Lue keskustelun säännöt.
Ihmiset jotka ei onnittele kuullessaan vauvauutiset?
29.12.2016 |
Mitä mieltä ihmisistä, jotka ei lainkaan onnittele kuullessaan, että jollekin on tulossa vauva? Osalla tietenkin voi olla aiheeseen liittyen vaikeaa (esim. oma lapsettomuus) mutta tuskin kuitenkaan kaikilla. Esim. keski-ikäisillä perheellisillä tai parikymppisillä sinkuilla.
Kommentit (205)
Jos sen ystävyyden loppu alkaa siitä, että se läheinen ja rakas ystävä ei millään tavalla reagoi raskauteen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos sen ystävyyden loppu alkaa siitä, että se läheinen ja rakas ystävä ei millään tavalla reagoi raskauteen?
Tämä on aina reagoinut, mutta uutinen uutiselta vähemmän... ehkä kohta lopettaa reagoinnin.
Vierailija kirjoitti:
En onnittele vaan toivotan onnea. Sitä tarvitaan.
Sama. Se on ainakin toivotus, jonka voin esittää vilpittömästi.
t. vela
Ei siinä ole mitään ihmeellistä. Maapallo on ylikansoitettu - pitäisi esittää oikeastaan pahoittelut. Mutta siksi en onnittele, koska raskaudessa voi tapahtua mitä vaan. Vauvasta onnittelen kyllä.
Vierailija kirjoitti:
Mä en näe mitään takeita, että nyt syntyvällä sukupolvella olisi mahdollisuuksia onnelliseen elämään 20-40 vuoden kuluttua. Tiedossa on vaan kasvavaa eriarvoisuutta, työttömyyttä, saastunut luonto, väestökatastrofi, ja paheneva ilmastonmuutos . Lasten hankkiminen on lähinnä itsekästä ja mun ensimmäinen ajatus jonkun raskaudesta ei todellakaan ole onnitella kyseistä ihmistä. Pikemminkin tunnen surua sen lapsen puolesta.
sama, eli en onnittele koska en halua valehdella
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos sen ystävyyden loppu alkaa siitä, että se läheinen ja rakas ystävä ei millään tavalla reagoi raskauteen?
Näin.
Jos minulle ystävä heittäisi tuollaisessa tilanteessa märkää rättiä näköön murjottamalla, niin kyllä: se olisi siinä. Mitä teen "ystävällä", jota ei pätkääkään liikuta muiden ilo tai suru, vaan ainoastaan oma napa ja omat mieltymykset? En mitään. En minäkään tuputa kenellekään lapsettomalle äitiyttä, mikä oikeus heillä on tuputtaa omaa vela-aatettaan minulle?
Jos ystävänne kertoo rakastuneensa palavasti ja menevänsä naimisiin, murjotatteko hänelle siitä, ettei hän jatkossa ehdi olemaan käytettävissänne enää entiseen malliin? Vai koskeeko tuo vain lapsensaantia, sekö se tässä oli se vedenjakaja, jonka kohdalla minkäänlaista armoa ei anneta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos sen ystävyyden loppu alkaa siitä, että se läheinen ja rakas ystävä ei millään tavalla reagoi raskauteen?
Näin.
Jos minulle ystävä heittäisi tuollaisessa tilanteessa märkää rättiä näköön murjottamalla, niin kyllä: se olisi siinä. Mitä teen "ystävällä", jota ei pätkääkään liikuta muiden ilo tai suru, vaan ainoastaan oma napa ja omat mieltymykset? En mitään. En minäkään tuputa kenellekään lapsettomalle äitiyttä, mikä oikeus heillä on tuputtaa omaa vela-aatettaan minulle?
Jos ystävänne kertoo rakastuneensa palavasti ja menevänsä naimisiin, murjotatteko hänelle siitä, ettei hän jatkossa ehdi olemaan käytettävissänne enää entiseen malliin? Vai koskeeko tuo vain lapsensaantia, sekö se tässä oli se vedenjakaja, jonka kohdalla minkäänlaista armoa ei anneta?
