Millaisia jälkiä rankka lapsuus on sinuun jättänyt?

Olen kova ja periksi antamaton. Uskon että elämästä selviää, koska olen selvinnyt lapsuudestanikin. Lapset ovat minulle tärkeintä elämässäni.

Asian toinen puoli on että en osaa luovia ja antaa periksi. Harva pitää minua mukavana ihmisenä ainakaan jos käsitellään asiakysymyksiä.

Alkoholismia, väkivaltaa, ylipäätään turvattomuutta lapsuudessani. Tänä päivänä olen keski-ikäinen suorittaja, yli-tunnollinen, uuttera vastuunkantaja, muiden hoitaja ja hyvä sellainen olenkin. Tällä työmoraalilla (hyväksytyksi tulemisen tarpeella) ei muuta voisi odottaakaan. Positiivista on se että listasta huolimatta itsetuntoni ei ole niin heikko kuin 10 vuotta sitten ja perfektionismi ei ole ohjaimissa ensimmäisenä. Toivoa on.

Jatkuva kurinpito ja vanhempien pakonomainen kontrollointi kaikesta kavereista hampaiden pesuun kasvatti minusta itsenäisen vahvan ihmisen joka on suorasanainen ja kylmä ihminen. Kokemukset fyysestä rajoittamisesta ja henkisestä väkivallasta näkyy ainoastaan siinä ettei minua kiinnosta tippaakaan se mitä vanhempani ajattelevat minusta tai teoistani. Olen jo aikuinen arvostetussa ammatissa sekä yhden lapsen vanhempi, vielä vähemmän minua hetkauttaa se mitä vanhempani sanovat valinnoistani. Epäilen etteivät he tähän pyrkineet sulloessaan minua epätoivoisesti siihen pieneen muottiin, vaan ovat hämmentyneitä ettei kasvatusmetodinsa toimineet halutulla tavalla; minusta olisi pitänyt tulla sairaalloisen nöyrä, kuunteleva alistuva äärimmäisyyksiin vanhempiaan kunnioittava lapsi joka sokeasti uskoo ja luottaa vanhempiinsa.

En luota ihmisiin. Olen koko ajan hälytysvalmiudessa, että kaikki romahtaa. En arvosta itseäni ja tunnen itseni huonoksi ihmiseksi, äidiksi ja työntekijäksi. Olen todella vaativa itseäni kohtaan. Rajojen asettamista muihin nähden olen oppinut muutaman vuoden aikana. Autan ja ajattelen liikaa muita, niin paljon, että itse väsyn.

Toisaalta; taistelen minulle tärkeiden ihmisten ja asioiden puolesta. Olen sinnikäs, en luovuta tärkeissä asioissa. Masennuksesta huolimatta nousen aina jaloilleni, kun olen itkuni itkenyt.

Menneisyydessä alkoholin tuomaa turvattomuutta, vanhemman menetys, alistava puolivanhempi...

En usko parisuhteisiin. Vanhempani roikkuivat yhdessä vaikka vihasivat toisiaan, ja lapsena minulla ei ollut mitään keinoa puolustautua tai käsitellä asiaa. Itse sain olla välikappaleena, kun minua houkuteltiin milloin mihinkin leiriin.

En ole kovin empaattinen, koska en usko kenenkään piittaavan siitä, mitä sanon tai teen. Siksi saatan sanoa ihmisille aika pahastikin.

Omanarvontuntoni on todella matala, ja pyrin aina miellyttämään ihmisiä. Sitten kuitenkin yritän passiivis-aggressiivisesti saada oman tahtoni läpi kieroilla tavoilla, koska minut on nujerrettu henkisesti lapsena. 

Narsistiäiti.

Olen aina alisuoriutunut kaikessa, en luota itseeni enkä muihinkaan. En uskalla suunnitella tulevaisuutta, pelkään, että jos suunnittelen jotain tai innostun jostain, jotain kamalaa tapahtuu. En uskalla olla onnellinen.

