Lue keskustelun säännöt.
Aikuinen mies kiinni äidissään
Petra87
29.12.2016 |
Minulla on pieni ongelma.. tai no oman pään sisässä se tuntuu kyllä isolta. Seurustelen (ihanan) miehen kanssa, ollaan oltu kimpassa 1,5 v. Alusta alkaen hänen elämäänsä on kuulunut hyvin tiiviisti hänen perheensä ja sukulaiset, jotka asuvat useamman tunnin ajomatkan päässä. Tarkennuksena tähän alkuun; arvostan sitä, että ihmisellä on läheiset välit perheeseensä, mutta kaikella on rajansa.
Kun tapasimme, mies vietti viikoittain aikaa vanhempiensa kanssa. Ajoi siis esimerkiksi raskaan työpäivän jälkeen useamman tunnin ruuvaamaan verhotankoa tai vaihtamaan autoon öljyjä kun vanhempansa soittivat ja pyysivät apua.. Ja sitten yötä myöten ajomatka takaisin ja seuraavana päivänä töihin. Äidillä oli varsinkin silloin polttava tarve soitella pojalleen päivittäin, vaikkei mitään sen kummempaa asiaa ollutkaan. Positiivista on, että nykyään hän on tätä soittelua onneksi vähän vähentänyt. Silloin ajattelin, että koska mies on ollut sinkkumarkkinoilla useamman vuoden, on hänellä ollut aikaa panostaa vanhempiinsa enemmän. Oletin toki, että tämä "24/7 auttava linja" poistuu automaattisesti kun meistä tulee pariskunta.
Ongelmaksi minulle on muodostunut se, että minua ärsyttää miehen tietynlainen "taantuminen" vanhempiensa seurassa. Ymmärrän kyllä, että pikkukylissä on tapana juoruta ja puhua muiden asioista, mutta itse vastaavaa keskustelua kuunnellessa useamman tunnin, tunnen itseni aika ulkopuoliseksi. Kahvipöydässä puhutaan samat asiat uudelleen ja uudelleen, samoista ihmisistä. Hän on opettanut aikuiset ihmiset siihen, että aina kun on hätä, hän voi lähteä iltaa myöten ajelemaan ja auttelemaan paikan päälle. Tästä olemme saaneet useamman mojovan riidan aikaiseksi, sillä minusta tuollainen käytös ei ole ihan normaalia. Minulle riittäisi visiitti kummankin vanhemmille max. kerran kuussa, sillä en viitsisi käyttää viikonloppuja edes taas ajelemiseen vaan rentoutua kotona työviikon jälkeen. Välillä pelottaa ja vituttaakin kun puhelin soi, että kuka taas kaipailee apua. Miehen vanhemmat ovat 60+ perusterveitä ihmisiä eli eivät kovin iäkkäitä. Omat vanhempani ovat saman ikäisiä ja ovat hyvinkin pärjääviä ja omatoimisia ihmisiä.
Minusta vaan tuntuu, että napanuora ei ole vieläkään katkennut. Mies on asunut vanhemmillaan aika vanhaksi asti, joten sieltäkin varmasti tulee tämä tietynlainen kiintymyssuhde. Hän on sitä mieltä, että käytöksensä on täysin normaalia ja vanhempia PITÄÄ auttaa aina kun he apua tarvitsevat. Itse olisin välimallin kannalla, että toki kummankin vanhempia autetaan, mutta oman jaksamisen rajoissa. Pelottaa tulevaisuus, että mitähän edes-taas ajelemista tämä on sitten, kun he ovat oikeasti iäkkäitä.
Voi olla, että teen kärpäsestä härkäsen, mutta asia on nyt ollut tapetilla jonnin aikaa ja saamme asiasta jatkuvasti riitaa aikaiseksi. En haluaisi sanoa ikävästi asiasta puolisolleni, mutta huomaan sanovani kurjasti, kun hermot menevät taas tästä asiasta. Välillä mieleeni tulee kuva tuppukylän takakammarin pojasta ja se ei ole mikään ihanin mielikuva omasta kumppanista :( Miten pääsisin näistä ajatuksista eroon / saisin miehenkin ymmärtämään, että suhteessa omiin vanhempiinsa voi ja pitääkin asettaa terveet rajat?
