Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tiivit sukulaisuussuhteet- kypsymättömyyttäkin?
29.12.2016 |
Aina silloin tällöin törmää väitteisiin, että sukulaisten kanssa tiiviisti aikaansa viettävä ihminen ei ole kasvanut aikuiseksi. Mistä tämä ajatus tulee? Mitä hienoa ja aikuista on muka siinä, että tapaa sukulaisiaan muutaman kerran vuodessa ja elämä pyörii ydinperheen navan ympärillä?
Ymmärrän tuon ajattelumallin, jos ikää on +20v... itsekin pidin silloin etäisyyttä vanhempiin ja oma itsenäisyys tuntui olevan uhattuna, jos vanhemmat vähänkin kohtelivat minua kuin lasta. Nyt +30v iässä taas ajattelen, että omat vanhemmat ja muut iäkkäät sukulaiset eivät elä täällä loputtomiin ja siksi heidän kanssaan vietetty aika on arvokasta. Enkä enää koe vanhpiani uhkaksi omalle aikuisuudelleni.
Itse ajattelen, että nämä, jotka pitävät. etäisyyttä sukulaisiinsa, ovat jämähtäneet teini-ikäisten tasolle (poislukien ne tapaukset, joissa vanhemmat ovat ongelmaisia ja heidät pakko rajata pois omasta elämästä) ja kaikkea muuta kuin aikuisia henkisesti.
Kommentit (48)
Kyllä niin eläin- kuin siis myös ihmismaailmassa kuuluu yksilön erkaantua fyysisesti ja henkisesti alullepanijoistaan.
Ihan luonnonlaki tämä. Oma puoliso ja lapset tulevat tärkeämmiksi kuin omat vanhemmat. Eli liiallinen riippuvuus aikuisiällä omista vanhemmistaan ei ole terveen kehityksen merkki.
Mikä sitten on liiallista, on tietysti määritelmäkysymys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No siinä vaiheessa ainakin jos saa lapsia, niin on pakko hyväksyä että lapset tarvitsevat itseä yhtä paljon kuin minä tarvitsin vanhempiani aikoinaan. Nyt itse onkin se tuki, turva ja kotisatama toiselle. Elämän prioriteetit muuttuvat, ja ymmärtää että on ensisijaisesti äiti/isä ja vasta toissijaisesti lapsuudenperheensä jäsen.
Ei se tarkoita sitä että vanhemmille nakellaan niskoja eikä ikinä olla tekemisissä. Se tarkoittaa sitä ettei omien vanhempien ja sisarusten kanssa tehdä elämän pieniä ja suuria päätöksiä, vaan ne tehdään puolison kanssa lasten parasta ajatellen. Se tarkoittaa sitä, että kun kesälomaa on vain 4 viikkoa vuodessa, niin se vietetään pääsääntöisesti oman perheen kanssa ja toissijaisesti sukulaisten kanssa. Se tarkoittaa sitä että omassa kotona vietettu ilta ydinperheen kanssa on tärkeämpi kuin sukulaisvierailu, vaikka niitäkin toki tehdään. Se tarkoittaa myös aina sitä, että jos oma lapsuudenperhe ja se perhe mistä ollaan vastuussa vanhemman roolissa ovat jossain tilanteessa vastakkain, niin aina valitaan jälkimmäinen. Käänteisenähän tämä tarkoittaa myös sitä, ettei vanhempien apuun turvaudutua samalla tavalla kuin nuorena ja tunnustetaan myös aikuisiin sisaruksiin erilainen rooli kuin ennen.
Kulttuurinen ilmiö eikä mikään luonnon laki. Tässä tympeässä maassa vaan eletään niin.
Se on tämä äärimmäisen yksilökeskeinen kulttuuri. Ei kerro mistään kypsymättömyydestä.
On eri asia olla läheinen vanhempien/sukulaisten kanssa kuin olla itse samanlaisessa asemassa heidän kanssaan kuin lapsena/nuorena.