On vaikea luottaa ihmisiin. Häpeän myös itseäni ja ajattelen olevani muita huonompi. Olen nuorempana seurustellut pari kertaa lyhyen aikaa, mutta nekin kariutuivat, osin sen vuoksi, etten uskaltanut jatkaa suhdetta.

Itseni kehuminen on myös vaikea, työhakemusten teko on sen vuoksi todella vaikeaa, onneksi olen kuitenkin onnistunut työpaikan saamaan. Olen saanut AMK-tutkinnon suoritetuksi ja vakituisen työpaikan, haaveilen omasta perheestä, mutta se tuntuu tällä hetkellä ainakin melkoiselta utopialta.

Uhkaavan ja väkivaltaisen isän takia, on jäänyt akuutti luottamuspula ja turvattomuuden tunne. Olen sulkeutunut ja tarkkaileva. Analysoin uudet tilanteet/ ihmiset aina hyvin tarkkaan. Nämä tuntemukset kuuluvat arkipäivään. Itsesuojelumekanismi kääntyy päälle automaattisesti.

Luottamuksen puute korostuu monilla, minulla myös. Millaistakohan elämä olisi, jos voisi luottaa toisiin.... olisi aitoja ystäviä... en osaa edes kuvitella.

Lapsuus vaikuttaa pitkälti koko ihmisen elämään. Pitäkää huolta ja rakastakaa omia pieniä lapsianne, antakaa heille ehjä ja turvallinen kiintymyssuhde :/

Minä mietin vielä nyt nelikymppisenäkin, pitäisikö mennä terapiaan purkamaan lapsuusjuttuja. Auttaisikohan se, onko jollain kokemuksia?

Taustalla isän persoonallisuushäiriö ja alkoholismi. En koe olevani ihan wt-oloista, koska lapsena ei ollut materiasta pulaa ja koulumenestystä arvostettiin, mutta minua emotionaalisesti laiminlyöty, rakkautta ei näytetty millään muotoa.

Itse olen persoonallisuushäiriöinen, neuroottinen, ahdistunut ja kroonisesti masentunut. Vihaan itseäni, itsemurha-ajatuksia on paljon. Minua vaivaa jatkuva tyytymättömyys kaikkeen, etenkin itseeni. Olen perfektionisti. Olen sosiaalisesti suht aktiivinen, suht pidettykin ihminen, mutta koen olevani jotekin feikki ja pelkään ihmisten huomaavaan huonouteni, joten omista asioista tulee puhuttua aika kaunistellen. Parisuhteissani käyttäydyn välillä aika sadistisesti, välillä taas todella rakastavasti, persoonani on jotenkin hajallaan. Lapsia en edes harkitse hankkivani, parisuhteista olen lähtenyt lätkimään ennemmin tai myöhemmin. Tällä hetkellä olen työkyvytön. Olen kyennyt opiskelemaan, ns. kympin tyttö, ja työelämääkin takana. Sitten korttitalo romahti oikein kunnolla, menin psykoosiin enkä siitä ole oikein toipunut kunnolla. Kuntoutukset ja psykoterapia ovat hieman auttaneet, mutta masennus ja uupumus eivät vaan katoa. Isäni tavoin alkoholismiin ja muihin addiktioihin taipuvainen, mutta olen onnistunut pitämään itseni ainakin vielä suht hyvin kurissa, vaikka ongelmiakin on ollut alkoholin, rahankäytön, ahmimisen, seksisuhteiden, pornon kanssa.

Sairastan ahdistusta ja välttelen konflikteja. Paradoksaalisesti olen kuitenkin edennyt työuralla ihan mukavasti, ehkä juuri diplomaattisten taitojeni takia. Osaan lukea hyvin ihmisten tunnetiloja. Opin tämän kaiken arvaamattoman alkoholisti-isän varjostamassa lapsuudessa.