Kommentit (41)
Miten miehesi itse kokee tuon tilanteen? Auttaako koska kokee sen velvollisuudeksi? Entä mitä tykkää äitinsä tiiviistä soittelusta?
Itse kärsin takertuvasta äidistä.
Hän saattaa soittaa kymmenenkin kertaa päivässä vaikka miten kieltäisi. Edes huutaminen ja raivoaminen ei vähennä soittelua. Varsinkin nuorempana tilanne oli vaikea kun silloin ei kännykät olleet kovin yleisiä ja minullakin oli vain lankapuhelin, eikä siitä nähnyt kuka soittaa.
Kännykän kanssa on paljon helpompaa kun voi valita kenelle vastaa ja soittoäänenkin voi valita erikseen eri ihmisille. Haukkuja tietysti tulee siitä kun ei vastaa mutta sen kanssa on helppo elää. Puhelinvastaajasta on ollut pakko luopua kun sinne tuli niin paljon vihaisia viestejä äidiltä ettei niitä jaksanut kuunnella.
Vaatimuksiin kuuluvat myös tiheät vierailut ja auttamiset, mutta pakkohan se on ollut opettaa odottamaan. Oppi ei ole uponnut, mutta oppitunnit jatkuvat niin pitkään kuin on tarpeen. Eli ilmeisesti loppuelämän ajan.
Muutamia kertoja olen asunut ulkomailla. Se on rauhoittunut tilanteen aina Suomeen pelaamiseen asti. Ihmeesti on pärjännyt hyvin ilman jatkuvaa apua ja liiallista yhteydenpitoa ne ajat, mutta avuttomuus on aina palannut.
Tähän kaikkeen liittyy tietysti tarve sekaantua joka asiaan, kontrolloida kaikkea ja antaa jatkuvalla syötöllä neuvoja ja ohjeita. Senkin takia on parempi pitää välimatkaa.
Äitini käytöstä en pysty muuttamaan, mutta pystyn olemaan vastaamatta puheluihin ja vaativiin viesteihin.
Suosittelen ap välimatkan ottamista. Jos se ei sovi miehelle niin sitten kannattaa ottaa välimatkaa siihen mieheen. Et sinä tuommoisia appivanhempina tule jaksamaan jos miehelle tilanne on ok.
Jos miehelle takertuvat vanhemmat eivät ole ok, voi hän sinun tuellasi pistää rajoja. Ja vaikka vanhempiensa soittoäänen sellaiseksi ettei sitä kuule.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eikö bensoihin kuluvilla rahoilla saisi ostettua kotiapua vanhemmille?
Toki vanhemmat voisivat ostaa apua itsekin, mutta siitähän tässä ei olekaan kysymys.
Tilanne ei välttämättä tule muuttumaan ikinä. Joillain tuo ei rajoitu edes vanhempiin vaan sisarukset ja koko hemmetin suku käyttää ilmaisena renkinään/piikanaan. Elä siinä sitten jotain parisuhdetta muka.
Minä tajusin tämän saman asian aikoinaan exän suhteen, et se meno ei tule koskaan miksikään muuttumaan. Henkinen napanuora vanhempiin on ja tulee pysymään, jos ei sitten jokin asia laita kyseenalaistamaan tilannetta. Omat vanhemmat meni heittämällä parisuhteen edelle, eikä tämä tilanne 30- vuotiaanakaan näytä miksikään muuttuneen. Ja tosiaan tämäkin, että ei rajotu pelkästään vanhempiin, vaan koko suku tarvittaessa pystyi ottamaan hallintaan tämän neidin elämän.
Vierailija kirjoitti:
Onneksi ne miehen vanhemmat asuvat sen verran kaukana, että eivät ryntää auttamaan lastenhoidossa tai pyydä lapsia yökylään, että ap ja mies aikanaan saavat levätä lapsiperhearjessa. Ap ei edes ajattele pyytävänsä apua.
Tämä on hyvä pointti. En nyt ole varma oliko ehkä tarkoitettu sarkastiseksi, mutta uskomattoman hyvin paikkansa pitävä.
Tuommoiset vanhemmat jos asuvat lähellä niin sitä apua tulee, halusit tai et. Ja sitten loukkaannutaan ja suututaan jos ei väkisellä pääse auttamaan.
