin lopetin liian ajattelun ja aloin keskittyä vain hetkeen, ja ahdistus katosi.

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän suurin osa ajattele jotenkin noin, varsinkin ne jotka ei ihan suoraan koe keskiluokkaista tavanomaisinta elämäntapaa aivan omakseen. 

Onko tällaisen ajattelun ongelma se välinpitämättömyys, ehkä jopa introverttiys, jonka vuoksi emme etsi toisiamme ja hae muutosta?

Vierailija kirjoitti:

Tuota ajatellaan usein kolmekympin tms ikäkausikriisiksi, koska monella meistä tuonkaltainen ajattelu on ollut itsellämme tiettyyn kriisiin liittyvää ja mennyt ohi sittemmin. Itselläni oli kolmenkympin kriisissä suoranainen tuskainen ahdistus tuonkaltaisista asioista, mutta sittemmin lopetin liian ajattelun ja aloin keskittyä vain hetkeen, ja ahdistus katosi.

Hmm? No en osaa ahdistusta tähän kovin vahvasti assosioida? Itse olen kohtalaisen tyytyväinen ajatuksiini, lähinnä se ero oman pään ja muiden päiden välillä mietityttää :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tyypillistä teiniangstia, jota joillakin esiintyy vielä pitkälle kahdenkympin jälkeenkin. :)

Aina on tosiaan ollut, nyt ollaan kyllä jo kolmannen kymmenyksen tienoilla.

ap

Tuossa vaiheessa sitä kutsutaan kolmenkympin kriisiksi.

Minulla ei muuten ole ollut minkään ikäisen kriisiä, vaikka olenkin jo viisikymppinen. Olen sujutellut koko ikäni yleisimpien roolien ulkopuolella, muun muassa sinkkuna, vapaaehtoisesti lapsettomana ja itseni työllistäjänä, ja tekisin saman uudelleen. Annan sinulle vinkin: älä vertaa itseäsi muihin äläkä välitä siitä, mitä muut sinusta ajattelevat. Siitä se mukava loppuelämä alkaa, kunhan oikeasti sisäistät sen, ettet voi maailmalle mitään eikä maailma sinulle kovin paljon.

On muuten jännä, että ihmiset mieltää tämäntyyppisen ajattelun joksikin tilapäiseksi häiriöksi. Teiniangsti, pitkitetty teiniangsti.. ai oot 30? No nyt se on sitten muuttunut kolmenkympin kriisiksi. Olenko sitten vanhana elänyt kriisistä kriisiin, vai josko vain olisin tällainen? Kenelle se olisi uhka, ajatuksen tasolla?

ap

Teiniangsti ja ikäkriisit ovat ihan luonnollisia olotiloja. Jos ne ovat vallalla koko ajan ikään katsomatta, ne ovat luonteenpiirteitä. Ihan normaalia.

Sinuna olisin huolissani lähinnä siitä, että eläminen ei sinusta ole kivaa eikä mielekästä. Mutta jotkut tykkäävät siitäkin, etteivät tykkää. Mikäpä siinä.

Vierailija kirjoitti:

Sinuna olisin huolissani lähinnä siitä, että eläminen ei sinusta ole kivaa eikä mielekästä. Mutta jotkut tykkäävät siitäkin, etteivät tykkää. Mikäpä siinä.

En ole ap, mutta tartun tähän. Ei kai kaiken tarvitse olla kivaa ja mielekästä? Elämä on aivan hyvä. Mutta vaikka makaronilaatikko hyvää, en syöksy epätoivoon, vaikka joku kertoo makaronilaatikon loppuvan maailmasta iäksi. Hyvä, kun sitä on, mutta ellei ole, niin ei voi mitään.

Vierailija kirjoitti:

Ihan tykkään elämästäni, käyn töissä, harrastan, asiat ovat hyvin, on ystäviä. Mutta silti olemassaolo tuntuu yhdentekevältä. Ajatus bussin alle jäämisestä ja äkkikuolemasta ei ahdista, se ei muuttaisi mitään, en kokisi jääväni paitsi yhtään mistään.

Näin voisin itsekin tiivistää. Tosin olen monesti miettinyt, että pitäisi käydä asia läpi mieheni kanssa. Että ei tarvitsisi surra minua liian kauaa, ja että suuttuisin jos pilaisi oman elämänsä minua surkuttelemalla.  Se on ainoa huoleni.

Aluksi sinua ei kiinnosta mitä täällä tapahtuu, kun olet kuollut ja sen jälkeen saarnaat ihmisen ahneudesta. Se ahneus vakuttaa kaikkein eniten tuleviin sukupolviin. Pidät itseäsi parempana kuin olet. 