Joudun helposti ihmissuhteisiin, joissa olen ensin auttajan osassa ja sitten päädyn hyväksikäytetyksi ja kyykytettäväksi.

En jaksa muodostaa ystävyyssuhteita. Kumppanini on tärkein tukihenkilöni. Nuoruudessa vanhempani eivät olleet kovin kiinnostuneita siitä että minulla olisi ystäviä. Sain huudot ihan typeristäkin asioista ja minua arvosteltiin sekä syyllistettiin kaikesta. Sen sijaan sisaruksiani ei ja he keksivät minusta perättömiä valheita, jotka vanhempani uskoivat ja yhdessä vanhempien kanssa haukkuivat minua yms. Tein lähes kaikki kotitaloustyöt. Minusta kasvoi epävarma ihminen enkä uskalla hankkia omia lapsia. Minulla on hylätyksitulemisenpelko.

Vierailija kirjoitti:

Suorittaminen, perfektionismi, yritys olla aina parempi kuin muut ja kyynistyminen kun huomaa, että ei ole. Uupuminen pidemmän päälle ja itkeminen yksin mutta sitä ei kukaan tunnista koska ilmeenäni on aina feikattu pakkopositiivisuus. Jos mulla ei olis omaa rakasta pientä perhettä jota varten elän, olisin juuri niitä junan alle menneitä "joista ei ois ikinä uskonut, hänhän oli aina niin positiivinen ja iloinen".

Hei siellä, mistä arvelet tämän juontuvan? Olisi meinaan voinut tulla omalta näppikseltäni, täysin.

tämä #32 "hylätyksitulemisenpelko" eli pysyn mieluummin etäällä ja olen aina varautunut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suorittaminen, perfektionismi, yritys olla aina parempi kuin muut ja kyynistyminen kun huomaa, että ei ole. Uupuminen pidemmän päälle ja itkeminen yksin mutta sitä ei kukaan tunnista koska ilmeenäni on aina feikattu pakkopositiivisuus. Jos mulla ei olis omaa rakasta pientä perhettä jota varten elän, olisin juuri niitä junan alle menneitä "joista ei ois ikinä uskonut, hänhän oli aina niin positiivinen ja iloinen".

Hei siellä, mistä arvelet tämän juontuvan? Olisi meinaan voinut tulla omalta näppikseltäni, täysin.

tsemit, kohtalotoveri :) Googleta "välttelevä kiintymyssuhde".

Minä olen menettänyt vanhempani yllättäen hyvin nuorena. Armottomuus itseään kohtaan tuntuu salaa hyvältä koska en tunne olevani arvostuksen arvoinen, koskaan

Huono itsetunto, jota olen joutunut työstämään koko aikuisiän. Häpeän, viallisuuden ja poikkeavuuden tunne. Muiden miellyttäminen omalla kustannuksella esim. työelämässä, vaikea sanoa ei tai pitää rajoja. Vaikeus pyytää apua tai myöntää heikkouttaan, pakko selvitä itse viimeiseen saakka vaikka läpi harmaan kiven. Epävarmuus ja huonouden tunne, vaikka oikeasti osaisikin jonkun asian ja olisi siinä hyvä. Tietynlainen perfektionismi ja ankaruus, muille hyväksyn virheet, itselleni en. En luota että "elämä kantaa" ja asiat järjestyy joskus omalla painollaankin. Vähän vaikeaa päästää ketään oikeasti lähelle, suurin osa ystävistäni ei tiedä taustastani ja en ole koskaan ollut parisuhteessa (koen esim. pelkät seksisuhteet helpommiksi). Miehiä oikeastaan pelkäsin päälle parikymppiseksi saakka, kunnes "siedätin" itseni työelämässä miesvaltaisella alalla :D.