Auttamisen lomassa pistetään koti uuteen kuosiin ja hämmennetään kaikki systeemit sekaisin. Tärkeät paperit päätyvät outoihin paikkoihin, sellaisiin missä anoppi niitä säilyttäisi, ja kaikkia tekemisiä aletaan kommentoimaan ja kohta se muuttuu komenteluksi. Kohta olet tilanteessa jossa anoppi kieltää sinua menemästä harrastuksiisi vaikka ne eivät vaikuta anopin arkeen millään tavalla, tuntuvat vaan anopista tarpeettomilta. Ja sitäpaitsi anoppi niin tykkäisi että leipoisit ja tekisit käsitöitä, niinkuin anoppikin.
Kokemusta tuommoisesta on. Valitettavasti.
Eikä semmoista auttamista oikeasti kovin kauaa jaksa.
Samaa mieltä edellisten kanssa.
Tulee mieleen, että voisitte alkaa rakentaa aikuisempaa suhdetta appivanhempiin niin että vuoroin kutsutte vieraisiin. Vaikka he eivät halua tulla koska se on epämukavaa, mutta se olisi kuitenkin "oikein".
Pikkuhommiin joku apumies kotikyliltä.
Vierailija kirjoitti:
Meillä on myös kovin samanlainen tilanne, miehen vanhemmat asuvat alle 5km päässä ja napanuoraa riittää sen verran ja ylikin. Miehen sisko asuu ulkomailla ja nyt vanhempien "viihdytys" on vain yhden lapsen harteilla, vanhemmat soittelevat kokoajan milloin minkäkin turhan asian takia ja vinkuvat kylään eivätkä ymmärrä että meillä/hänellä/minulla on myös oma elämä ja omat jutut. Vanhemmat käyvät vielä töissä ja niin käymme mekin, perheenlisäystä on turha odotella vuosikausiin. Mies ramppaa yhtäpäätä vanhemmillaan ja minä en enää suostu tulemaan mukaan, haluan olla edes joskus rauhassa. Jouluna olin perinteisesti omilla vanhemmillani ja mies ei tullut mukaan ja appivanhemmat suuttuivat kun en tullut edes pyhinä kylään, vaikka koitin selittää että haluan olla oman perheenikin kanssa joskus.
Mies on kiltti ja ei sano vastaan, vanhempien suhde rakoilee ja hän koittaa olla siinä välissä kaverina molemmille. Turhauttaa, haluaisin elää meidän omaa elämää mutta miehen perhe roikkuu nilkassa kokoajan. Omiin vanhempiini olen yhteydessä tarvittaessa ja käytämme somea viestintään. Vanhempamme ovat about samanikäisiä mutta miehen vanhemmat ottivat vasta viime viikkoina facebookin käyttöön ja muutenkaan eivät _osaa_ käyttää puhelinta/tietokonetta ja siinäkin mies ramppaa auttamassa kokoajan. Miehen vanhemmat eivät koskaan harrasta mitään tai ylipäätään tee muuta kuin makaa sohvalla ja katso telkkaria, omat vanhempani ovat aktiivisia ja harrastavat ja näkevät ystäviään.
En itsekään tiedä mitä tehdä, miten katkaista napanuora ja saada vihdoin elää yhteistä elämää _rauhassa_
No eipä tuokaan kuulosta hirveän hyvältä tilanteelta :( En ole ennen aiemmissa suhteissa törmännyt vastaavaan, joten siksi olenkin ihan ymmälläni. Jos minun vanhempani eivät osaa jotain, he selvittävät miten asia tehdään tai hommaavat jonkun alan ammattilaisen avukseen. Minusta 62-vuotiaana ei ihminen edes ole vielä vanha ja pystyy kyllä oppimaan uutta halutessaan. Puolisoni vanhemmat eivät tunnu olevan kykeneviä käyttämään tietokonetta itsenäisesti, eivät osaa viedä autoa huoltoon, eivät osaa selvittää nuohoojan numeroa jne. Aikuinen poika ajelee paikan päälle auttamaan laskujen maksussa verkkopankissa tms. Kun äidillä on joku kriisi, hän soittaa puolisolleni, joka rauhoittelee äitiään. Minusta tuon kuuluisi olla perheen isän rooli. Heillä ei ole oikein ystäviä eikä harrastuksia, joten elämässä ei sisältöä hirveästi kodin ulkopuolella ole. Että sellaista..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Petra87 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on myös kovin samanlainen tilanne, miehen vanhemmat asuvat alle 5km päässä ja napanuoraa riittää sen verran ja ylikin. Miehen sisko asuu ulkomailla ja nyt vanhempien "viihdytys" on vain yhden lapsen harteilla, vanhemmat soittelevat kokoajan milloin minkäkin turhan asian takia ja vinkuvat kylään eivätkä ymmärrä että meillä/hänellä/minulla on myös oma elämä ja omat jutut. Vanhemmat käyvät vielä töissä ja niin käymme mekin, perheenlisäystä on turha odotella vuosikausiin. Mies ramppaa yhtäpäätä vanhemmillaan ja minä en enää suostu tulemaan mukaan, haluan olla edes joskus rauhassa. Jouluna olin perinteisesti omilla vanhemmillani ja mies ei tullut mukaan ja appivanhemmat suuttuivat kun en tullut edes pyhinä kylään, vaikka koitin selittää että haluan olla oman perheenikin kanssa joskus.
