Lue keskustelun säännöt.
Sinä yksinhuoltaja! Oliko sinulla lapsia hankkiessa usko siihen, että parisuhteesi kestäisi loppuun asti?
27.12.2016 |
En halua olla millään tavalla vähättelevä taikka ilkeä eronneita kohtaan. Mua vain aidosti kiinnostaa, että sillon kun hankitte puolisonne kanssa lasta, niin voitteko puhtaalla omalla tunnolla sanoa uskoneenne joka solulla siihen, että tämä olisi se ihminen kenen kanssa haluaisitte ja tulisitte loppuelämänne viettämään? Vai oliko taustalla epäilyksiä siitä ettei juttu välttämättä toimi? Kenties olitte olleet yhdessä niin pitkään, että seurustelitte yhä pelkästä tottumuksesta?
Oletuksena tässä siis tietysti se, että lapsenhankitahetkellä tarkoituksena/ajatuksena oli se, että kyseisen kumppanin kanssa loppuelämä vietettäisiin yhdessä. Tämä maininta siksi, että toiset naiset hankkivat lapsen baaripanon kanssa alun perinki aikomuksena hoitaa lapsi yksin.
Kommentit (45)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap sun vanhempien liitto ei välttämättä ole sekään täydellinen. Tuon ikäluokan arvoihin ei välttämättä vaan ero sovi. Sulla on vielä aika lapsekas kuva parisuhteesta. Ei se ole joko tai, onnellinen tai onneton. Siinä on aina molemmat puolet läsnä.
Siksi sanoinkin tiedostavani ettei täydellisesti yhteensopivaa ihmistä voi löytää. Jonkun mielestä lapsekas, toisen mielestä toiveikas. -ap-
Kyllä niitä melkoisen onnellisia, pitkiä liittoja on olemassa. Paljon kiinni omasta asenteesta, kyvystä valita itselle sopiva kumppani ja parisuhdekyvyistä. Eikä se hyvin hoidettu erokaan maailmanloppu lapsille ole, voivat elää ihan onnellisen lapsuuden kahden kodin mallillakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siinä määrin kun elämässä mikään on pysyvää ja varmaa niin joo. Mieheni kuitenkin kuoli onnettomuudessa odottaessani kolmatta lastamme.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap sun vanhempien liitto ei välttämättä ole sekään täydellinen. Tuon ikäluokan arvoihin ei välttämättä vaan ero sovi. Sulla on vielä aika lapsekas kuva parisuhteesta. Ei se ole joko tai, onnellinen tai onneton. Siinä on aina molemmat puolet läsnä.
Siksi sanoinkin tiedostavani ettei täydellisesti yhteensopivaa ihmistä voi löytää. Jonkun mielestä lapsekas, toisen mielestä toiveikas. -ap-
Kyllä niitä melkoisen onnellisia, pitkiä liittoja on olemassa. Paljon kiinni omasta asenteesta, kyvystä valita itselle sopiva kumppani ja parisuhdekyvyistä. Eikä se hyvin hoidettu erokaan maailmanloppu lapsille ole, voivat elää ihan onnellisen lapsuuden kahden kodin mallillakin.
Mistä päästäänkin takaisin ketjun alkuperäiseen kysymykseen. -ap-
Tottakai kuolemaan asti oleva ydinperhe oli ajatuksena. Mutta mies halusi tehdä kaikkea muuta kuin olla perheen kanssa. Sitten en enää jaksanut, halusin eron. Monta vuotta olin yksinhuoltajana ydinperheessä.
Hyvä keskustelunaihe.
Minä luotin siihen että parisuhteeni kestää, en muuten olisi uskaltanut lapsia hankkiakaan. Luulin että olemme yhdessä aina ja että vaikeuksista selvitään ja kauan selvittiinkin, pitkään parisuhteeseen kun mahtuu muutakin kuin huikaisevaa onnea. 23 vuotta ehdimme olla yhdessä.
En olisi koskaan osannut ajatella että eroamme mutta nyt eronneena tiedän että se oli ainoa mahdollisuus enkä koe sitä epäonnistumisena vaikka tiedän että moni niin ajattelee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyvä keskustelunaihe.