Luultavasti se, ettei elämä sinusta ole kovin kiinnostavaa, johtuu tavoitteettomuudestasi. Jos sinulla olisi tavoitteita ja niihin liittyviä aikarajoja, suhtautuisit elämään toisin. En silti sanoisi, että tavoitteettomuus on huono asia. Olet ehkä oivaltanut oman asemasi elämän kiertokulussa harvinaisen hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Kaikkihan me kuvittelemme olevamme niin uniikkeja lumihiutaleita, aloin miettiä, onko tämä vain oma, miellyttävä harhani. Tosin voisin kuvitella, että maailma olisi aika erilainen paikka, jos kaikki olisivat samanlaisia kuin minä.

Ensinnäkään, en ole kovin tavoitteellinen. Luulen, että se johtuu aikaperspektiivistäni. En pidä mitään muuta niin naurettavana, kuin ihmistä, joka pelkää että 100 vuoden päästä olisimme muslimeja Suomessa. Mitä sitten? 100 vuoden päästä me olemme kaikki kuolleita. Onko 1800-luvun ihmiset kovin aktiivisesti ahdistuneita elämästämme, tuolla hautuumaalla montuissaan? Lisäksi, on ollut aika jolloin kaikkia pelotti, että suomalaisista tulee *gasp* kristittyjä. Nykyinen maailman meno vielä perustuu järjestelmään, joka on ollut kaikkien suurien sivilisaatioiden romahduttaja; eliitin ja kansan väliset erot muodostuvat kiihtyvällä tahdilla liian suureksi. Nykyinen maailmamme, arvomme, tavaramme ja elämämme meno on vain silmänräpäys kaiken keskellä. En siksi jaksa suhtautua siihen kovin egoistisen ylimielisesti. Pitäen hienona tai tavoiteltavana siis.

Toisekseen, ensimmäinen kohta vaikuttaa tietenkin jotenkin henkilökohtaiseen elämääni. Voin kai sanoa itseäni vielä nuoreksi ja nätiksi, mutta en koe että tästä elämäni jatkuu jotenkin lineaarisesti perhe-elämään tai johonkin suuntaan. On jotenkin kurjaa, että ei ole mitään vielä kovin luontaista suuntaa ihmisille, jotka haluaisivat elää lapsetonta elämää, tai sellaista jonka keskiössä ei ole kiire, suorittaminen, muskari, paskavaipat, työ, kiire, kiire, työ. Käyn toki itsekin töissä, ja minulla ei ole mitään lapsiperheitä vastaan, päinvastoin oikeastaan. Jotenkin vain tuntuu, että 30 vuoden jälkeen hukkuu johonkin vorteksiin, vuosikausiksi.

Jos sanoisin jollekin ammattilaiselle, että elämä ei ole minusta kovin kiinnostavaa, niin saisin varmaan napit kouraan. Se ei vaan koskaan ole ollut, vaikka minulla on ollut iloa, juhlia, jännitystä, rakkautta jne. niin pohjalla kaikki on aina ollut jokseenkin yhdentekevää. Lohdullisellakin tavalla.

Nykyään tuntuu vaan pahalta katsoa ihmisten ahneutta, toisten päähän potkimista ja itsekkyyttä. Luulen, että olisin onnellisin yhteiskunnassa, jossa kaikilla oisi hyvä olla. Olen onnellinen veronmaksaja, teen mielelläni töitä sekä itseni että naapurin mummon hyvinvoinnin takia. Nykypolitiikka on katkaisemassa tämän yhtälön, joten en saa työstäni edes veronmaksamisen iloa. Hyväntekeväisyys on taas anekauppaa, ja kenenkään perusturvan ei pitäisi olla sen varassa, jaksaako joku nousta norsunluutornistaan tarjoamaan köyhälle apetta, motiivinaan ottaa kuva facebookkiin oletetusta hyvyydestään. Se ei ole vaihtoehto.

No tämäpä oli vuodatus. Jos koet jotain tarttumapintaa ajatuksiini, niin kommentoi toki.

Ajattelen itse aika pitkälti samalla tavalla kuin sinä. En pysty myöskään tajuamaan, miten nykyinen konformistinen oravanpyöräinen elämäntapa koetaan niin kovin haluttavana; ja miten siitä kiireen muottia ei vaan uskalleta murtaa, ennen kuin burn-out on lähellä tai jopa koettu. 