Mies on kiltti ja ei sano vastaan, vanhempien suhde rakoilee ja hän koittaa olla siinä välissä kaverina molemmille. Turhauttaa, haluaisin elää meidän omaa elämää mutta miehen perhe roikkuu nilkassa kokoajan. Omiin vanhempiini olen yhteydessä tarvittaessa ja käytämme somea viestintään. Vanhempamme ovat about samanikäisiä mutta miehen vanhemmat ottivat vasta viime viikkoina facebookin käyttöön ja muutenkaan eivät _osaa_ käyttää puhelinta/tietokonetta ja siinäkin mies ramppaa auttamassa kokoajan. Miehen vanhemmat eivät koskaan harrasta mitään tai ylipäätään tee muuta kuin makaa sohvalla ja katso telkkaria, omat vanhempani ovat aktiivisia ja harrastavat ja näkevät ystäviään.
En itsekään tiedä mitä tehdä, miten katkaista napanuora ja saada vihdoin elää yhteistä elämää _rauhassa_
No eipä tuokaan kuulosta hirveän hyvältä tilanteelta :( En ole ennen aiemmissa suhteissa törmännyt vastaavaan, joten siksi olenkin ihan ymmälläni. Jos minun vanhempani eivät osaa jotain, he selvittävät miten asia tehdään tai hommaavat jonkun alan ammattilaisen avukseen. Minusta 62-vuotiaana ei ihminen edes ole vielä vanha ja pystyy kyllä oppimaan uutta halutessaan. Puolisoni vanhemmat eivät tunnu olevan kykeneviä käyttämään tietokonetta itsenäisesti, eivät osaa viedä autoa huoltoon, eivät osaa selvittää nuohoojan numeroa jne. Aikuinen poika ajelee paikan päälle auttamaan laskujen maksussa verkkopankissa tms. Kun äidillä on joku kriisi, hän soittaa puolisolleni, joka rauhoittelee äitiään. Minusta tuon kuuluisi olla perheen isän rooli. Heillä ei ole oikein ystäviä eikä harrastuksia, joten elämässä ei sisältöä hirveästi kodin ulkopuolella ole. Että sellaista..
Tuttua tuokin.
Muutaman kerran ilmoitin äitini kansalaisopiston kurssille kun muka ei itse osannut. Laskujakin maksoin kun ne piti alkaa verkkopankissa maksaa ja se oli liian vaikeaa.
Tein sitten ohjeet ja käskin mennä pankkiin kysymään jos tulee ongelma.
Kuulostaa siltä että niitä ongelmia tulee, mutta pankki on lähellä ja äidillä paljon aikaa.
Se avuttomuus ja avun tarve alkoi jo kun olin lapsi. Äitini ei muka oppinut mitään teknisiä juttuja ja meidän lasten olisi aina niitä pitänyt olla säätämässä. Varsinkin silloin piti olla auttamassa kun olisi ollut omia juttuja, harrastuksia, kavereiden synttäreitä tai vaikka kokeeseen lukemista. Perimmäinen ongelma tuntui olevan siinä että että äidin pitää saada lastensa kaikki huomio. (eikö se yleensä mene toisinpäin)