Parisuhteen löytyminen, lapsen syntyminen, paikkakunnan vaihto tmv. elämänpiirien muuttuminen ovat kaikki niitä riskikohtia, joissa ystävän menettämisen riski kasvaa. Karu fakta, jota voi olla vaikea hyväksyä varsinkin, jos itse on se, jonka elämä muuttuu positiivisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nää on näitä, joiden mielestä toisen ilo pitää aina latistaa ikävillä kommenteilla, koska se on vaan "rehellistä". Rehellistä sen sijaan "ei ole" sanoa toisen ilosta mitään positiivista, tai myöntää, että on kade.
"Löydettiin unelmiemme asunto, tehdään huomenna kaupat! Voi että olen onnellinen"
Av-mammeroiden reaktio: "Hyi olkoon, joudutte ottamaan asuntolainaa, en minä vaan ainakaan ikinä haluaisi pankin torppariksi ruveta!"
"Se on kamalalla alueella se teidän asunto, en ikinä muuttaisi sinne!"
"No mitä sitten, on meilläkin oma asunto"
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos sen ystävyyden loppu alkaa siitä, että se läheinen ja rakas ystävä ei millään tavalla reagoi raskauteen?
Näin.
Jos minulle ystävä heittäisi tuollaisessa tilanteessa märkää rättiä näköön murjottamalla, niin kyllä: se olisi siinä. Mitä teen "ystävällä", jota ei pätkääkään liikuta muiden ilo tai suru, vaan ainoastaan oma napa ja omat mieltymykset? En mitään. En minäkään tuputa kenellekään lapsettomalle äitiyttä, mikä oikeus heillä on tuputtaa omaa vela-aatettaan minulle?
Jos ystävänne kertoo rakastuneensa palavasti ja menevänsä naimisiin, murjotatteko hänelle siitä, ettei hän jatkossa ehdi olemaan käytettävissänne enää entiseen malliin? Vai koskeeko tuo vain lapsensaantia, sekö se tässä oli se vedenjakaja, jonka kohdalla minkäänlaista armoa ei anneta?
Parisuhteen löytyminen, lapsen syntyminen, paikkakunnan vaihto tmv. elämänpiirien muuttuminen ovat kaikki niitä riskikohtia, joissa ystävän menettämisen riski kasvaa. Karu fakta, jota voi olla vaikea hyväksyä varsinkin, jos itse on se, jonka elämä muuttuu positiivisesti.
Totta kai ovat. Ja sitä varmemmin, jos toinen ei osaa yhtään iloita mukana, vaan miettii vain itseään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos sen ystävyyden loppu alkaa siitä, että se läheinen ja rakas ystävä ei millään tavalla reagoi raskauteen?
Näin.
Jos minulle ystävä heittäisi tuollaisessa tilanteessa märkää rättiä näköön murjottamalla, niin kyllä: se olisi siinä. Mitä teen "ystävällä", jota ei pätkääkään liikuta muiden ilo tai suru, vaan ainoastaan oma napa ja omat mieltymykset? En mitään. En minäkään tuputa kenellekään lapsettomalle äitiyttä, mikä oikeus heillä on tuputtaa omaa vela-aatettaan minulle?
Jos ystävänne kertoo rakastuneensa palavasti ja menevänsä naimisiin, murjotatteko hänelle siitä, ettei hän jatkossa ehdi olemaan käytettävissänne enää entiseen malliin? Vai koskeeko tuo vain lapsensaantia, sekö se tässä oli se vedenjakaja, jonka kohdalla minkäänlaista armoa ei anneta?
Murjotan.
Ei koske pelkästään lapsensaantia, mutta tietysti se on aivan erityisen ärsyttävää, koska lapset ovat riesa. Minäkin putkahdin maailmaan täysikasvuisena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos sen ystävyyden loppu alkaa siitä, että se läheinen ja rakas ystävä ei millään tavalla reagoi raskauteen?