Yritän itse keskittyä elämässäni lähinnä kahteen asiaan: siihen, että itse nautin - en väkisin suorittamalla, vaan päin vastoin "kapinoimalla" sitä vastaan, että kaikella pitäisi olla tarkoitus ja itseään pitäisi kehittää veren maku suussa. Toisekseen sitten siihen, että kaikilla mun läheisillä olisi hyvä olla, ja niillä tuntemattomillakin, joita voin auttaa (ilman, että siitä tosiaan pitää päästä iltapäivälehtien lööppeihin ym). Mun (epä)uskon mukaan kun meillä on vaan tämä yksi elämä, ja sekin voi olla hujauksessa ohi. 

Mutta siitä olen kanssasi eri mieltä, etteikö elämä olisi kiinnostavaa! Ihmiset ovat kiinnostavia kaikessa pedanttiudessaan, ennalta-arvattavuudessaan, opituissa käytösmalleissaan... ;) 

Noin ajattelen minäkin. Ne läheiset mitä mulla on pariutuvat, ostavat asuntoja ja jotkut jopa lisääntyvät. Ehkä itsekin olisin halunnut tuon tien, en tiedä. En vain koskaan ole ollut kovin motivoitunut mihinkään, kunnianhimosta ei ole tietoakaan. Ne jotka elävät elämää täysillä eivät tietysti ymmärrä tälläistä näkökantaa, mä vaan en ole koskaan ymmärtänyt miksi olen täällä.

Vierailija kirjoitti:

Aluksi sinua ei kiinnosta mitä täällä tapahtuu, kun olet kuollut ja sen jälkeen saarnaat ihmisen ahneudesta. Se ahneus vakuttaa kaikkein eniten tuleviin sukupolviin. Pidät itseäsi parempana kuin olet. 

Onhan siinä sisäinen ristiriita, tietenkin. Ja toisaalta taas ei. Minua ei ahdista muutos muutoksen vuoksi, koska se on ainut pysyvä asia. Me olemme itse, tämä yhteiskunta, maailma, loputtomien muutosten ketjujen tulosta. Asiat, jotka on menneisyyden ihmisiä ahdistaneet hirteen asti, kuten kristinusko, lääketiede, koneet, naisten punaiset hiukset ja äänioikeus, itsetyydytys ja avioerot - ne on meille ihan normaaleja juttuja. Muutoksen myötä se islaminusko voi olla ihan normaali juttu joskus, ja varmaan onkin.

En ole mikään tunteeton ihminen, vaikka maailma ei niin kiinnostakaan. Olen itse nuori, pystyvä ihminen ja en ole kokenut sellaista hätää ja pulaa, mitä moni muu. Ajattele, että elämme maailmassa, jossa ihmisiä kuolee kasakaupalla, koska heillä ei ole varaa lääkkeisiin. Joita on kuitenkin olemassa. Siellä niitä makaa varastossa, koska ne MAKSAA. Ja siksi joku kuolee. Kokonainen ihminen. Miksi sitä lääkettä ei vaan anneta niille ihmisille? Kyllä mä olemassaolevat ihmiset säästäisin isommilta kärsimyksiltä, ei siitä haittaakaan olisi. Enemmän siinä olisi järkeä kuin surkutella jotain 2300-luvun Suomea joka herranjumala, saattaa olla erilainen kuin nykysuomi!

vieras-m kirjoitti:

Noin ajattelen minäkin. Ne läheiset mitä mulla on pariutuvat, ostavat asuntoja ja jotkut jopa lisääntyvät. Ehkä itsekin olisin halunnut tuon tien, en tiedä. En vain koskaan ole ollut kovin motivoitunut mihinkään, kunnianhimosta ei ole tietoakaan. Ne jotka elävät elämää täysillä eivät tietysti ymmärrä tälläistä näkökantaa, mä vaan en ole koskaan ymmärtänyt miksi olen täällä.

Sama. Tuskin kukaan, joka pysähtyy miettimään, ymmärtää. Jotkut ei koskaan pysähdy. Se taitaa olla siunaus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuota ajatellaan usein kolmekympin tms ikäkausikriisiksi, koska monella meistä tuonkaltainen ajattelu on ollut itsellämme tiettyyn kriisiin liittyvää ja mennyt ohi sittemmin. Itselläni oli kolmenkympin kriisissä suoranainen tuskainen ahdistus tuonkaltaisista asioista, mutta sittemmin lopetin liian ajattelun ja aloin keskittyä vain hetkeen, ja ahdistus katosi.

Hmm? No en osaa ahdistusta tähän kovin vahvasti assosioida? Itse olen kohtalaisen tyytyväinen ajatuksiini, lähinnä se ero oman pään ja muiden päiden välillä mietityttää :)

Ok, itseäni tuo ei ole koskaan mietityttänyt, olen ollut aina aivan liian epäsosiaalinen ollakseni erityisemmin kiinnostunut siitä mitä muut ajattelee :D