T. Takertuvasta äidistä valittanut.
Vierailija kirjoitti:
Petra87 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on myös kovin samanlainen tilanne, miehen vanhemmat asuvat alle 5km päässä ja napanuoraa riittää sen verran ja ylikin. Miehen sisko asuu ulkomailla ja nyt vanhempien "viihdytys" on vain yhden lapsen harteilla, vanhemmat soittelevat kokoajan milloin minkäkin turhan asian takia ja vinkuvat kylään eivätkä ymmärrä että meillä/hänellä/minulla on myös oma elämä ja omat jutut. Vanhemmat käyvät vielä töissä ja niin käymme mekin, perheenlisäystä on turha odotella vuosikausiin. Mies ramppaa yhtäpäätä vanhemmillaan ja minä en enää suostu tulemaan mukaan, haluan olla edes joskus rauhassa. Jouluna olin perinteisesti omilla vanhemmillani ja mies ei tullut mukaan ja appivanhemmat suuttuivat kun en tullut edes pyhinä kylään, vaikka koitin selittää että haluan olla oman perheenikin kanssa joskus.
Mies on kiltti ja ei sano vastaan, vanhempien suhde rakoilee ja hän koittaa olla siinä välissä kaverina molemmille. Turhauttaa, haluaisin elää meidän omaa elämää mutta miehen perhe roikkuu nilkassa kokoajan. Omiin vanhempiini olen yhteydessä tarvittaessa ja käytämme somea viestintään. Vanhempamme ovat about samanikäisiä mutta miehen vanhemmat ottivat vasta viime viikkoina facebookin käyttöön ja muutenkaan eivät _osaa_ käyttää puhelinta/tietokonetta ja siinäkin mies ramppaa auttamassa kokoajan. Miehen vanhemmat eivät koskaan harrasta mitään tai ylipäätään tee muuta kuin makaa sohvalla ja katso telkkaria, omat vanhempani ovat aktiivisia ja harrastavat ja näkevät ystäviään.
En itsekään tiedä mitä tehdä, miten katkaista napanuora ja saada vihdoin elää yhteistä elämää _rauhassa_
No eipä tuokaan kuulosta hirveän hyvältä tilanteelta :( En ole ennen aiemmissa suhteissa törmännyt vastaavaan, joten siksi olenkin ihan ymmälläni. Jos minun vanhempani eivät osaa jotain, he selvittävät miten asia tehdään tai hommaavat jonkun alan ammattilaisen avukseen. Minusta 62-vuotiaana ei ihminen edes ole vielä vanha ja pystyy kyllä oppimaan uutta halutessaan. Puolisoni vanhemmat eivät tunnu olevan kykeneviä käyttämään tietokonetta itsenäisesti, eivät osaa viedä autoa huoltoon, eivät osaa selvittää nuohoojan numeroa jne. Aikuinen poika ajelee paikan päälle auttamaan laskujen maksussa verkkopankissa tms. Kun äidillä on joku kriisi, hän soittaa puolisolleni, joka rauhoittelee äitiään. Minusta tuon kuuluisi olla perheen isän rooli. Heillä ei ole oikein ystäviä eikä harrastuksia, joten elämässä ei sisältöä hirveästi kodin ulkopuolella ole. Että sellaista..
Tuttua tuokin.
Muutaman kerran ilmoitin äitini kansalaisopiston kurssille kun muka ei itse osannut. Laskujakin maksoin kun ne piti alkaa verkkopankissa maksaa ja se oli liian vaikeaa.
Tein sitten ohjeet ja käskin mennä pankkiin kysymään jos tulee ongelma.
Kuulostaa siltä että niitä ongelmia tulee, mutta pankki on lähellä ja äidillä paljon aikaa.Se avuttomuus ja avun tarve alkoi jo kun olin lapsi. Äitini ei muka oppinut mitään teknisiä juttuja ja meidän lasten olisi aina niitä pitänyt olla säätämässä. Varsinkin silloin piti olla auttamassa kun olisi ollut omia juttuja, harrastuksia, kavereiden synttäreitä tai vaikka kokeeseen lukemista. Perimmäinen ongelma tuntui olevan siinä että että äidin pitää saada lastensa kaikki huomio. (eikö se yleensä mene toisinpäin)
