Lue keskustelun säännöt.
Aikuinen mies kiinni äidissään
Petra87
29.12.2016 |
Minulla on pieni ongelma.. tai no oman pään sisässä se tuntuu kyllä isolta. Seurustelen (ihanan) miehen kanssa, ollaan oltu kimpassa 1,5 v. Alusta alkaen hänen elämäänsä on kuulunut hyvin tiiviisti hänen perheensä ja sukulaiset, jotka asuvat useamman tunnin ajomatkan päässä. Tarkennuksena tähän alkuun; arvostan sitä, että ihmisellä on läheiset välit perheeseensä, mutta kaikella on rajansa.
Kun tapasimme, mies vietti viikoittain aikaa vanhempiensa kanssa. Ajoi siis esimerkiksi raskaan työpäivän jälkeen useamman tunnin ruuvaamaan verhotankoa tai vaihtamaan autoon öljyjä kun vanhempansa soittivat ja pyysivät apua.. Ja sitten yötä myöten ajomatka takaisin ja seuraavana päivänä töihin. Äidillä oli varsinkin silloin polttava tarve soitella pojalleen päivittäin, vaikkei mitään sen kummempaa asiaa ollutkaan. Positiivista on, että nykyään hän on tätä soittelua onneksi vähän vähentänyt. Silloin ajattelin, että koska mies on ollut sinkkumarkkinoilla useamman vuoden, on hänellä ollut aikaa panostaa vanhempiinsa enemmän. Oletin toki, että tämä "24/7 auttava linja" poistuu automaattisesti kun meistä tulee pariskunta.
Ongelmaksi minulle on muodostunut se, että minua ärsyttää miehen tietynlainen "taantuminen" vanhempiensa seurassa. Ymmärrän kyllä, että pikkukylissä on tapana juoruta ja puhua muiden asioista, mutta itse vastaavaa keskustelua kuunnellessa useamman tunnin, tunnen itseni aika ulkopuoliseksi. Kahvipöydässä puhutaan samat asiat uudelleen ja uudelleen, samoista ihmisistä. Hän on opettanut aikuiset ihmiset siihen, että aina kun on hätä, hän voi lähteä iltaa myöten ajelemaan ja auttelemaan paikan päälle. Tästä olemme saaneet useamman mojovan riidan aikaiseksi, sillä minusta tuollainen käytös ei ole ihan normaalia. Minulle riittäisi visiitti kummankin vanhemmille max. kerran kuussa, sillä en viitsisi käyttää viikonloppuja edes taas ajelemiseen vaan rentoutua kotona työviikon jälkeen. Välillä pelottaa ja vituttaakin kun puhelin soi, että kuka taas kaipailee apua. Miehen vanhemmat ovat 60+ perusterveitä ihmisiä eli eivät kovin iäkkäitä. Omat vanhempani ovat saman ikäisiä ja ovat hyvinkin pärjääviä ja omatoimisia ihmisiä.
Minusta vaan tuntuu, että napanuora ei ole vieläkään katkennut. Mies on asunut vanhemmillaan aika vanhaksi asti, joten sieltäkin varmasti tulee tämä tietynlainen kiintymyssuhde. Hän on sitä mieltä, että käytöksensä on täysin normaalia ja vanhempia PITÄÄ auttaa aina kun he apua tarvitsevat. Itse olisin välimallin kannalla, että toki kummankin vanhempia autetaan, mutta oman jaksamisen rajoissa. Pelottaa tulevaisuus, että mitähän edes-taas ajelemista tämä on sitten, kun he ovat oikeasti iäkkäitä.
Voi olla, että teen kärpäsestä härkäsen, mutta asia on nyt ollut tapetilla jonnin aikaa ja saamme asiasta jatkuvasti riitaa aikaiseksi. En haluaisi sanoa ikävästi asiasta puolisolleni, mutta huomaan sanovani kurjasti, kun hermot menevät taas tästä asiasta. Välillä mieleeni tulee kuva tuppukylän takakammarin pojasta ja se ei ole mikään ihanin mielikuva omasta kumppanista :( Miten pääsisin näistä ajatuksista eroon / saisin miehenkin ymmärtämään, että suhteessa omiin vanhempiinsa voi ja pitääkin asettaa terveet rajat?