Jos puhuisin jostain tutustanu että erkaantumista ei ole tapahtunut niin ehkä tietäisin siinä tapauksessa kyseisestä tilanteesta tarpeeksi voidakseni sanoa niin. Tunnen myös paljon ihmisiä jotka ovat läheisiä sukulaistensa kanssa (saatetaan aikuisina käydä vanhemmilla lähes joka päivä yms) mutta en sanoisi heistä kaikista että ovat kypsymättömiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotkut kyllä jäävät äitinsä jyräämiksi. Äiti ei päästä pojastaan irti.
Itse olen täysin erilainen kuin suku. En edes tunnista yhteneväisiä luonteenpiirteitä. Ahdistaa kun äiti ja sisaret ovat hirveän tehokkaita puurtajia jotka käyvät äärirajoilla. Kaiken pitää olla täydellistä.
Olen miettinyt, että olenkohan vaihtunut laitoksella...
Minua on terapeutti sanonut "epäitsenäiseksi" koska käyn vanhemmilla kerran viikossa ja käski kieltäytyä kaikesta, mitä vanhemmat antavat minulle. N21
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole kiinnostunut useimmista sukulaisista ihmisinä, enkä ymmärrä, miksi joku yhteinen esivanhempi olisi riittävä syy viettää aikaa jonkun kanssa. Sukulaiseni ovat varmasti ihan kelpo ihmisiä, mutta niin ovat naapurinikin, ja silti vietän aikani ystävieni kanssa. Kumma juttu tosiaan...
Minä tiedän nuorehkoja perheitä, joilla ei ole ainuttakaan ulkopuolista ystävää.En tiedä syytä, kukaan vieras ei käy, eivätkä käy muilla kuin sukulaisillaan kylässä. Sitten he suorastaan roikkuvat omissa vanhemmissaan.
Kokisin liiallisen yhteydenpidon kaikin puolin liian rasittavaksi olinpa äiti tai mummo. Mielipide varmaan jakaa, mutta en käsitä, että jokaikisen perheenjäsenen merkkipäivät, äiti, isä , lapset ( nimi/syntymäpäivät ym ) pitää viettää ja koolle kutsuvat kaikki sukulaiset ja kummit, isovanhemmat ja isoisovanhemmatkin. Vuoden mittaan niistä kertyy aikamoinen määrä. Lapset ovat vielä alle kouluikäisiä. Yhtään ystävää tai työtoveria ei ole koskaan, kun heitä ei ole olemassa. Toki jokainen taaplaa tavallaan, käsitän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minua on terapeutti sanonut "epäitsenäiseksi" koska käyn vanhemmilla kerran viikossa ja käski kieltäytyä kaikesta, mitä vanhemmat antavat minulle. N21
Mun tuttu terapeutti piti meidän sukua "omituisina", koska tosi moni rakentanut talonsa lähelle toisiaan. Ei kaupunkilikalle tullut mieleen, että ehkä saivat ilmaiset tontit vanhempiensa mailta........
Itse olen saanut lähinnä kommentteja sukulaisilta siitä, että en jotenkin olisi itsenäistynyt ja irtaantunut vanhemmistani. Näen heitä miltei päivittäin, sillä asuvat lähistöllä. Olen ajatellut, että nyt kun minulla on mahdollisuus heidän seurassaan aikaa viettää, niin vietän. Tulevien vuosien aikana tilanne todennäköisesti muuttuu, kun töiden takia on varmaankin pakko muuttaa muualle.
Sukulaisiin en halua olla yhteydessä - ovat juntteja, moukkamaisia ja ilkeitä ihmisiä. Perästä kuuluu teki mitä vain. Heidän mielestään jälkeläisten tulee muuttaa omilleen mahdollisimman pian, mieluiten heti kun lapsilisät lakkaavat juoksemasta... eikä kotoa tule mitenkään tukea tai auttaa, ei henkisesti tai aineellisesti. Muutenhan sitä oppii laiskaksi ja ylpeäksi - ja mikä tärkein argumentti; koska heitäkään ei ole ikinä autettu. Ovat kylmiä ihmisiä. Yritin vuosia sopeutua joukkoon, olla ystävällinen ja sivuuttaa ilkeät kommentit. Sitten hyväksyin, että helpommalla pääsee kun ei ole missään tekemisissä.
