Sinä yksinhuoltaja! Oliko sinulla lapsia hankkiessa usko siihen, että parisuhteesi kestäisi loppuun asti?

Kyllä oli. Mies halusi lapsiakin enemmän kuin minä. En olisi ikinä uskonut että yllättäen nostaa kytkintä ja häipyy mitään selittelemättä.

Oli. Ilman pienintäkään epäilystä.

Oli. Ero oli valtava yllätys, yhdessä oltiin todella pitkään ns. kasvettiin yhdessä aikuisiksi ja perustettiin perhe.

Vaikka erosta on jo aikaa ja olen uudessa parisuhteessa, silti vieläkin tuntuu välillä vaikealta uskoa etten ole enää yhdessä lasten isän kanssa.

Olen tosin itseasiassa yhteishuoltaja, mutta siis lähivanhempi.

Ei. Jätin parisuhdevaiheen kokonaan väliin ja hankin lapsen "yksin"

Ei ollut. Mutta en ole muutenkaan ajatellut, että asiat pysyisivät samoina ikuisesti. Olipa kyse ammatistani, työpaikastani, ystävyyssuhteistani, asuinpaikastani, terveydestäni, parisuhteestani tai mistä tahansa muustakaan asiasta. Mulle elämä on matka, jonka varrella voi tapahtua mitä tahansa. 

Mistä alapeukut aloitukseen?

Nuorena reilu 20-vuotiaana naisena haluaisin uskoa siihen, että siinä vaiheessa kun sydämessään tuntee tehneensä oikean valinnan miehen suhteen, niin siihen tunteeseen voisi luottaa. Masentavia nämä vastaukset tosin.. ei niitä mitä olisin toivonut 😕 näitä kai ne elämän realiteetit sitten ovat. Halit kaikille joilla elämä ei mennyt niin kun oli uskonut sen menevän! Toivottavasti näistä vastoinkäymisistä on tullut myös hyvää mukana 😊 -ap-

Ehkä ei. En oikeastaan ajatellut asiaa. Olin vasta 18. En myöskään ajatellut, että mieheni kuolisi raskausaikana.

Nykyisen mieheni kanssa olen ollut nyt 15 vuotta ja uskon olevani loppuun saakka.

Arvelin niin. Ja yhdessä lapset kasvatettiinkin lähes aikuisiksi, olivat teinejä kun erottiin. 19-vuotiaana on aika lailla toisenlainen ihminen kuin 50-vuotiaana eikä ne vuodet yhdessä hukkaan menneet, paljon hyvää tapahtui, erityisesti syntyi molemmille erittäin rakkaat lapset.

Ehdin olla exäni kanssa 15 vuotta ennen ensimmäistä lastamme. Luulin, että suhteemme oli kestävällä pohjalla.

Tottakai ajattelimme että tämä on se ainoa ja viimeinen avioliitto. Olimme hirveän onnellisia kun aloimme odottaa, valtavan rakastuneita. Olimme jo vakiintuneita ja olleet yhdessä jo vuosia ja naimisissa, omakotitalo ja koira.

Sitten elämä tapahtui.

Lapseni oli vahinko. Olin seurustellut mieheni kanssa n. 7 kk ja asunut yhdessä kuukauden, kun tajusin olevani raskaana. Olin 25-vuotias ja mieheni 27-v ja meillä oli miehen kanssa suunnitelmia matkustella jne. Koin olevani aivan liian nuori, enkä oikeastaan edes tuntenut miestä koska olimme olleet niin vähän aikaa yhdessä. Koin kuitenkin että minun omaa huolimattomuuttani lapsi oli saanut alkunsa, ja minun piti asiasta kantaa vastuu (unohdin 2 päivänä ottaa pillerin ja seuraavassa kierrossa raskauduin). Ennen lapsen syntymää kävi jo selväksi ettei miehestä ollut isäksi. Sinnittelimme kutienkin yhdessä muutaman vuoden ja erosimme kun lapsi oli hiukan vajaa 4-v. Ero oli helpotus kaikin tavoin. Olin ollut siihen mennessä käytännössä yksinhuoltaja, sillä mies ei osallistunut lapsen asioihin, ei vienyt/hakenut tarhasta, kaikki sairastelut hoidin minä. Tavallaan siis lapsi syntyi parisuhteessa mutta tiesin eron olevan ajankysymys. Ja emme missään nimessä olisi olleet yhdessä niin pitkään ilman yhteistä lasta.