Kommentit (41)
Siis asutteko te jo yhdessä? Jos ette, niin ei kai se sinun elämääsi heilauta, mitä mies tekee niinä arkipäivinä ja -iltoina, kun ette ole yhdessä. Voisitte tehdä sopimuksen, että yhdessäolohetket rauhoitetaan teille kahdelle ja mies ajelee vanhemmilleen muulloin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen vähän samanlainen kuin miehesi. Käyn vanhempien luona vähintään pari kertaa viikossa. Useamminkin. Olen 25-vuotias nainen ja lähivuosina perustamassa toivottavasti perhettä ja omaa kotia mieheni kanssa reilun 100 kilometrin päähän lapsuudenkodistani. Mulla oli teini-iässä vaikeuksia itsenäistymisessä. En saanut tilaa omille tunteille ja teinin kapinalle, kun samaan aikaan vanhemmilla oli menossa todella suuri kriisi. Jäin taustalle ja yritin vain olla kiltti ja avuksi, etten aiheuta lisää harmia.
Nyt kun kaikki sisarukseni ovat jo täysi-ikäisiä, äiti on kai herännyt kamalaan todellisuuteen että joutuu joskus päästämään irti lapsistaan. Hän ei haluaisi tehdä sitä. Äiti ei koskaan huuda tai komenna, mutta hyvin hienovaraisesti saa mut tuntemaan syyllisyyttä siitä etten ole hänen kanssaan riittävästi. Eihän äidille riitä mikään. Hän on viime aikoina ottanut käyttöön taktiikan, jossa tekeytyy avuttomaksi. Äiti on 58-vuotias terve ihminen! Aina vetoaa siihen, että voisitteko te nuoremmat auttaa... Äiti ei suostu tunnustamaan aikuisuuttani ja että olen jo sen ikäinen, että minun tulisi antaa keskittyä parisuhteeseen ja oman perheen perustamiseen. En voi olla mikään äidin pieni apulainen lopun ikääni.
Haluaisin todellakin että minulla olisi terve suhde vanhempiini ja voisin tavata ja auttaa heitä oman jaksamisen mukaan. Asia hävettää minua kovasti ja siitä on vaikea puhua. Selvitän asiaa jatkuvasti pääni sisällä, sillä haluan parisuhteeni vuoksi korjata tilanteen. Puhu miehellesi. Älä syytä äläkä nolaa. Ole tukena. Uskon, että miehesi haluaa mennä elämässä eteenpäin. Taustalla voi olla vaikka mitä ja miehesi on varmaan kiltti ja herkkä ihminen?
Olet minusta todela hienosti kuitenkin osannut jo itseksesi miettiä, mistä nykytilanne johtuu ja mitkä seikat ovat siihen johtaneet. Eli toivoa kyllä varmasti on, että pääset irtautuaan ja elämään omaa elämääsi puolisosi kanssa :) Ymmärrän kyllä, etteivät kaikki asiat ole aina niin mustavalkoisia.
Olen koittanut puhua asiasta ja selvitellä, mikä taustalla voi olla.. Nykyään ei vaan oikein enää hermot meinaa kestää, kun alkaa vituttaa heti kun äiti taas kerran soittaa. Mietintää kohdallani aiheuttaa suuresti myös se, että ajetaanko meiltä jatkossakin viikottain miehen vanhempia auttamaan ja miten tahti tästä kiihtyy, kun ikääntyvät.. Pahimmillaan tätä ravaamista olisi edessä vielä 20+ vuotta. Meillä olisi omakin elämä elettävänä täällä. Mies on kyllä kiltti ja herkkäkin, sitä en kiistä. Välillä vain tulee olo, että toinen on henkisesti ihan eri tasolla kuin itse :(
Vierailija kirjoitti:
Siis asutteko te jo yhdessä? Jos ette, niin ei kai se sinun elämääsi heilauta, mitä mies tekee niinä arkipäivinä ja -iltoina, kun ette ole yhdessä. Voisitte tehdä sopimuksen, että yhdessäolohetket rauhoitetaan teille kahdelle ja mies ajelee vanhemmilleen muulloin.