Omassa ystäväpiirissäni tiiviit ja läheiset välit perheeseen sekä lähisukulaisiin ovat todella yleisiä. Viihtyvät hyvin samassa seurassa, joten mikäs siinä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jostain liian tiiviit sukulaissuhteet kertovat. Ennen vanhaan toteutettiin sanassa sanottua, joka meni tähän tyyliin, että mies erotkoon isästään ja äidistään kun menee naimisiin ja perustaa oman perheen. Sama toisin päin naisen kohdal.
Minusta suku on turva ja voimavara. Ystävyyssuhteet voivat epäonnistua ja parisuhde mennä pieleen mutta suku on ja pysyy. Mä olen pitänyt tiivisti yhteyttä lapsuuden perheeseeni koko ikäni ja odotan omilta lapsiltani samaa. Se ei poissulje hyviä ystävyyssuhteita, joita niitäkin mulla on. Kun on paljon välittäviä ihmisiä ympärillä, elämä on kevyempää ja mukavampaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse ajattelen, että nämä, jotka pitävät. etäisyyttä sukulaisiinsa, ovat jämähtäneet teini-ikäisten tasolle (poislukien ne tapaukset, joissa vanhemmat ovat ongelmaisia ja heidät pakko rajata pois omasta elämästä) ja kaikkea muuta kuin aikuisia henkisesti.[/quote]
Minä taas koen, että he jotka tapaavat yhtenään vanhempiaan ovat jämähtäneet teinitasolle, ei lainkaan aikuismaista. Aikuiset pitävät huolen omasta ydinperheestään ja järjestävät omalle perheelle kaikenlaista ilman lähisukua. Siinä mitataan aikuisuus ja vastuu lapsistaan.
Varmaan on vähän persoonakysymys kuinka paljon on tekemisissä suvun kanssa, mutta totta kai joillakin tiiviit välit ovat sen aikaansaannosta ettei lapsuudenperheestä ole itsenäistytty.
Vähän ot mutta mielestäni harva itsenäistyy aidosti perheestään jo nuorena parikymppisenä (mun mielestä suurin osa alkaa käymään mielessään läpi tarkemmin lapsuuttaan ja nuoruuttaan kolmikymppisinä, ja silloin aletaan myös irtaantumaan perheestä vahvemmin henkisellä tasolla). Riskialtteinta aikaa välien menemiselle lienee monilla se omien lapsien saaminen. Jos tuohon aikaan on muutenkin "itsenäistymässä" ja vanhemmilla on vaikeaa päästää irti äidin ja isän roolista, niin kyllä siinä ollaan aika pian napit vastakkain. Tai mikä pahempaa, aikuinen lapsi ei edes jaksa tapella vaan ottaa vain etäisyyttä yhä enemmän.
Varmasti aika monella isovanhemmalla on tullut haluttua etäisempi suhde lapsenlapsiin, koska ei ole uskallettu päästää irti ja antaaomien lasten olla vuorostaan vanhempina. Mikään ei toimi pahempana välientappajana tuoreeseen perheeseen, kuin jatkuva soittelu, utelu ja neuvominen. Halu osallistua perheen elämään perheenjäsenenä, vaikka se ei ole mahdollista enää kuin isovanhemman roolista käsin. Ihan perus palstalaisten sukuriitoja lukeneena päättelen näin.
Samahan pätee toki aikuisiin sisaruksiin, jonkinlainen henkinen erkaantuminen tapahtuu aina väistämättä,mutta se ei toki tarkoita viileitä välejä, vaan enemmänkin sitä että sisarukset ovat ystävien kaltaisia ihmissuhteita. Näin ollen sisaruksilta voidaan vaatia esim käytöstapoja ja oman tilan kunnioitusta eri tavalla kuin ennen.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen saanut lähinnä kommentteja sukulaisilta siitä, että en jotenkin olisi itsenäistynyt ja irtaantunut vanhemmistani. Näen heitä miltei päivittäin, sillä asuvat lähistöllä. Olen ajatellut, että nyt kun minulla on mahdollisuus heidän seurassaan aikaa viettää, niin vietän. Tulevien vuosien aikana tilanne todennäköisesti muuttuu, kun töiden takia on varmaankin pakko muuttaa muualle.
