Aikuinen mies kiinni äidissään

Minulla on pieni ongelma.. tai no oman pään sisässä se tuntuu kyllä isolta. Seurustelen (ihanan) miehen kanssa, ollaan oltu kimpassa 1,5 v. Alusta alkaen hänen elämäänsä on kuulunut hyvin tiiviisti hänen perheensä ja sukulaiset, jotka asuvat useamman tunnin ajomatkan päässä. Tarkennuksena tähän alkuun; arvostan sitä, että ihmisellä on läheiset välit perheeseensä, mutta kaikella on rajansa.

Kun tapasimme, mies vietti viikoittain aikaa vanhempiensa kanssa. Ajoi siis esimerkiksi raskaan työpäivän jälkeen useamman tunnin ruuvaamaan verhotankoa tai vaihtamaan autoon öljyjä kun vanhempansa soittivat ja pyysivät apua.. Ja sitten yötä myöten ajomatka takaisin ja seuraavana päivänä töihin. Äidillä oli varsinkin silloin polttava tarve soitella pojalleen päivittäin, vaikkei mitään sen kummempaa asiaa ollutkaan. Positiivista on, että nykyään hän on tätä soittelua onneksi vähän vähentänyt. Silloin ajattelin, että koska mies on ollut sinkkumarkkinoilla useamman vuoden, on hänellä ollut aikaa panostaa vanhempiinsa enemmän. Oletin toki, että tämä "24/7 auttava linja" poistuu automaattisesti kun meistä tulee pariskunta.

Ongelmaksi minulle on muodostunut se, että minua ärsyttää miehen tietynlainen "taantuminen" vanhempiensa seurassa. Ymmärrän kyllä, että pikkukylissä on tapana juoruta ja puhua muiden asioista, mutta itse vastaavaa keskustelua kuunnellessa useamman tunnin, tunnen itseni aika ulkopuoliseksi. Kahvipöydässä puhutaan samat asiat uudelleen ja uudelleen, samoista ihmisistä. Hän on opettanut aikuiset ihmiset siihen, että aina kun on hätä, hän voi lähteä iltaa myöten ajelemaan ja auttelemaan paikan päälle. Tästä olemme saaneet useamman mojovan riidan aikaiseksi, sillä minusta tuollainen käytös ei ole ihan normaalia. Minulle riittäisi visiitti kummankin vanhemmille max. kerran kuussa, sillä en viitsisi käyttää viikonloppuja edes taas ajelemiseen vaan rentoutua kotona työviikon jälkeen. Välillä pelottaa ja vituttaakin kun puhelin soi, että kuka taas kaipailee apua. Miehen vanhemmat ovat 60+ perusterveitä ihmisiä eli eivät kovin iäkkäitä. Omat vanhempani ovat saman ikäisiä ja ovat hyvinkin pärjääviä ja omatoimisia ihmisiä.

Minusta vaan tuntuu, että napanuora ei ole vieläkään katkennut. Mies on asunut vanhemmillaan aika vanhaksi asti, joten sieltäkin varmasti tulee tämä tietynlainen kiintymyssuhde. Hän on sitä mieltä, että käytöksensä on täysin normaalia ja vanhempia PITÄÄ auttaa aina kun he apua tarvitsevat. Itse olisin välimallin kannalla, että toki kummankin vanhempia autetaan, mutta oman jaksamisen rajoissa. Pelottaa tulevaisuus, että mitähän edes-taas ajelemista tämä on sitten, kun he ovat oikeasti iäkkäitä.

Voi olla, että teen kärpäsestä härkäsen, mutta asia on nyt ollut tapetilla jonnin aikaa ja saamme asiasta jatkuvasti riitaa aikaiseksi. En haluaisi sanoa ikävästi asiasta puolisolleni, mutta huomaan sanovani kurjasti, kun hermot menevät taas tästä asiasta. Välillä mieleeni tulee kuva tuppukylän takakammarin pojasta ja se ei ole mikään ihanin mielikuva omasta kumppanista :( Miten pääsisin näistä ajatuksista eroon / saisin miehenkin ymmärtämään, että suhteessa omiin vanhempiinsa voi ja pitääkin asettaa terveet rajat?