Asumme yhdessä. Miehen työ vie aikaa vähintään 10h päivässä plus viikonloppuisin hänellä useasti muuta, joten tuota yhteistä aikaa ei todellakaan ole mitenkään liikaa.
Et ole ap turhasta ärsyyntynyt. Vanhempia pitää auttaa, mutta rajansa kaikella. Joku verhotanko ei ole mikään akuutti kriisi, jota pitää lähteä yötämyöten hoitamaan, se voi odottaa vaikka parikin viikkoa sopivaa viikonloppua, jolloin vierailla siellä. Toki, jos ette asu yhdessä ettekä näe joka päivä, on miehen asia, mitä hän vapaa-ajallaan tekee. Mutta jos tuo rampaaminen noin kaukana haittaa hänen arkeaan, sanoisin, että napanuora ei ole katkennut. Jos vanhemmat eivät osaa päästää irti, kaikki eivät osaa sitä itse tehdä. Miettisin oikeasti, haluanko jatkaa tuollaista suhdetta. Ihminen muuttuu harvoin ja mitä tuosta tulisi, jos teillä olisi perhe, pieniä lapsia ja kaikki siihen liittyvä oman kodin ja arjen pyöritys.
Sä olet vaan kateellinen. Se paistaa tekstistäsi läpi vaikka yrität sen naamioida muka teennäiseen huoleen miehen itsenäistymisen puutteesta. Sun täytyy hyväksyä se, että et tule olemaan miehesi ainoa tärkeä ihmissuhde. Olisit onnellinen, ettei miehelläsi ole mitään hankalaa poikaverkostoa, joka vaatisi miestä epämääräisille ryyppyreissuille tämän tästä. Asiat voisivat olla huonomminkin nääs.
Mun isä oli mies, jolla oli läheinen suhde sukuunsa. Minulle se näyttäytyi vain hyvänä asiana ja on hienoa, jos lapset pystyvät säilyttämään läheiset välit sukuunsa. Parisuhteista ei koskaan tiedä mutta suku pysyy pahoinakin päivinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Et ole ap turhasta ärsyyntynyt. Vanhempia pitää auttaa, mutta rajansa kaikella. Joku verhotanko ei ole mikään akuutti kriisi, jota pitää lähteä yötämyöten hoitamaan, se voi odottaa vaikka parikin viikkoa sopivaa viikonloppua, jolloin vierailla siellä. Toki, jos ette asu yhdessä ettekä näe joka päivä, on miehen asia, mitä hän vapaa-ajallaan tekee. Mutta jos tuo rampaaminen noin kaukana haittaa hänen arkeaan, sanoisin, että napanuora ei ole katkennut. Jos vanhemmat eivät osaa päästää irti, kaikki eivät osaa sitä itse tehdä. Miettisin oikeasti, haluanko jatkaa tuollaista suhdetta. Ihminen muuttuu harvoin ja mitä tuosta tulisi, jos teillä olisi perhe, pieniä lapsia ja kaikki siihen liittyvä oman kodin ja arjen pyöritys.
Koira löytyy sekä opiskelua työn ohella, joten vapaa-ajan ongelmia ei niidenkään puitteissa ole. Siksi hermot menevät kun toinen on kiinni vanhemmissaan edelleen, vaikka hänellä on omakin elämä ja perhe. Tulevaisuus tässä mietityttää, koska sen tiedän, etteivät miehen vanhemmat tule muuttamaan ikinä lähemmäs. Eivät suostu tulemaan edes bussilla/omalla autolla tänne vierailulle, koska pelkäävät, eli heidän luokseen on mentävä jos nähdä haluaa.
Olisiko hyväksyttävämpää ja mukavampaa, jos mies viettäisi harrastuksessaan kaiken sen ajan, minkä nyt on tekemisissä vanhempiensa kanssa? Eli hyväksyisitkö sen, että mies olisi vaikka salibandyjoukkoeen valmentaja ja poissa kotoa sen takia illat ja viikonloput? Perusteluna se, että porukka tarvitsee häntä ja on hänestä tavallaan riippuvainen, jos aiotaan sarjassa pysyä tai peräti siellä nousta.
Tai saisiko mies käydä salilla 2-4 kertaa viikossa ja siinä sivussa valmentautua maratoniin eli olisi poissa enemmän kuin nyt, mutta oman rytminsä mukaan?
