Lue keskustelun säännöt.
Millaisia jälkiä rankka lapsuus on sinuun jättänyt?
27.12.2016 |
Tämä ns. elämän_koulu.
Itselläni oli lapsuudessa perheväkivaltaa, alkoholismia, narsismia ja pomppailua kahden eri kodin välillä, joista kummassakaan ei halunnut olla. Tämä jättänyt minuun ikuisen "hoivavietin" ja vastuuntunnon kaikesta, huonon itsetunnon, keskivaikean masennuksen, paniikkihäiriön sekä 13-vuotiaasta alkaneen päihteiden käytön. Lääkkeitä popsin tod.näk vielä monta vuotta. Lisäksi kaikki juhlapyhät, joulu, uusi vuosi, juhannus jne. tuntuvat ahdistavilta, koska niistä ei vieläkään osaa nauttia.
Ikää minulla nyt 23 vuotta, nämä lapsuusongelmat alkaneet kun olin 4-vuotias.
Kuulisin mielelläni muiden kokemuksia.
Kommentit (63)
Vierailija kirjoitti:
Onpas paljon samoja piirteitä mainittu kuin itsessäni. Lisään: olen erittäin aloitekyvytön ihmissuhteissa etenkin vastakkaiseen sukupuoleen. Olen yleisesti hyvin aikaansaamaton ja kun olen yksin, en oikeastaan pysty kauheasti tekemään hyödyllisiä asioita, en saa sellaisesta tyydytystä.
Laiminlyön hoitoon hakeutumisen jos olen kipeänä, koska viimeiseen asti haluan suojella yksityisyyttäni ja pitää pärjätä itse.
Jos joku läheinen ihminen vähättelee tai arvostelee minua, menen sisäiseen hälytystilaan ja jonkinlainen trauma aktivoituu ja voi kestää monta viikkoa tai jopa kuukautta ennen kuin pystyn tuntemaan oloni turvalliseksi. Siksi olenkin etäännyttänyt itseni melkein kaikissa ihmissuhteissa tai en päästä liian lähelle.
Kuin minun kirjoittama. Kaikki samat asiat, mutta ei minulla ole ollut rankkaa lapsuutta. Varsinkin tuo, etten päästä ketään lähelle. En yksinkertaisesti luota edes mieheeni niin paljoa, että kertoisin hänelle omia asioitani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isi osti mulle väärän värisen mekon :(
Vierailija kirjoitti:
Alkoholistin lapsi. En luota miehiin enkä pysty sitoutumaan tai aidosti rakastumaan. Ahdistaa että oon loppuelämän yksin :(
Tätä samaa ja lisäksi väkivalta sekä seksuaalinen hyväksi käyttö, eli aika vaikealta tuntuu ne parisuhteen muodostamiset, koska ei heti eikä kohtakaan pysty itseään avaamaan. Lisäksi halu olla suhteen pomo, mutta kuitenkaan ei halua, että toinen vain alistuu 😢
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ollut mielestäni suht normaali lapsuus, ei alkoholismia, ei väkivaltaa jne. mutta silti en osaa luottaa kehenkään, en osaa luottaa siihenkään, että joku auttaisi hädän hetkellä, en varmaankaan osaa rakastaa oikein, ja löydän itsestäni lähes kaikki täällä mainitut jutut, eikä syynä voi olla lapsuus. Tällä haluan vain sanoa, että kaikki teidän tuntemat jutut ei välttämättä johdu huonosta lapsuudesta. Vaan voisitte ehkä muutenkin kärsiä samoista asioista.
Varmasti nämä voi tulla eri ongelmien kautta, mutta liittyvät kyllä huonoon ja välttelevän kiintymyssuhteeseen. En tarkoita, että sinulla olisi näin, mutta myös näennäisesti hyvä lapsuus voi johtaa huonoon kiintymyssuhteeseen.
Suhdetta vaurioittaa fyysisen kontaktin puute vauvana, lapsen "huudatus"(itkuun ei vastata, unikoulutetaan yksinäisyydellä), vähäinen vuorovaikutus, jos tarpeisiin ei vastata (e. Maitoa vain 4h välein yms periaatteet), johdonmukaisuuden puuttuminen.... ihan tänä päivänä syntyy hyvissä perheissä vältteleviä kiintymyssuhteita, kun lapsi laitetaan useiksi öiksi hoitoon jopa ennen vuoden ikää, päiväkotiin vauvana, unikoulutetaan kivuista kärsivää lasta... näitä on paljon ihan hyvänä pidetyillä vanhemmilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onpas paljon samoja piirteitä mainittu kuin itsessäni. Lisään: olen erittäin aloitekyvytön ihmissuhteissa etenkin vastakkaiseen sukupuoleen. Olen yleisesti hyvin aikaansaamaton ja kun olen yksin, en oikeastaan pysty kauheasti tekemään hyödyllisiä asioita, en saa sellaisesta tyydytystä.
Laiminlyön hoitoon hakeutumisen jos olen kipeänä, koska viimeiseen asti haluan suojella yksityisyyttäni ja pitää pärjätä itse.