T. Takertuvasta äidistä valittanut.
Tulipa mieleen lempitilanteeni tuon anopin kanssa, nro 19 siis jatkaa. Viime juhannuksena pyysimme autoa lainaan miehen vanhemmilta jotta pääsisimme juhannuksenviettoon kaverimme mökille. Anoppi sanoi ettei voi lainata autoa, jos hän tarvitseekin sitä, sen sijaan hän tarjoutui kyydittämään meidät 4h päähän mökille ja takaisin. Oltaisiin oltu vain yksi yö, joten anoppi olisi joutunut ajamaan peräkkäisinä päivinä yht 8h. Hän ei voinut lainata autoa jos yöllä tarvitseekin sitä (toisen lapsen kuskaamiseen, joka oli suomessa silloin...) Emme huolineet kyytiä ja anoppi suuttui ja syytti minua miehen manipuloinnista "onko pirkkopetteristä vai noloa jos äiti kuskaa?" jne jne.
Nyt syksyllä mies on tarvinnut autoa lainaan paristi ja anoppi ei suostu lainaamaan, mutta haluaa aina lähteä kuskiksi. Vaikka aamuyöstä.
Jos kerromme olevamme menossa jonnekkin kaverille, päivystää anoppi puhelin kourassa koko päivän ja yön jos soitamme ja tarvitsemme kyytiä. Hän loukkaantui kun kerran tulimme taksilla kotiin, vaikka olisimme voineet soittaa hänelle keskellä yötä... Miehen siskoa hän kuskaa kokoajan ja hänestä ei ole yhtään outoa jos äiti kuskaa vajaa 30v lapsiaan pitkin kyliä ja päivystää puhelimen ääressä jos vaikka lapset kaipaavat.
Minusta ja omista vanhemmista tämä on todella outoa ja keskustelu ei oikein auta. Olo on toivoton, rakastan miestäni mutten kestä hänen vanhempia.
Mies on alkanut olemaan vastaamatta puhelimeen, jos äiti soittaa liian usein. Siitä vasta ilo repeää, anoppi luulee että jotain on käynyt ja alkaa pommittamaan soittamalla sarjana niin kauan kunnes joku vastaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun miehellä oli tuota, mutta lievempänä... Lopulta sitten kyllästyin kuuntelemaan sitä miten niin väsyttää ja haluaisi itsekin välillä levätä, niin pitihän sitä ihan kädestä pitäen selittää että ei ole reilua häntäkään kohtaan viettää ratin takana tuntitolkulla vaan siksi, että ruoho pitää leikata juuri nyt tai polttopuita kantaa. Sisarus asui kuitenkin vartin päässä, niin ei järkeä että hänen perheen poikana reissaa itsensä uuvuksiin, vain siksi että käsky käy.
Vierailija kirjoitti:
Mies on alkanut olemaan vastaamatta puhelimeen, jos äiti soittaa liian usein. Siitä vasta ilo repeää, anoppi luulee että jotain on käynyt ja alkaa pommittamaan soittamalla sarjana niin kauan kunnes joku vastaa.
Tuo sarjapommittaminen kuuluu asiaan näillä tyypeillä.
Soittavat jatkuvalla syötöllä kunnes toinen vastaa puhelimeen.
Siinä pitää vaan olla tiukkana. Laittaa vaikka viestin "laita viesti jos on asiaa" ja laittaa puhelimen äänettömälle.
Ensimmäisillä kerroilla sarjapommittaja saattaa ilmaantua oven taakse pimpottelemaan tai valjastaa kaikki sukulaiset, tuttavat ja naapurit avukseen, mutta sille ei pidä antaa periksi. Kyllä se vähitellen tottuu ja voimakkaat reagoinnit vähenevät.
Nämä takertujat tietävät kyllä että käytöksensä on asiatonta.
Kyykyttävät kuitenkin läheisiään surutta niin kauan kuin läheiset antavat heidän kyykyttää.
Ilman suuttumista ja välien viilenemistä se touhu ei yleensä lopu. Eikä välttämättä lopu silloinkaan. Pahimmilla on nimittäin tapana testata aina välillä alkaako rajat taas joustamaan. He vaativat jatkuvaa rajojen opettamista.
Sitä pitää vaan pysyä tiukkana. Kertoa että ei ole koko ajan käytettävissä ja määritellä kuinka usein saa soittaa ja kuinka kauan puhelut saavat kestää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
nro 19 jatkaa vielä.