Harva mies on niin nössykkä, että jää parisuhteessa kiehnäämään muijan kylkeen. Sinulla mies auttaa vanhempiaa, toisella ryyppää kavereiden kanssa ja kolmannella käy metsällä. Kaikki pois sinulta, joten kiellä ihmeessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö bensoihin kuluvilla rahoilla saisi ostettua kotiapua vanhemmille?
Toki vanhemmat voisivat ostaa apua itsekin, mutta siitähän tässä ei olekaan kysymys.
Tilanne ei välttämättä tule muuttumaan ikinä. Joillain tuo ei rajoitu edes vanhempiin vaan sisarukset ja koko hemmetin suku käyttää ilmaisena renkinään/piikanaan. Elä siinä sitten jotain parisuhdetta muka.
Petra87 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis asutteko te jo yhdessä? Jos ette, niin ei kai se sinun elämääsi heilauta, mitä mies tekee niinä arkipäivinä ja -iltoina, kun ette ole yhdessä. Voisitte tehdä sopimuksen, että yhdessäolohetket rauhoitetaan teille kahdelle ja mies ajelee vanhemmilleen muulloin.
Asumme yhdessä. Miehen työ vie aikaa vähintään 10h päivässä plus viikonloppuisin hänellä useasti muuta, joten tuota yhteistä aikaa ei todellakaan ole mitenkään liikaa.
No, itse olette valinneet rynnätä saman katon alle ilman seurusteluaikaa, jonka puitteissa olisi tuokin asia jo tullut ilmi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me ollaan yli nelikymppinen pari, lapset jo esiteinejä. Silti anoppi pompottaa miestä jatkuvasti, pitää mennä mukaan tekemään pieniä hankintoja joissa myyjä voisi auttaa. Autoilevia ovat appivanhemmat ja terveitä, silti pitää olla juoksupoika. Miehellä pitkät työpäivät ja perhe kaipaa häntä. Todellinen avuntarve olisi muuta, nuo ovat tikusta asiaa juttuja jotta saisivat poikansa sinne.
Vierailija kirjoitti:
Sä olet vaan kateellinen. Se paistaa tekstistäsi läpi vaikka yrität sen naamioida muka teennäiseen huoleen miehen itsenäistymisen puutteesta. Sun täytyy hyväksyä se, että et tule olemaan miehesi ainoa tärkeä ihmissuhde. Olisit onnellinen, ettei miehelläsi ole mitään hankalaa poikaverkostoa, joka vaatisi miestä epämääräisille ryyppyreissuille tämän tästä. Asiat voisivat olla huonomminkin nääs.
Mun isä oli mies, jolla oli läheinen suhde sukuunsa. Minulle se näyttäytyi vain hyvänä asiana ja on hienoa, jos lapset pystyvät säilyttämään läheiset välit sukuunsa. Parisuhteista ei koskaan tiedä mutta suku pysyy pahoinakin päivinä.
En kyllä nyt tunnista itsessäni rehellisesti sanottuna kateutta asiasta. Minulta löytyy itseltäni sisaruksia sekä omiin vanhempiin välit ovat kunnossa. En vain koe tarvetta nähdä heitä jatkuvasti, saati soitella turhanpäiväisistä asioista. Ennemmin keskustelen ystävieni kanssa ja näin tekevät omatkin vanhempani, jos joku painaa mieltä. En koe, että olen vanhemmilleni mikään arkipäivän auttava linja enkä halua heitäkään kuormittaa omilla ongelmillani jatkuvasti. Osaan hakea itse apua ja haluan pärjätä omillani. Suuret kriisit ovat toki asia erikseen :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, ei tuo tule muuttumaan... karu kommentti, mutta olen ehtinyt nähdä näitä tapauksia sen verran, että voin näin sanoa. Toki olet saattanut löytää juuri sen poikkeuksen sääntöön, mutta todennäköisesti et. Nuo symbioosit ovat sen verran persoonallisuuteen kietoutuneita, että niistä ei noin vain lähdetä vaikka haluaisikin. Ja yleensä ei haluta.