Näin.
Jos minulle ystävä heittäisi tuollaisessa tilanteessa märkää rättiä näköön murjottamalla, niin kyllä: se olisi siinä. Mitä teen "ystävällä", jota ei pätkääkään liikuta muiden ilo tai suru, vaan ainoastaan oma napa ja omat mieltymykset? En mitään. En minäkään tuputa kenellekään lapsettomalle äitiyttä, mikä oikeus heillä on tuputtaa omaa vela-aatettaan minulle?
Jos ystävänne kertoo rakastuneensa palavasti ja menevänsä naimisiin, murjotatteko hänelle siitä, ettei hän jatkossa ehdi olemaan käytettävissänne enää entiseen malliin? Vai koskeeko tuo vain lapsensaantia, sekö se tässä oli se vedenjakaja, jonka kohdalla minkäänlaista armoa ei anneta?
En murjota. Onnittelen ja katson, pysyykö ystävä kuvioissa vai ei. Suurin osa on muuttunut hyvänpäiväntutuiksi. Jokunen niistä on yrittänyt ryömiä takaisin lähipiiriin, kun ensihuuma mennyt, vauva-arki helpottunut tai ero tullut, mutta pidän ne siellä tuttavien vyöhykkeellä. Panostan ystäviin, jotka pysyy rinnalla myös elämäntilanteiden muuttuessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä minusta kuuluu käytöstapoihin onnitella, kun joku kertoo suuresta uutisestaan, vaikkei se itseä kiinnostaa pätkääkään. Itsellä parikin typerryttävää kokemusta onnittelemattomuudesta: kerroin muutamalle tutulle innoissani meneväni naimisiin eikä kukaan sanonut mitään. Hämmennyin, kun odotin edes jonkinlaista reaktiota, ja hetken hiljaisuuden jälkeen yritin sitten nolona vaihtaa puheenaihetta. Tässä vaiheessa yksi heräsi väkisin onnnittelemaan ja toinen kysyi, että "Miksi?" Oli todella hämmentynyt fiilis, ja sellainen "anteeksi, että aukaisin suuni" -kiukku.
Toiselle tutulle hehkutin hiukan vauvakuplassani vastasyntynyttä vauvaani. Ei oltu puhuttu vauvoista mitään koko tapaamisen aikana, koska tiedän, ettei hän pidä juurikaan lapsista. Vauva kuitenkin heräsi ja otin hänet syliin mainiten, että "Katso kuinka söpö." Tämä henkilö ei reagoinut mitenkään ilmeillä, eleellä tai sanoin. Vaihdoin sitten puheenaihetta ja taas riitti juttua. Loukkaannuin kyllä, en todellakaan tarjonnut vauvaa syliin tai muuten puhunut hänestä mitään, ainoastaan tuolla yhdellä lauseella viittasin häneen. Vaikka vauvani olisi hänen mielestään ollut maailman rumin, olisi hän kuitenkin voinut edes nyökätä antaakseen minulle edes jotain ja jatkaa sitten muuta juttua. Kyseessä on käytöstavat!
Vierailija kirjoitti:
Nää on näitä, joiden mielestä toisen ilo pitää aina latistaa ikävillä kommenteilla, koska se on vaan "rehellistä". Rehellistä sen sijaan "ei ole" sanoa toisen ilosta mitään positiivista, tai myöntää, että on kade.
"Löydettiin unelmiemme asunto, tehdään huomenna kaupat! Voi että olen onnellinen"
Av-mammeroiden reaktio: "Hyi olkoon, joudutte ottamaan asuntolainaa, en minä vaan ainakaan ikinä haluaisi pankin torppariksi ruveta!"
"Se on kamalalla alueella se teidän asunto, en ikinä muuttaisi sinne!"