Ensimmäisen vuoden ajan anoppi soitti pojalleen aika tarkasti viiden aikaan ensimmäisen kerran ja toisen kerran kahdeksan-yhdeksän välissä illalla. Ekalla kerralla halusi jauhaa työpäivästään ja toisella kerralla tarkisti että onko syönyt ja meneekö kohta nukkumaan, kello alkaa olla paljon. Appi soittaa milloin soittaa, yleensä kerran päivässä ja välillä useammin.
Miten muut olette selvinneet tästä? Nyt meidän yhteinen ulkomaanmatka on peruttu koska miehen pitää mennä siskonsa luokse "hoitamaan asioita" kun sisko ei itse kykene. Eli meidän yhteinen ranskanmatka on vaihtunut miehen sukulointireissuun ja itse aion olla lähtemättä, ihan vaan siksi että en halua "vaihtaa" yhteistä reissua sukulointiin ja toisten nurkissa lorvimiseen.
Eroamalla.
Vierailija kirjoitti:
Onko muutto lähemmäs anoppilaa mahdollista? Voisiko mies olla joka viikko yhden yön vanhemmillaan ja tehdä selväksi, että asioiden hoiduttava sinä päivänä?
Tällanen nöyrtyminen olisi vihon viimeinen temppu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko muutto lähemmäs anoppilaa mahdollista? Voisiko mies olla joka viikko yhden yön vanhemmillaan ja tehdä selväksi, että asioiden hoiduttava sinä päivänä?
Tällanen nöyrtyminen olisi vihon viimeinen temppu.
Joo tähän ette ryhdy. Laitatte rajat kuntoon ja teette vanhemmille selväksi, että juoksuttaminen päättyy nyt. Aina kun pyytävät tulemaan tekemään jotain, sovitte että tulette tiettynä päivänä ja sovitte päivän parin viikon päähän ettekä jousta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko muutto lähemmäs anoppilaa mahdollista? Voisiko mies olla joka viikko yhden yön vanhemmillaan ja tehdä selväksi, että asioiden hoiduttava sinä päivänä?
Tällanen nöyrtyminen olisi vihon viimeinen temppu.
Joo tähän ette ryhdy. Laitatte rajat kuntoon ja teette vanhemmille selväksi, että juoksuttaminen päättyy nyt. Aina kun pyytävät tulemaan tekemään jotain, sovitte että tulette tiettynä päivänä ja sovitte päivän parin viikon päähän ettekä jousta.
Joo en todellakaan ole muuttamassa, siitä ei ole pelkoa :) Ongelmahan tässä on mies ja hänen suhtautumisensa, kun ei näe tässä mitään ongelmaa. Suuttuu aina silmittömästi kun otan puheeksi, ettei ole normaalia, että perävalot näkyvät mutkassa heti kun äiti soittaa hänen ikäiselleen miehelle. Ja mies kokee velvollisuudekseen auttaa vanhempiaan, varsinkin äiti on aina niin heikkona/paniikissa, että häntä pitää mennä auttamaan.. Niin enitenhän tässä pelottaa se, että mitä sitten tapahtuu kun ovat 75v-> eli oikeasti alkavat olemaan huonossa hapessa. Viettääkö mies silloin kaiken vapaa-aikansa auttaen vanhempiaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entä jos se meneekin himppeensä isänsä takia? Tai entä jos se menee siksi, ettei se jaksa olla kaiket illat sun kanssa?
Mä epäilen, että läheisriippuvia on naisissakin. Erityisesti nuorissa.
Vierailija kirjoitti:
Entä jos se meneekin himppeensä isänsä takia? Tai entä jos se menee siksi, ettei se jaksa olla kaiket illat sun kanssa?
Mä epäilen, että läheisriippuvia on naisissakin. Erityisesti nuorissa.
Tämäkin voi toki olla mahdollista :) Ottaen kuitenkin huomioon, että tämä käyttäytymismalli on ollut olemassa erittäin vahvana jo ennen minun kuvioihin tuloa, niin epäilenpä ettei ihan suoranaisesti liity minuun..
Meillä on vähän sama tilanne. Miehen äiti juoksuttaa jatkuvasti milloin milläkin asialla ja mieshän menee, kun äiti pyytää. Terveestä viisikymppisestä naisesta on kyse ja osaisi varmasti itsekin täyttää autonsa pissapojan tai vaihtaa olohuoneen lampun, mutta aikuinen poikansa tekee kaikki tällaiset hommat! Kyllä joskus ottaa päähän, kun ollaan molemmat miehen kanssa tultu töistä klo 18 ja olisi kiva rauhoittua kotona, niin anoppi taas soittelee, että pitäisi tulla ruohonleikkuriin laittamaan bensaa tai korjaamaan saunan laude...