Onneksi ne miehen vanhemmat asuvat sen verran kaukana, että eivät ryntää auttamaan lastenhoidossa tai pyydä lapsia yökylään, että ap ja mies aikanaan saavat levätä lapsiperhearjessa. Ap ei edes ajattele pyytävänsä apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Peta87 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sä olet vaan kateellinen. Se paistaa tekstistäsi läpi vaikka yrität sen naamioida muka teennäiseen huoleen miehen itsenäistymisen puutteesta. Sun täytyy hyväksyä se, että et tule olemaan miehesi ainoa tärkeä ihmissuhde. Olisit onnellinen, ettei miehelläsi ole mitään hankalaa poikaverkostoa, joka vaatisi miestä epämääräisille ryyppyreissuille tämän tästä. Asiat voisivat olla huonomminkin nääs.
Mun isä oli mies, jolla oli läheinen suhde sukuunsa. Minulle se näyttäytyi vain hyvänä asiana ja on hienoa, jos lapset pystyvät säilyttämään läheiset välit sukuunsa. Parisuhteista ei koskaan tiedä mutta suku pysyy pahoinakin päivinä.
En kyllä nyt tunnista itsessäni rehellisesti sanottuna kateutta asiasta. Minulta löytyy itseltäni sisaruksia sekä omiin vanhempiin välit ovat kunnossa. En vain koe tarvetta nähdä heitä jatkuvasti, saati soitella turhanpäiväisistä asioista. Ennemmin keskustelen ystävieni kanssa ja näin tekevät omatkin vanhempani, jos joku painaa mieltä. En koe, että olen vanhemmilleni mikään arkipäivän auttava linja enkä halua heitäkään kuormittaa omilla ongelmillani jatkuvasti. Osaan hakea itse apua ja haluan pärjätä omillani. Suuret kriisit ovat toki asia erikseen :)
Ei sun kokemuksesi ole se ainoa oikea.
Aikuisena ihmisenä miesystäväsi osannee harkita ihan itse minne menee ja milloin. Asetut ikävästi mestaroimaan hänen kykyään olla aikuinen ja päättää itse keitä ihmisiä hän tapaa ja kuinka usein.
Jos asia sinua niin häiritsee niin ei teidän ole pakko olla yhdessä. Maailmassa on muitakin miehiä.
Miehen elämään kuuluu auttamisvelvollisuus: vanhemmat, sisarukset, vaimot, näiden sukulaiset. Olet löytänyt hyvän miehen. Aviomiesainesta. Ole tyytyväinen. Välinpitämättömiä hulttioitakin löytyy.
Onko muutto lähemmäs anoppilaa mahdollista? Voisiko mies olla joka viikko yhden yön vanhemmillaan ja tehdä selväksi, että asioiden hoiduttava sinä päivänä?
Vierailija kirjoitti:
Onko muutto lähemmäs anoppilaa mahdollista? Voisiko mies olla joka viikko yhden yön vanhemmillaan ja tehdä selväksi, että asioiden hoiduttava sinä päivänä?
Kummallakin työt ja omistusasunnot pk-seudulla eli muutto syrjäseudulle ei tule kyseeseen. Ystäväpiiri sijaitsee kummallakin myös täällä. Olisi aika mukavaa, jos tulisivat joskus vierailulle itsekin tänne päähän, ettei aina tarvitsisi reissata heille milloin minkäkin asian takia.
Meillä on myös kovin samanlainen tilanne, miehen vanhemmat asuvat alle 5km päässä ja napanuoraa riittää sen verran ja ylikin. Miehen sisko asuu ulkomailla ja nyt vanhempien "viihdytys" on vain yhden lapsen harteilla, vanhemmat soittelevat kokoajan milloin minkäkin turhan asian takia ja vinkuvat kylään eivätkä ymmärrä että meillä/hänellä/minulla on myös oma elämä ja omat jutut. Vanhemmat käyvät vielä töissä ja niin käymme mekin, perheenlisäystä on turha odotella vuosikausiin. Mies ramppaa yhtäpäätä vanhemmillaan ja minä en enää suostu tulemaan mukaan, haluan olla edes joskus rauhassa. Jouluna olin perinteisesti omilla vanhemmillani ja mies ei tullut mukaan ja appivanhemmat suuttuivat kun en tullut edes pyhinä kylään, vaikka koitin selittää että haluan olla oman perheenikin kanssa joskus.