Minä luotin siihen että parisuhteeni kestää, en muuten olisi uskaltanut lapsia hankkiakaan. Luulin että olemme yhdessä aina ja että vaikeuksista selvitään ja kauan selvittiinkin, pitkään parisuhteeseen kun mahtuu muutakin kuin huikaisevaa onnea. 23 vuotta ehdimme olla yhdessä.
En olisi koskaan osannut ajatella että eroamme mutta nyt eronneena tiedän että se oli ainoa mahdollisuus enkä koe sitä epäonnistumisena vaikka tiedän että moni niin ajattelee.
Hyvä näkökulma! Minä en ainakaan pidä epäonnistumisena sitä että tiet lähtivät eri suuntiin puolison kanssa, vaikka usko yhdessä pysymiseen olisi ollut suuri ennen lapsia. Joskus kai vaan elämässä tulee eteen asioita minkä takia on parempi jatkaa yksin kuin erikseen. Tuomitsemista en tällä keskustella lähtenyt hakemaan alkujaankaan. Mukava kuulla erilaisia elämänkokemuksia ja viisauksia jo enemmän elämää nähneiltä ihmisiltä! -ap-
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä keskustelunaihe.
Minä luotin siihen että parisuhteeni kestää, en muuten olisi uskaltanut lapsia hankkiakaan. Luulin että olemme yhdessä aina ja että vaikeuksista selvitään ja kauan selvittiinkin, pitkään parisuhteeseen kun mahtuu muutakin kuin huikaisevaa onnea. 23 vuotta ehdimme olla yhdessä.
En olisi koskaan osannut ajatella että eroamme mutta nyt eronneena tiedän että se oli ainoa mahdollisuus enkä koe sitä epäonnistumisena vaikka tiedän että moni niin ajattelee.Hyvä näkökulma! Minä en ainakaan pidä epäonnistumisena sitä että tiet lähtivät eri suuntiin puolison kanssa, vaikka usko yhdessä pysymiseen olisi ollut suuri ennen lapsia. Joskus kai vaan elämässä tulee eteen asioita minkä takia on parempi jatkaa yksin kuin erikseen. Tuomitsemista en tällä keskustella lähtenyt hakemaan alkujaankaan. Mukava kuulla erilaisia elämänkokemuksia ja viisauksia jo enemmän elämää nähneiltä ihmisiltä! -ap-
Hupsis *yksin kuin yhdessä.. -ap-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei ollut. Mutta en ole muutenkaan ajatellut, että asiat pysyisivät samoina ikuisesti. Olipa kyse ammatistani, työpaikastani, ystävyyssuhteistani, asuinpaikastani, terveydestäni, parisuhteestani tai mistä tahansa muustakaan asiasta. Mulle elämä on matka, jonka varrella voi tapahtua mitä tahansa.
Hienosti sanottu, aivan kuin ajatuksistani joita en uskalla sanoa ääneen..
Minä voin puhtaalla omallatunnolla sanoa että kuvittelin että olemme yhdessä loppuelämän. Omalta osaltani olin päättänyt sen menevän niin. Olin saamassa lapsen sen ainoan ihmisen kanssa, jonka kanssa lapsen olin koskaan halunnut. Kaikista elämäni aikana tapaamistani miehistä vain yksi oli herättänyt minussa jonkun uinuvan vaiston alkaa äidiksi. Kuvittelin sen merkitsevän paljonkin, luonto tietää, nyt jos ei koskaan. Tosin muistan ensimmäisen raskauden alussa itkeneeni tulevaisuuden ja elämän arvaamattomuuden edessä että ero jos tulee, se on varmuudella mies joka sen haluaa. Hän kiisti, mutta se ei riittänyt minulle, rauhoituin vasta kun hän lupasi ettei hylkää lasta vaikka mikä tulisi.
Niin kävi, yhteishuoltajuus.