Nuo hommat ovat aina sellaisia, että joko anoppi voisi tehdä ne itse tai tekeminen voisi odottaa parempaa hetkeä... Mutta ei, kun miehen pitää mennä äidin avuksi justnytheti. Ollaan myös saatu tästä riitoja aikaan. Olen yrittänyt miettiä, miksi anopin pitää heittäytyä tuollaiseksi avuttomaksi ressukaksi ja ainoa syy on varmaan se, ettei osaa päästää irti aikuisesta pojastaan.
Minun miehelläni on tiukat säännöt. Hänellä ei ole omaa pankkitiliä vaan vanhemmat hoitavat kaiken. Palkat suoraan tilille mihin ei ole edes käyttö oikeutta. Hän saa kylläkin rahaa pyydettäessä toiselle tilille mitä myös vanhemmat vahtivat. Miehen vanhemmat päättävät myös kotiintulo ajat sekä vaatetuksen ja muut menot. Välillä tuntuu vaimona että asuisin lapsen kanssa jolla ei ole omaa tahtoa. Hän ei myöskään uskalla sanoa vanhemmilleen vastaan vaikka on jo 25 vuotias ja asuu minun ja lasten kanssa.
Sellaista se on kun menettää poikuutensa äidilleen. Ns. äidinnussijat kaipaavat aina takaisin maman tussuun.
Minä itse asuin kiinteästi äitini kanssa enkä päässyt hänestä irti. Mutta syy ei ollut että olisin hyötynyt itse tuosta asiasta, vaan se oli pelkkää sääliä äitiäni kohtaan. Kaikki alkoi säälistä. Olin työtä tehnyt 18 vuotiaasta lähtien ja lapsuudenkotini oli täynnä vanhempieni riitelyä sekä huonoja oloja. Asuimme asuinkelvottomassa talossa maaseudulla, minulla oli auto, vanhemmillani ei mitään kulkuvälinettä. He olivat kumpikin työssäkäyviä ihmisiä mutta jostakin syystä he vain riitelivät eivätkä saaneet mitään edistystä elämässään aikaan. Hommat pelasi minun ja minun autoni varassa, minulla itselläni ei ollut mitään tukea tai sijaista jos minulla särkyi auto jouduin korjaamaan sen yöllä koska kakkosvaihtoehtoa ei ollut.
Mulla soi kyllä aika iso kello päässä. Kuullostaa pahasti läheisriippuvaiselta perheeltä. Poika ei todellakaan ole riuhtaissut itseään irti lapsuudenperheestään, eivätkä hänen vanhempansa taida haluta luopua epäitsenäisestä pojastaan. Paljonhan tuollaista on, mutta kaikki riippuu siitä, tajuaako poika, että pystyäkseen rakentamaan oman perheen aikuisena miehenä, vanhempien todellakin täytyy siirtyä jonossa kakkoseksi ja sun tunteiden ja tarpeiden ja teidän elämänne ykköseksi. Pojan siis pitäisi pystyä osoittamaan vanhemmilleen missä menee teidän perheenne rajat. Jos hän on sisimmiltään peräkammarin poika, hän ei uskalla sitä tehdä, etkä sinä saa itsellesi ikinä aikuista miestä, vaan äitinsä liassa kiukuttelevan pikkupojan. Poika ei uskalla aiheuttaa vanhemmilleen pettymystä elämällä omaa elämää. Usein noihin kuvioihin liittyy sekin, että tuollaiset äitien itseensä sitomat (Ja omien tarpeidensa täyttämiseen hyväksikäyttämät) pojat ovat täynnä raivoa äitiään kohtaan. Ja purkavat sen kaiken vaimoonsa, kun äidistä ei uskalleta erota vaan jäädään siihen riippuvaisuuteen. Asia on helppo. Kerrot miehellesi mitä ajattelet asiasta, millaisia toiveita ja tarpeita sulla on. Jos miehesi valitsee mieluummin äitinsä kuin sinut, niin asiahan on selvä.