Sukulaisiin en halua olla yhteydessä - ovat juntteja, moukkamaisia ja ilkeitä ihmisiä. Perästä kuuluu teki mitä vain. Heidän mielestään jälkeläisten tulee muuttaa omilleen mahdollisimman pian, mieluiten heti kun lapsilisät lakkaavat juoksemasta... eikä kotoa tule mitenkään tukea tai auttaa, ei henkisesti tai aineellisesti. Muutenhan sitä oppii laiskaksi ja ylpeäksi - ja mikä tärkein argumentti; koska heitäkään ei ole ikinä autettu. Ovat kylmiä ihmisiä. Yritin vuosia sopeutua joukkoon, olla ystävällinen ja sivuuttaa ilkeät kommentit. Sitten hyväksyin, että helpommalla pääsee kun ei ole missään tekemisissä.
Omassa ystäväpiirissäni tiiviit ja läheiset välit perheeseen sekä lähisukulaisiin ovat todella yleisiä. Viihtyvät hyvin samassa seurassa, joten mikäs siinä?
Eli sitten kun sinun vanhemmat kuolevat, alat elää omaa elämääsi.
Vierailija kirjoitti:
Minusta suku on turva ja voimavara. Ystävyyssuhteet voivat epäonnistua ja parisuhde mennä pieleen mutta suku on ja pysyy. Mä olen pitänyt tiivisti yhteyttä lapsuuden perheeseeni koko ikäni ja odotan omilta lapsiltani samaa. Se ei poissulje hyviä ystävyyssuhteita, joita niitäkin mulla on. Kun on paljon välittäviä ihmisiä ympärillä, elämä on kevyempää ja mukavampaa.
Älä sitten säikähdä, jos lapset haluavatkin itsellistä elämää ilman tuollaista ahdistavaa sukulaisuussidettä. Silloin vasta testataan, oletko todella toteuttanut omia arvojasi vaan ainoastaan tehnyt uhrauksia saadaksesi itse jotakin myöhemmin
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta suku on turva ja voimavara. Ystävyyssuhteet voivat epäonnistua ja parisuhde mennä pieleen mutta suku on ja pysyy. Mä olen pitänyt tiivisti yhteyttä lapsuuden perheeseeni koko ikäni ja odotan omilta lapsiltani samaa. Se ei poissulje hyviä ystävyyssuhteita, joita niitäkin mulla on. Kun on paljon välittäviä ihmisiä ympärillä, elämä on kevyempää ja mukavampaa.
Älä sitten säikähdä, jos lapset haluavatkin itsellistä elämää ilman tuollaista ahdistavaa sukulaisuussidettä. Silloin vasta testataan, oletko todella toteuttanut omia arvojasi vaan ainoastaan tehnyt uhrauksia saadaksesi itse jotakin myöhemmin
Ei normaalien ihmisten sukulaisuussuhteet ole ahdistavia. Sinulla ei varmaan ole kokemuksia sellaisista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta suku on turva ja voimavara. Ystävyyssuhteet voivat epäonnistua ja parisuhde mennä pieleen mutta suku on ja pysyy. Mä olen pitänyt tiivisti yhteyttä lapsuuden perheeseeni koko ikäni ja odotan omilta lapsiltani samaa. Se ei poissulje hyviä ystävyyssuhteita, joita niitäkin mulla on. Kun on paljon välittäviä ihmisiä ympärillä, elämä on kevyempää ja mukavampaa.
Älä sitten säikähdä, jos lapset haluavatkin itsellistä elämää ilman tuollaista ahdistavaa sukulaisuussidettä. Silloin vasta testataan, oletko todella toteuttanut omia arvojasi vaan ainoastaan tehnyt uhrauksia saadaksesi itse jotakin myöhemmin
Ei normaalien ihmisten sukulaisuussuhteet ole ahdistavia. Sinulla ei varmaan ole kokemuksia sellaisista.
Siis nimenomaan on normaalia, että sukulaisuussuhteet aiheuttavat negatiivisia tunteita ja kokemuksia. Missä ihmeen kuplassa oikein elät?
Alue: Aihe vapaa
up