Mies on kiltti ja ei sano vastaan, vanhempien suhde rakoilee ja hän koittaa olla siinä välissä kaverina molemmille. Turhauttaa, haluaisin elää meidän omaa elämää mutta miehen perhe roikkuu nilkassa kokoajan. Omiin vanhempiini olen yhteydessä tarvittaessa ja käytämme somea viestintään. Vanhempamme ovat about samanikäisiä mutta miehen vanhemmat ottivat vasta viime viikkoina facebookin käyttöön ja muutenkaan eivät _osaa_ käyttää puhelinta/tietokonetta ja siinäkin mies ramppaa auttamassa kokoajan. Miehen vanhemmat eivät koskaan harrasta mitään tai ylipäätään tee muuta kuin makaa sohvalla ja katso telkkaria, omat vanhempani ovat aktiivisia ja harrastavat ja näkevät ystäviään.
En itsekään tiedä mitä tehdä, miten katkaista napanuora ja saada vihdoin elää yhteistä elämää _rauhassa_
nro 19 jatkaa vielä.
Ensimmäisen vuoden ajan anoppi soitti pojalleen aika tarkasti viiden aikaan ensimmäisen kerran ja toisen kerran kahdeksan-yhdeksän välissä illalla. Ekalla kerralla halusi jauhaa työpäivästään ja toisella kerralla tarkisti että onko syönyt ja meneekö kohta nukkumaan, kello alkaa olla paljon. Appi soittaa milloin soittaa, yleensä kerran päivässä ja välillä useammin.
Miten muut olette selvinneet tästä? Nyt meidän yhteinen ulkomaanmatka on peruttu koska miehen pitää mennä siskonsa luokse "hoitamaan asioita" kun sisko ei itse kykene. Eli meidän yhteinen ranskanmatka on vaihtunut miehen sukulointireissuun ja itse aion olla lähtemättä, ihan vaan siksi että en halua "vaihtaa" yhteistä reissua sukulointiin ja toisten nurkissa lorvimiseen.
Olen vähän samanlainen kuin miehesi. Käyn vanhempien luona vähintään pari kertaa viikossa. Useamminkin. Olen 25-vuotias nainen ja lähivuosina perustamassa toivottavasti perhettä ja omaa kotia mieheni kanssa reilun 100 kilometrin päähän lapsuudenkodistani. Mulla oli teini-iässä vaikeuksia itsenäistymisessä. En saanut tilaa omille tunteille ja teinin kapinalle, kun samaan aikaan vanhemmilla oli menossa todella suuri kriisi. Jäin taustalle ja yritin vain olla kiltti ja avuksi, etten aiheuta lisää harmia.
Nyt kun kaikki sisarukseni ovat jo täysi-ikäisiä, äiti on kai herännyt kamalaan todellisuuteen että joutuu joskus päästämään irti lapsistaan. Hän ei haluaisi tehdä sitä. Äiti ei koskaan huuda tai komenna, mutta hyvin hienovaraisesti saa mut tuntemaan syyllisyyttä siitä etten ole hänen kanssaan riittävästi. Eihän äidille riitä mikään. Hän on viime aikoina ottanut käyttöön taktiikan, jossa tekeytyy avuttomaksi. Äiti on 58-vuotias terve ihminen! Aina vetoaa siihen, että voisitteko te nuoremmat auttaa... Äiti ei suostu tunnustamaan aikuisuuttani ja että olen jo sen ikäinen, että minun tulisi antaa keskittyä parisuhteeseen ja oman perheen perustamiseen. En voi olla mikään äidin pieni apulainen lopun ikääni.
Haluaisin todellakin että minulla olisi terve suhde vanhempiini ja voisin tavata ja auttaa heitä oman jaksamisen mukaan. Asia hävettää minua kovasti ja siitä on vaikea puhua. Selvitän asiaa jatkuvasti pääni sisällä, sillä haluan parisuhteeni vuoksi korjata tilanteen. Puhu miehellesi. Älä syytä äläkä nolaa. Ole tukena. Uskon, että miehesi haluaa mennä elämässä eteenpäin. Taustalla voi olla vaikka mitä ja miehesi on varmaan kiltti ja herkkä ihminen?