Nyt lapsi on 10-v ja elämme kahdestaan aivan huippua, isää ei paljon näy mutta eipä se meitä paljon haittaa.

En mä tainnut ajatella asiaa noin syvällisesti. Mies halusi lapsia ja asiasta keskusteltuamme aloimme niitä tekemään. Meillä oli hyvä suhde, mukavaa yhdessä ja homma toimi. Tuo aika kun lapset oli pieniä oli suhteemme onnellisinta aikaa. Sitä kesti vain hyvin vähän aikaa ja se surettaa. Jälkikäteen kun mietin suhdettamme, oli hälytysmerkit ehdottomasti olemassa. Ikävä kyllä niitä ei aina siitä ihan läheltä näe.

Mutta olihan suhde elämän mittainen! Mies teki itsemurhan 12 yhteisen vuoden jälkeen, kun vanhin lapsi oli 7. Ei, ikimaailmassa ei käynyt mielen vieressäkään että suhteemme loppuisi niin.

En ole eronnut, mutta minulla ei ollut eikä ole sellaista ajatusta, että välttämättä pysyisimme yhdessä jomman kumman kuolemaan asti. En halunnut sitä kohtaa vihkikaavaankaan, koska se on liikaa luvattu, ja jotain, jota ei voi täysin edes itse hallita. En ole muutenkaan konservatiivinen ihminen, eikä minulla ole mitään kaavaa, jonka mukaan pitää elää. 

Ikuinen liitto ei ole mikään ihanne, hyvä liitto on. Pitkissä liitoissa on paljon yksinäisyyttä, tukahdutettuja unelmia ja toiveita, väkivaltaa, juopottelua, pettämistä yms. yms. Sellainen ei lähtökohtaisesti ole mitenkään hienoa.

Mutta oikeesti 20-vuotiaana ei keskimäärin ymmärrä yhtään, mitä elämä heittää eteen ja se on ihan ok, muuten kukaan ei uskaltaisi perustaa perhettä ;)

Vierailija kirjoitti:

En halua olla millään tavalla vähättelevä taikka ilkeä eronneita kohtaan. Mua vain aidosti kiinnostaa, että sillon kun hankitte puolisonne kanssa lasta, niin voitteko puhtaalla omalla tunnolla sanoa uskoneenne joka solulla siihen, että tämä olisi se ihminen kenen kanssa haluaisitte ja tulisitte loppuelämänne viettämään? Vai oliko taustalla epäilyksiä siitä ettei juttu välttämättä toimi? Kenties olitte olleet yhdessä niin pitkään, että seurustelitte yhä pelkästä tottumuksesta?

Oletuksena tässä siis tietysti se, että lapsenhankitahetkellä tarkoituksena/ajatuksena oli se, että kyseisen kumppanin kanssa loppuelämä vietettäisiin yhdessä. Tämä maininta siksi, että toiset naiset hankkivat lapsen baaripanon kanssa alun perinki aikomuksena hoitaa lapsi yksin.

Ajatella, joillakin saattaa parisuhteessa olla vielä useammankin vuoden jälkeen sen verran kipinää, että lapsi hankitaan koska molemmat haluavat niin ja kokevat sen luonnolliseksi jatkeeksi, eikä vaan tyhjän tilan täyttäjäksi...