"No mitä sitten, on meilläkin oma asunto"
;D näinPÄ! Minäkin tunnen pari "totuudentorvea", ja hauskinta heissä on, että se kateus näkyy jumalavita kilometrin päähän, mutta he eivät itsessään sitä tunnista lainkaan. Ja jos heidän asioitaan erehtyy joskus kommentoimaan yhtä kriittisesti, he loukkaantuvat verisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus kun olin kesätöissä yksi toinen teini-ikäinen työntekijä kertoi olevansa raskaana. Olisi varmaan pitänyt sanoa "onnea, sitä tulet tarvitsemaan", koska olimme tuolla hetkellä röökillä (tyyppi oli vielä lukenut jostain ettei se haittaa sikiötä), mutta jäin sanattomaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos sen ystävyyden loppu alkaa siitä, että se läheinen ja rakas ystävä ei millään tavalla reagoi raskauteen?
Näin.
Jos minulle ystävä heittäisi tuollaisessa tilanteessa märkää rättiä näköön murjottamalla, niin kyllä: se olisi siinä. Mitä teen "ystävällä", jota ei pätkääkään liikuta muiden ilo tai suru, vaan ainoastaan oma napa ja omat mieltymykset? En mitään. En minäkään tuputa kenellekään lapsettomalle äitiyttä, mikä oikeus heillä on tuputtaa omaa vela-aatettaan minulle?
Jos ystävänne kertoo rakastuneensa palavasti ja menevänsä naimisiin, murjotatteko hänelle siitä, ettei hän jatkossa ehdi olemaan käytettävissänne enää entiseen malliin? Vai koskeeko tuo vain lapsensaantia, sekö se tässä oli se vedenjakaja, jonka kohdalla minkäänlaista armoa ei anneta?
En murjota. Onnittelen ja katson, pysyykö ystävä kuvioissa vai ei. Suurin osa on muuttunut hyvänpäiväntutuiksi. Jokunen niistä on yrittänyt ryömiä takaisin lähipiiriin, kun ensihuuma mennyt, vauva-arki helpottunut tai ero tullut, mutta pidän ne siellä tuttavien vyöhykkeellä. Panostan ystäviin, jotka pysyy rinnalla myös elämäntilanteiden muuttuessa.
Ööö.... kuulostaa siltä, että itse et kumminkaan pysy rinnalla elämäntilanteen muuttuessa, vaan sinulle ystävyydellä on vain ja pelkkä välinearvo. Että jos toisella on kiireinen elämäntilanne, eikä ehdi vähään aikaan shoppailla ja istua baarissa kanssasi, se on sitten siinä se ystävyys. Mitä, jos toinen vaikkapa sairastuu tai joutuu työn takia muuttamaan pariksi vuodeksi ulkomaille? Se on siinä silloinkin? Vai onko tuo tiukka asenne pelkästään lasten hankkimisen suhteen?
Varo vaan, tuo voi kostautua jossakin vaiheessa.
Minä en ole myötäelävää sorttia, joten en aina muista tuollaisia tunneperäisiä kohteliaisuusfraaseja. Olen enemmän älyllisesti suuntautunut, joten vilpitön reaktioni on usein ajatus "Onpa mielenkiintoista!"
Vierailija kirjoitti:
Ei hemmetti soikoon, aika tragikoominen keskustelu. :D
Jos ystäväsi saa toivomansa työpaikan/asunnon/lapsen/koiran/löytää kumppanin/minkä tahansa toivotun,iloisen(hänen mielestään, ei sinun mielestäsi sillä tässä ei ole kyse SINUSTA) elämänmuutoksen niin kyllä silloin on kohteliasta onnitella.
Jos et kykene empatiaan tai myötätuntoon tai osaa asettua toisen asemaan, sitä kannattaa harjoitella.
Ihan pöyristyttävää että joku AIKUINEN ihminen ei voi käsittää, että joku eri tavoin elävä voisi olla onnellinen.