Jos joku läheinen ihminen vähättelee tai arvostelee minua, menen sisäiseen hälytystilaan ja jonkinlainen trauma aktivoituu ja voi kestää monta viikkoa tai jopa kuukautta ennen kuin pystyn tuntemaan oloni turvalliseksi. Siksi olenkin etäännyttänyt itseni melkein kaikissa ihmissuhteissa tai en päästä liian lähelle.
Kuin minun kirjoittama. Kaikki samat asiat, mutta ei minulla ole ollut rankkaa lapsuutta. Varsinkin tuo, etten päästä ketään lähelle. En yksinkertaisesti luota edes mieheeni niin paljoa, että kertoisin hänelle omia asioitani.
Oletko sinä löytänyt jotain muuta selitystä, jos ei rankka lapsuus ole syynä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koska elin lapsuuteni huolehtien sisaruksistani ja osittain lohduttaen vuorotellen toisiaan vihaavia vanhempiani, en muista ikävuosista 7-18 paljoakaan. Tämä on surullista koska en tule niitä koskaan muistamaankaan. Ihan tavallisia asioita joista joskus tulee puhe, niin minulla ei ole hajuakaan mitä olen tuntenut tai miettinyt. Sen muistan, kuinka mielissäni täytin terkan kyselyä 10-vuotiaana ja tajusin kuinka vihdoin pääsen puhumaan tunteistani jollekin ulkopuoliselle. Vastaukseni kysymykseen: "Onko sinulla huolia?" vastasin: "Kyllä, minusta tuntuu että olen perheeni aikuinen ja joudun päättämään aikuisten asioista" terveydenhoitaja kuittasi että olen ihan liian nuori miettimään moista.
Äitini on alkoholisti ja sössinyt omansa ja meinasi sössiä myös minun raha-asiani aikanaan. Oli siis hankkinut nimissäni velkaa minun ollessa vielä alaikäinen (siis tilaillut ties mitä useilla tonneilla) ja jätti maksamatta. Näitä makselin ja selvittelin muutaman vuoden ja 24-vuotiaana sain viimeisenkin laskun maksettua ja luottotietoni säästyivät. Äiti sai myös häädön minun muutettua jo pois ja maksoin perintörahoistani hänen velkojaan, koska olin tyhmä ja hän väitti, ettei saisi pikkuveljeni kanssa uutta asuntoa jos en auttaisi. Äiti jätti minut ja isoveljeni monesti pienenä (minä 3 ja veli 5) yksin yöksi kotiin kun lähti baariin ja tuli vasta aamulla. Käytiin monesti katsomassa onko äiti lähikapakassa, mutta ei se siellä useinkaan viihtynyt vaan lähti keskustaan.
Uskoisin, että näistä johtuu jatkuva huoleni ja tarkkuuteni rahassa. Pienestä asti jouduin huolehtimaan että vuokra on maksettu, mutta rahaa ei ollut esim ruokaan kun äiti ryyppäsi ne. Tunnen nykyisin huonoa omaatuntoa edelleen, jos en suostu lainaamaan äidilleni rahaa. Äiti syyttää kaikesta yhteiskuntaa ja ei suostu näkemään vikaa omissa tekemisissään. Koen syyllisyyttä myös siitä, että minulla menee hyvin. Menin juuri naimisiin, ostin asunnon ja minulla on vakituinen työpaikka.
Pelkään sitä, kun mieheni lähtee baariin. Pelkään sitä, että hän ei tulekaan kotiin ja pettää, vaikka hän on luotettava kuin kallio. Onneksi mietin näitä asioita yksinäni enkä esimerkiksi pommita miestä puheluilla tai viesteillä. Exäni oli myös alkoholisti ja jotenkin pelottaa että miehenikin vajoaa samaan. Vihaan valehtelua. Olen myös huomionhakuinen, stressaan paljon ja näen painajaisia harva se yö. Osaan onneksi peittää todelliset tunteeni hyvin ja olen pidetty, reipas ja hauska, tosin osa kuvailee hulluksikin. Päihteiden kanssa pelleilin parikymppisenä paljon ja hukutin murheeni viikonloppuisin bilettämiseen. Nykyään juon harvemmin, koska pelkään alkoholisoituvani itsekin ja tietynlaisessa humalatilassa kaikki pelot, traumat ja aggressiot nousevat pintaan.
Ahdistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En usko parisuhteisiin. Vanhempani roikkuivat yhdessä vaikka vihasivat toisiaan, ja lapsena minulla ei ollut mitään keinoa puolustautua tai käsitellä asiaa. Itse sain olla välikappaleena, kun minua houkuteltiin milloin mihinkin leiriin.
En ole kovin empaattinen, koska en usko kenenkään piittaavan siitä, mitä sanon tai teen. Siksi saatan sanoa ihmisille aika pahastikin.
Omanarvontuntoni on todella matala, ja pyrin aina miellyttämään ihmisiä. Sitten kuitenkin yritän passiivis-aggressiivisesti saada oman tahtoni läpi kieroilla tavoilla, koska minut on nujerrettu henkisesti lapsena.