Mutta siis joo. Olimme olleet silloisen avomieheni kanssa 5 vuotta yhdessä ja yrittäneet lasta jo kolmatta vuotta kun tulin raskaaksi. Menimme naimisiin, olimme onnellisia. Saimme pienten vaikeuksien jälkeen toisenkin lapsen ja olimme edelleen onnellisia. 

Sitten tapahtui erinäisiä asioita jotka vaikutti perheemme onneen ja parisuhteemme tilaan niin paljon, että mun kuvitelmani onnellisesta vanhenemisesta yhdessä keinutuolissa kiikkuen murenivat. Siihen ei auttanut pariterapiat eivätkä yhteiset lomareissut tai irtiotot erikseen.

Vierailija kirjoitti:

En ole eronnut, mutta minulla ei ollut eikä ole sellaista ajatusta, että välttämättä pysyisimme yhdessä jomman kumman kuolemaan asti. En halunnut sitä kohtaa vihkikaavaankaan, koska se on liikaa luvattu, ja jotain, jota ei voi täysin edes itse hallita. En ole muutenkaan konservatiivinen ihminen, eikä minulla ole mitään kaavaa, jonka mukaan pitää elää. 

Ikuinen liitto ei ole mikään ihanne, hyvä liitto on. Pitkissä liitoissa on paljon yksinäisyyttä, tukahdutettuja unelmia ja toiveita, väkivaltaa, juopottelua, pettämistä yms. yms. Sellainen ei lähtökohtaisesti ole mitenkään hienoa.

Mutta oikeesti 20-vuotiaana ei keskimäärin ymmärrä yhtään, mitä elämä heittää eteen ja se on ihan ok, muuten kukaan ei uskaltaisi perustaa perhettä ;)

 

Tiedän olevani naiivi ja toivon että elämä menisi kuin sadussa. Omia vanhempia kun olen seurannut, niin toivoisin löytäväni itse joskus saman onnen. Ei väkivaltaa, ei juopottelua tms. Totta kai ymmärrän myös sen että täydellisesti yhteensopivaa ihmistä ei voi löytää. Haluan silti uskoa löytäväni jonkun, jonka kanssa jakaa ylä- ja alamäet toisen kuolemaan asti. -ap-

Uskoin niin. Olimme naimisissa 10 vuotta ennen esikoista. En ikinä olisi uskonut, että mies vaihtaa minut toiseen ilman, että kertoo olevansa kyllästynyt elämäänsä.

Tulin raskaaksi siinä vaiheessa kun liittomme oli alkanut 7 yhdessä eletyn vuoden jälkeen rakoilemaan. Uskallan täälä anonyymisti myöntää, että raskautuminen oli osittain epätoivoinen yritys pysyä yhdessä.. kuvittelin nuorena, että lapsi olisi tarpeeksi voimakas liima pitämään meidät yhdessä. Toisin kävi. Kuitenki lapsemme on maailman rakkain, enkä vaihtaisi hetkeään hänen kanssa vietetyistä hetkistä pois. Nykyisin olen myös löytänyt uuden miehen. Lapsen isään välit ok. Itse olen tytöllemme lähivanhempi.

Ap sun vanhempien liitto ei välttämättä ole sekään täydellinen. Tuon ikäluokan arvoihin ei välttämättä vaan ero sovi. Sulla on vielä aika lapsekas kuva parisuhteesta. Ei se ole joko tai, onnellinen tai onneton. Siinä on aina molemmat puolet läsnä.

Vierailija kirjoitti:

Ap sun vanhempien liitto ei välttämättä ole sekään täydellinen. Tuon ikäluokan arvoihin ei välttämättä vaan ero sovi. Sulla on vielä aika lapsekas kuva parisuhteesta. Ei se ole joko tai, onnellinen tai onneton. Siinä on aina molemmat puolet läsnä.

Siksi sanoinkin tiedostavani ettei täydellisesti yhteensopivaa ihmistä voi löytää. Jonkun mielestä lapsekas, toisen mielestä toiveikas. -ap-