Ymmärrän jos takana on autismia tms.muuta häikkää,mutta jos päällisinpuolin "terve" ihminen ei yhtään kykene sellaiseen ajatusleikkiin niin onhan se aika huolestuttavaa.
Ei, sinun EI ole pakko tervehtiä kaupan kassaa, sanoa huomenta työkaverillesi, ottaa osaa työkaverisi lapsen poismenon johdosta, kiittää lahjan saatuasi jne.mutta kyllä se hyviin käytöstapoihin kuuluu.
Hyvät käytöstavat tekevät elämän itsellesi ja sinun lähellä oleville ihmisille helpommaksi ja mukavammaksi.
Empatia ja myötätunto eivät ole tyhjää sanahelinää jonkun toisen mieliksi ja vain siksi että se on kohteliasta. Juuri tämmöiset tyhjänpäiväiset osanotot ja onnittelut vauvamasuista vieraiden ihmisten suusta ovat toisinaan suorastaan loukkaavia ja mieleen hiipii ajatus "mitä hittoa tämä asia sinulle kuuluu?"
On se jännä, että joillekin aikuisille ihmisille tosiaan on vaikea käsittää että joku eri tavoin elävä voisi olla onnellinen.
Kohteliaisuus taas todellakin on eri asia. Siihen kuuluu tervehtimiset sun muut, mutta minun kohteliaisuuteeni eivät ole koskaan kuuluneet nämä "mitä sinulle kuuluu"-lätinät niin ettei edes odoteta vastausta. Ilmeisesti vain tännekin on vallalle astunut se käsitys, että jos et ole suuna päänä asioista jotka välttämättä eivät sinulle kuulu, eivätkä sinua varsinaisesti edes kiinnosta, olet välittömästi epäkohtelias juntti.
Ja näin saadaan aikaan sivutolkulla vänkäystä siitä, kuinka on niin jumalattoman kamalaa kun ihmiset eivät edes onnittele. Koska tyhjät sanat todella nähtävästi ovat niin tärkeitä. Jos minä olen onnellinen ja iloinen jostakin asiasta ja sen jollekulle verbaalisesti ilmaisen, en odota hänen virtsaavan hunajaa koko loppupäivää. Oma onnellisuuteni ei ole ikinä ollut kiinni siitä, olenko saanut onnitteluita toisilta ihmisiltä. Aivan kuten olen osannut surra ilman toisten ihmisten selkääntaputteluita, jotka olen kokenut sanomattoman vaivaannuttaviksi, koska, edelleen, sekään asia ei ole heille millään tavalla kuulunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos sen ystävyyden loppu alkaa siitä, että se läheinen ja rakas ystävä ei millään tavalla reagoi raskauteen?
Näin.
Jos minulle ystävä heittäisi tuollaisessa tilanteessa märkää rättiä näköön murjottamalla, niin kyllä: se olisi siinä. Mitä teen "ystävällä", jota ei pätkääkään liikuta muiden ilo tai suru, vaan ainoastaan oma napa ja omat mieltymykset? En mitään. En minäkään tuputa kenellekään lapsettomalle äitiyttä, mikä oikeus heillä on tuputtaa omaa vela-aatettaan minulle?
Jos ystävänne kertoo rakastuneensa palavasti ja menevänsä naimisiin, murjotatteko hänelle siitä, ettei hän jatkossa ehdi olemaan käytettävissänne enää entiseen malliin? Vai koskeeko tuo vain lapsensaantia, sekö se tässä oli se vedenjakaja, jonka kohdalla minkäänlaista armoa ei anneta?
En murjota. Onnittelen ja katson, pysyykö ystävä kuvioissa vai ei. Suurin osa on muuttunut hyvänpäiväntutuiksi. Jokunen niistä on yrittänyt ryömiä takaisin lähipiiriin, kun ensihuuma mennyt, vauva-arki helpottunut tai ero tullut, mutta pidän ne siellä tuttavien vyöhykkeellä. Panostan ystäviin, jotka pysyy rinnalla myös elämäntilanteiden muuttuessa.