Narsistiäiti.
Ristiriitaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihanaa tietää, että kohtalotovereita on olemassa - mikä sinänsä on myös toki hieman surullista. Yritetään pysyä lujina!
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikkien tapahtumien takia aloin juomaan todella paljon ja sen kautta olin ihan pohjalla. Lisäksi olen halunnut tappaa itseni ja ollut todella masentunut. Mutta nyt se kaikki on jo melkein takana päin, elämä taas raiteillaan, mutta välillä ne synkät ajatukset kolkuttelee takaraivossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksa nyt edes listata mitä kaikkea oireita on ollut.
Mutta jännitystilat, myös kroppa alituiseen kipeä ja jännittynyt.
Valtavat ahdistukset, masennus.
Uutuutena järkyttävä pelko-ja kauhutila jos jokin sen olon laukaisee.
Pakkomielteet ym.
Tarkkailen liikaa ihmisiä. Sekä olen varautunut.
Isä alkoholisti ja äiti masentunut.
Luottamuksen puute tuottaa vaikeuksia edes tutustua uusiin ihmisiin, koska heti ekana mielessäni kuulen sanat "se pettää sun luottamuksen kuitenkin". Äidin kanssa vaikea suhde vaikeuttaa olla tekemisissä perheen muiden jäsenten kanssa. Tunnen itseni ulkopuoliseksi aina kaikissa juhlissa yms. Inhottaa jos joku tulee "ai sä oot se kyllikin tytär, oikein ihana nähdä".
Just toi että elämä kantaa. Ai miten? Tälläkin hetkellä asun avioeron jälkeen kuudetta vuotta samassa omistusasunnossa, rahaa on vähän säästössä, olen vakityössä kymmenettä vuotta ja lapsella kaikki hyvin niin "tiedän" täytenä faktana että tämä kaikki häviää kuin puhallus tuuleen jos en kaiken aikaa huolehdi ja murehdi. Ja mun syytä kaikki epäonnistumiset, mun olisi pitänyt tehdä paremmin. Miten muka oikeasti olisin voinut vaikuttaa siihen että Trumpista ei tule pressaa, on aika kaukaa haettu mutta linjaus on tuo. Jotenkin sairaasti se aina kääntyy päässäni omaksi viakseni.
Opettelen olemaan murehtimatta tulevaa sekä mennyttä joka oli ja meni, tapahtui mitä tapahtui, mitä tuota enää edes ajattelemaan. Olen hoitanut asiani, vaikka kukaan milloinkaan ei ole minuun uskonut ja aina saanut kuulla olevansa se ylimääräinen, joka tekee kaiken väärin ja josta ei ole mitään muuta kuin vaivaa.
Elämässäni olen muuttanut syntymäperheen mukana sen parikymmentä kertaa, katkaissut koko lapsuuteni kaiken aikaa hauraat siteet. Isän työ oli syynä muuttoihin, sanoi äitini joka halusi hallita ja ajattelee edelleenkin vain ja ainoastaan itseään. Mutta ei sen väliä, en enää pidä yhteyttä ja sekin oli vapauttavaa huomata etten ole velkaa heille todellakaan yhtään mitään. Hädin tuskin olen saanut vaatteet päälleni ja siinä se.
Olen se liikaa hymyilevä ja heti uskoutuva ihminen joka puukottaa selkään kun tutustuu paremmin. Vain nopeat elävät ja se on parempi että ennätän ensin. Mutta onneksi olen tuonkin viimein tajunnut mitä teen ja todellakin hymyilen vähemmän, en uskoudu ja puren kieleeni kun tekisi panetella jotain lähellä olevaa ihmistä koska siitä ei tule paha mieli vain itselle vaan koko yhteisöön. Vuodessa olen kehittynyt mutta oooo mai kaad että vielä on sarkaa työstettävänä. Itsesäälinkin tunnistan nykyään paremmin ja siitä poistuminen on myöskin älyttömän tervehdyttävää. Selkäranka, hier ai kam!
N45
Nyt lähes viisikymppisenä olen yhä ujo ja arka.hakattu isän toimesta lapsuudessa useasti ilman mitään syytä.
Yhteen hakkaamikseen meinasin kuolla.en ole tätä hirviötä nähnyt viimeksi kun olen ollut 10 vuoden vanha.ja onneksi tämä paskakasa on kuollut.sai syövän. Jumalan taisi kostaa
Minulla on ollut mielestäni suht normaali lapsuus, ei alkoholismia, ei väkivaltaa jne. mutta silti en osaa luottaa kehenkään, en osaa luottaa siihenkään, että joku auttaisi hädän hetkellä, en varmaankaan osaa rakastaa oikein, ja löydän itsestäni lähes kaikki täällä mainitut jutut, eikä syynä voi olla lapsuus. Tällä haluan vain sanoa, että kaikki teidän tuntemat jutut ei välttämättä johdu huonosta lapsuudesta. Vaan voisitte ehkä muutenkin kärsiä samoista asioista.