Lapsuudessa isän alkoholismia, perheväkivaltaa, turvattomuutta, isän itsemurhauhkauksia ja masennusta, hylkäyskokemuksia. Huono elämänhallinta vanhemmilla kaikenkaikkiaan, koti suorastaan saastainen ja lasten perustarpeiden tyydyttyminen vähän niin ja näin. Toisaalta sain elää melko vapaasti ja vailla tiukkoja sääntöjä. Toisen vanhemista menetin nuorena aikuisena.

Toisaalta rankka lapsuus on myös antanut sitkeyttä ja vahvaa positiivisuutta, nautin ja arvostan ihan elämän perusasioita kuten lämmintä, puhdasta kotia ja että on rahaa ruokaan, mukavia ystäviä ja hyviä harrastuksia. Elän muutenkin päivän kerrallaan ja tässä hetkessä, en murehdi tulevia. En pidä perusasioita itsestäänselvyyksinä. Koulussa olen pärjännyt aina melko hyvin, minulla on hyvä ammatti ja töitä. Teini-iän kipuilujen jälkeen aikuisiälle mahtuu yksi synkempi vuoden mittainen jakso, kun kaksi lähiomaista kuoli muutaman kuukauden välein (toinen oman käden kautta). Silloin mietin joskus jopa oman elämäni päättämistä, mutta niin siitäkin suosta vaan noustiin ja elämässä alkaa olla taas asiat kohdillaan :).

Alkoholistin lapsi. Nyt asiat hyvin, mutta en osaa nauttia tästä rauhallisesta elämästä, kun kotona asuessani piti aina olla 24h. Valmiudessa ja pelätä milloin pitää lähteä pakoon väkivaltaa.

Onpas paljon samoja piirteitä mainittu kuin itsessäni. Lisään: olen erittäin aloitekyvytön ihmissuhteissa etenkin vastakkaiseen sukupuoleen. Olen yleisesti hyvin aikaansaamaton ja kun olen yksin, en oikeastaan pysty kauheasti tekemään hyödyllisiä asioita, en saa sellaisesta tyydytystä.

Laiminlyön hoitoon hakeutumisen jos olen kipeänä, koska  viimeiseen asti haluan suojella yksityisyyttäni ja pitää pärjätä itse.

Jos joku läheinen ihminen vähättelee tai arvostelee minua, menen sisäiseen hälytystilaan ja jonkinlainen trauma aktivoituu ja voi kestää monta viikkoa tai jopa kuukautta ennen kuin pystyn tuntemaan oloni turvalliseksi. Siksi olenkin etäännyttänyt itseni melkein kaikissa ihmissuhteissa tai en päästä liian lähelle. 

Tuo on muuten jännä, että monilla arkuus ulottuu myös romanttisiin suhteisiin. Vaikka itselläni on surkea itsetunto, olen aina ollut romanttisessa mielessä aloitteellinen, enkä pelkää pakkeja. Enemmän pelkään ns. menetettyä mahdollisuutta sille, jos se toinen olisikin kiinnostunut ja olisin antanut asian vaan olla.

Joku jo sanoikin, en pidä mitään itsestäänselvänä. Tunnen joka päivä kiitollisuutta. Olen myös oman onneni seppä, koska olenhan nähnyt, ettei elämä itsestään kanna. Aina tulee olla varasuunnitelma.

Toinen mikä tuli mieleen, on se, etten suostu olemaan onneton, en pelkää erota tai olla ilman parisuhdetta. Elämä on liian tärkeä ja lyhyt onnettomana olemiseen.

Onko teillä muilla ylikorostunutta suhdetta tavaroihin? Itse ahdistun, jos joudun luopumaan jostain, siis tavarasta. Tavarat tuovat ja luovat turvallisuuden tunnetta.

Olen menettänyt vanhempani lapsena ja selkeästi haen pysyvyyttä elämääni tavaroiden kautta, etenkin lapsuuden kodin tavarat ovat korostuneessa asemassa ja asunkin "museossa" eli lapsuuden kodissa lapsuudesta tuttujen tavaroiden kanssa.