Ööö.... kuulostaa siltä, että itse et kumminkaan pysy rinnalla elämäntilanteen muuttuessa, vaan sinulle ystävyydellä on vain ja pelkkä välinearvo. Että jos toisella on kiireinen elämäntilanne, eikä ehdi vähään aikaan shoppailla ja istua baarissa kanssasi, se on sitten siinä se ystävyys. Mitä, jos toinen vaikkapa sairastuu tai joutuu työn takia muuttamaan pariksi vuodeksi ulkomaille? Se on siinä silloinkin? Vai onko tuo tiukka asenne pelkästään lasten hankkimisen suhteen?
Varo vaan, tuo voi kostautua jossakin vaiheessa.
Sinkkuelämä on paljon muutakin, kuin baarissa istumista ja shoppailua. Itse esimerkikiksi autan paljon iäkkäitä vanhempiani. Mulla on useampikin ystävä muuttanut ulkomaille ja olen itse asunut ulkomailla. Sähköposti, puhelin, fb ja lentokone on keksitty. Jos tahtoa on, löytyy keinot. Miksi pitäisi roikkua ihmisissä, jotka eivät pidä itse ystävistään kiinni?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos sen ystävyyden loppu alkaa siitä, että se läheinen ja rakas ystävä ei millään tavalla reagoi raskauteen?
Näin.
Jos minulle ystävä heittäisi tuollaisessa tilanteessa märkää rättiä näköön murjottamalla, niin kyllä: se olisi siinä. Mitä teen "ystävällä", jota ei pätkääkään liikuta muiden ilo tai suru, vaan ainoastaan oma napa ja omat mieltymykset? En mitään. En minäkään tuputa kenellekään lapsettomalle äitiyttä, mikä oikeus heillä on tuputtaa omaa vela-aatettaan minulle?
Jos ystävänne kertoo rakastuneensa palavasti ja menevänsä naimisiin, murjotatteko hänelle siitä, ettei hän jatkossa ehdi olemaan käytettävissänne enää entiseen malliin? Vai koskeeko tuo vain lapsensaantia, sekö se tässä oli se vedenjakaja, jonka kohdalla minkäänlaista armoa ei anneta?
Parisuhteen löytyminen, lapsen syntyminen, paikkakunnan vaihto tmv. elämänpiirien muuttuminen ovat kaikki niitä riskikohtia, joissa ystävän menettämisen riski kasvaa. Karu fakta, jota voi olla vaikea hyväksyä varsinkin, jos itse on se, jonka elämä muuttuu positiivisesti.
Pitäisikö niistä sitten jättää iloitsematta ystävän puolesta? Tai pyytää anteeksi, että voi kun nyt vaarannan meidän ystävyyden minulle iloisella tapahtumalla.
Mä ainakin toivon, että sitten kun/jos saan lapsia, parhaat ystävät kertovat rehellisesti, jos heitä pelottaa ystävyyden loppuminen, tai jos myöhemmin käy niin, ettei minulla ole heille aikaa ja kohtelen heitä huonosti. Pitääkin muistaa sanoa tuo heille ääneen sitten kun on ajankohtaista.
No ei se elämä pyöri vain siinä oman navan ympärillä, vaikka se raskaana olevasta parista saattaa helposti siltä tuntuakin.
Meillä kaksi lasta. Ja suoraan sanottuna, minulla ei kiinnosta muiden vauvat ja omanikin olisin ottanut isompina jos olisin saanut. Vauvat vaan ei oo mun juttu. Jonkun ilmoittaessa vauvauutisen onnittelen toki ohimennen ja se saa riittää; en näe mitään järkeä alkaa kyselemään vointeja, kumpaa tulossa tai milloin syntyy, kun asia ei minua oikeasti kiinnosta. Samalla olen kuitenkin niin iloinen, että omat lapseni ovat jo ohittaneet vauva-ajat; 6v ja 2v.