Mutta kun mennään joku viisi vuotta taaksepäin, muistan miettineeni miksi ihmeessä ihmiset tekevät lapsia ja sitten eroavat niin heppoisin perustein. En niinkään paheksuen vaan kummastellen, en vaan tajua-tyylillä. Että eikö sitä lasta voisi tehdä vasta kun on joku jonka kanssa haluaa vanheta. Enpä mieti enää, mutta en toisaalta osaa hävetä naiivia näkökulmaani. En vain ymmärtänyt asiaa silloin, olin autuaan tietämätön.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei. Jätin parisuhdevaiheen kokonaan väliin ja hankin lapsen "yksin"
Miksi tässä kohtaa ihmiset eivät ole ikinä kiihkolla meuhkaamassa, että lapsella on oikeus isään ja äitiin?
Vierailija kirjoitti:
Lapseni oli vahinko. Olin seurustellut mieheni kanssa n. 7 kk ja asunut yhdessä kuukauden, kun tajusin olevani raskaana. Olin 25-vuotias ja mieheni 27-v ja meillä oli miehen kanssa suunnitelmia matkustella jne. Koin olevani aivan liian nuori, enkä oikeastaan edes tuntenut miestä koska olimme olleet niin vähän aikaa yhdessä. Koin kuitenkin että minun omaa huolimattomuuttani lapsi oli saanut alkunsa, ja minun piti asiasta kantaa vastuu (unohdin 2 päivänä ottaa pillerin ja seuraavassa kierrossa raskauduin). Ennen lapsen syntymää kävi jo selväksi ettei miehestä ollut isäksi. Sinnittelimme kutienkin yhdessä muutaman vuoden ja erosimme kun lapsi oli hiukan vajaa 4-v. Ero oli helpotus kaikin tavoin. Olin ollut siihen mennessä käytännössä yksinhuoltaja, sillä mies ei osallistunut lapsen asioihin, ei vienyt/hakenut tarhasta, kaikki sairastelut hoidin minä. Tavallaan siis lapsi syntyi parisuhteessa mutta tiesin eron olevan ajankysymys. Ja emme missään nimessä olisi olleet yhdessä niin pitkään ilman yhteistä lasta.
Nyt lapsi on 10-v ja elämme kahdestaan aivan huippua, isää ei paljon näy mutta eipä se meitä paljon haittaa.
Meillä lähes sama tarina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi sinua kiinnostaa vain eronneen parin lähivanhemmaksi päätyneen puoliskon mielipide? Onko sinulla suunnitelmissa tehdä samanlainen avaus etävanhemmillekin, vai miksi erottelu?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei. Jätin parisuhdevaiheen kokonaan väliin ja hankin lapsen "yksin"
Miksi tässä kohtaa ihmiset eivät ole ikinä kiihkolla meuhkaamassa, että lapsella on oikeus isään ja äitiin?
Koska järkevät ihmiset eivät kiihkoile eivätkä julkisesti meuhkaa. Olen kyllä samaa mieltä kanssasi. Minulla on kaksi opiskeluaikaista tuttua, jotka päättivät haluavansa lapsen mutta eivät miestä. Toinen oli vakaumuksellinen feministi, ehkä se jotain vaikutti. Kumpaakaan en arvosta kovin korkealle valintojensa johdosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En halua olla millään tavalla vähättelevä taikka ilkeä eronneita kohtaan. Mua vain aidosti kiinnostaa, että sillon kun hankitte puolisonne kanssa lasta, niin voitteko puhtaalla omalla tunnolla sanoa uskoneenne joka solulla siihen, että tämä olisi se ihminen kenen kanssa haluaisitte ja tulisitte loppuelämänne viettämään? Vai oliko taustalla epäilyksiä siitä ettei juttu välttämättä toimi? Kenties olitte olleet yhdessä niin pitkään, että seurustelitte yhä pelkästä tottumuksesta?
Oletuksena tässä siis tietysti se, että lapsenhankitahetkellä tarkoituksena/ajatuksena oli se, että kyseisen kumppanin kanssa loppuelämä vietettäisiin yhdessä. Tämä maininta siksi, että toiset naiset hankkivat lapsen baaripanon kanssa alun perinki aikomuksena hoitaa lapsi yksin.
Minä olen puolestani ihmetellyt niitä naisia, joilla on lapsia useamman miehen kanssa? Uskovat ikuiseen rakkauteen mutta kohde vain vaihtelee?
En koskaan uskonut. Kun tein lapset oletin että minä myös hoidan ne ja varmistan omalla työlläni niiden elatuksen. En ole ollut hoitovapaalla enkä koskaan työttömänä. Oma ura nosteessa ennen lasten tekoa ja "vapaalla" alle vuoden molempien kanssa.
Esikoisen kohdalla kyllä, uskoin meidän olevan yhdessä ainiaan. Monesta lapsesta (4) ja tulevaisuudesta noin muutenkin oltiin puhuttu ja valintoja tehtiin yhteisen hyvän ja tavoitteiden eteen.
Esikoisen synnyttyä kaikki kuitenkin muuttui. Miestä ei kiinnostanut enää kotityöt, ei vauvan hoito, ei minun seurani, ei mikään yhteinen tekeminen vaan istui vaan tietokoneella ja ryyppäsi kavereiden kanssa. Synnäriltä palatessani sain heti ensimmäisenä laittaa pyykki- ja tiskikoneen päälle, laittaa kissallemme ruokaa, vettä ja siivota vessansa, sekä lähteä kauppaan ostamaan ruoka-aineksia. Lapsiperheen arki kaupasta käynteihin ja yövalvomisiin jne jäi yksin minun hoidettavakseni, emme enää keskustelleet mistään.
Halusin kuitenkin toisenkin lapsen. Ja koska mies oli edelleen sitä mieltä, että tehdään liuta lapsia niin tehtiin vielä toinenkin. Arjen tasaannuttua vauvan syntymän jälkeen pakkasin tavarat ja muutin lasten kanssa lähemmäs vanhempiani.
Tiedän, että toinen lapsi "isättömäksi" oli itsekäs teko. En kuitenkaan uskaltanut ottaa riskiä, että sitten joskus löytäisin hyvän miehen, jonka kanssa esikoiselle saisin sisaruksen. Vain yksi lapsi on aina ollut ajatuksena jostain syystä kauhistus ja uskoisin kummallakin lapsella olevan isättömänä helpompaa kun voivat tunteensa ja ajatuksensa jakaa toistensa kanssa. Toivottavasti en ole täysin väärässä.
Vierailija kirjoitti:
En halua olla millään tavalla vähättelevä taikka ilkeä eronneita kohtaan. Mua vain aidosti kiinnostaa, että sillon kun hankitte puolisonne kanssa lasta, niin voitteko puhtaalla omalla tunnolla sanoa uskoneenne joka solulla siihen, että tämä olisi se ihminen kenen kanssa haluaisitte ja tulisitte loppuelämänne viettämään? Vai oliko taustalla epäilyksiä siitä ettei juttu välttämättä toimi? Kenties olitte olleet yhdessä niin pitkään, että seurustelitte yhä pelkästä tottumuksesta?
Oletuksena tässä siis tietysti se, että lapsenhankitahetkellä tarkoituksena/ajatuksena oli se, että kyseisen kumppanin kanssa loppuelämä vietettäisiin yhdessä. Tämä maininta siksi, että toiset naiset hankkivat lapsen baaripanon kanssa alun perinki aikomuksena hoitaa lapsi yksin.
Kyllä uskoin, että nyt löytyi isätyyppi. Yksin en olisi ikinä uskaltanut lasta tehdä. Madalsin rimaa, enkä ottanut mitään uraohjusta. Virhe.
Vierailija kirjoitti:
Miksi sinua kiinnostaa vain eronneen parin lähivanhemmaksi päätyneen puoliskon mielipide? Onko sinulla suunnitelmissa tehdä samanlainen avaus etävanhemmillekin, vai miksi erottelu?
Kolmen alapeukuttajan mielestä etävanhemmilta nyt mitään ei tarvitse kysyä.
En uskonut, korkeintaan toivoin. Nyt ollaan erottu ja yhdessä pidämme huolta lapsista.
Uskoin vahvasti, että vanhenemme yhdessä. Näin jälkikäteen ajattelen, että myös mies oli samaa mieltä.
Sitten mies sairastui ja olin 35v iässä leski, 3 lapsen yh. Onneksi meillä oli rakennettu elämää talous edellä, joten kiitos työni, vakuutusten ja sijoitusten ei lasten ole tarvinnut kärsiä siitä, että vanhempia on vain yksi.