Teini pilaa joulun käytöksellään! APUA teinien vanhemmat!

Kaffepulla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olikohan tämä kommentti tarkoitettu minulle? Olen 33. En ala avautumaan enempää, mutta tämä asia on otettu huomioon. Huoli on suuri, mutta keinot vaan niin kovin vähissä. Jos siis pystyt kertomaan, miten estämme tilanteen jatkumisen, niin olisin kiitollinen. Kontaktoitu on jo psykiatrit, psykologit, kuraattorit, sosiaalityöntekijät ym. Eivät ne osanneet auttaa.

Juu teille, ei Ap:lle.

Vaatikaa lähete nuortenpsykiatriselle poliklinikalle, sitä kautta kunnon tutkimukset lapselle. Onko kyseessä tunne-elämän häiriö, vai onko taustalla esim. aistisäätelyongelmaa tms. Vai onko kyseessä mahdollisesti puhkeamassa oleva bipolaari, tai pahimmassa tapauksessa psykoosi. 

Jos oireilu on jo näin pahaa, vähintään masennuslääkitys olisi aloitettava. Mahdollisesti muutkin lääkkeet, esim. Ketipinor aggressiivisuuteen.

Tutkittu on. Diagnoosit on. Hoito on. Ratkaisua ei. Tämän kanssa pitää vaan jaksaa elää ja toivoa, että teini kaikesta huolimatta selviää.

Hah. Joo pistäkäähän tienaamaan omat romut ja matkansa ihan itse. Omilla kesätyörahoilla mäkin jouduin kalliimmat haaveeni toteuttaa. Antakaa angstata, ei se siitä muutu sen kiitollisemmaksi, vaikka mitä ostelisitte. Kyllä se siitä asettuu, kun muuttaa omilleen ja tajuaa rahan rajallisuuden. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En osaa muuta sanoa kuin että voimia. Oma teinini lintsaa koulusta päivittäin. Useimpina päivinä menee kuitenkin pariksi tunniksi erityisopettajan kanssa tekemään tehtäviä. Arvosanat on nelosia, vitosia. Tyhmä ei ole, mutta patalaiska eikä ymmärrä omaa parastaan. Saisi varmasti osasta aineista kiitettäviä, jos viitsisi tehdä jotain.

Kotona tietysti riidellään jatkuvasti. Koulunkäynnistä tai paremminkin käymättömyydestä, kotitöistä, säähän sopimattomasta pukeutumisesta,muiden tavaroiden viemisestä, tavaroiden paiskomisesta ja rikkomisesta. Elämä on yhtä riitelyä, huutamista ja tiuskimista. Tänään otin puhelimen pois huonon käytöksen (mm. töni minua, viskoi tavaroita) ja lintsaamisen takia. Siitä suivaantuneena ryntäsi ulos ulko-ovesta ilman kenkiä. Annoin rauhoittua hetken aikaa ja kävin sitten hakemassa takaisin. En tajua miten tähän on tultu. Ollaan ihan tavallinen perhe, on rajoja ja rakkautta. Tilanne on äärimmäisen väsyttävä.

Kaikesta huolimatta kyseessä on oma rakas lapseni. Yritän aina sopia riidat. Kun teini on rauhoittunut, keskustelukin saattaa onnistua. Tänään käytiin sitten myöhemmin yhdessä jouluruokia ostamassa. En pysty itse nostelemaan kasseja ja tarvitsin teinin avuksi. Hirveän väännön takanahan se oli, että suostui mukaan lähtemään, mutta tuli sitten lopulta. On tuolla jotain lahjojakin odottamassa, en tiedä osaako arvostaa, tuskin puolta tuntia kauempaa ainakaan.

ADHD - tai persoonallisuushäiriö.

Siskolla diagnosoitiin rajatilapersoona. Murrosiässä anoreksia, epävakautta, törppöä puhetta jne.

Kannattaisi viedä kunnon psykologisiin testeihin.

Sanoin, etten avaudu enempää, mutta siis kyllä on tutkittu ja perusteellisesti. Ja joitain diagnoosejakin on. Mutta ei ne diagnoosit asiaa miksikään muuta. Ei niihin mitään parantavia hoitoja ole olemassa. Hankalaa on elämä, mutta autetaan teiniä kaikin keinoin. Raskasta se vaan on, kun vastassa on yleensä pelkkää haistattelua. Vanhemmillehan mitään muuta kuin keskusteluapua tähän tilanteeseen ei ole tarjolla.

Hyvää ja rauhallista joulua kaikille teinien vanhemmille! Koitetaan kestää ja toivoitaan, että lapset kasvaessaan tulevat järkiinsä.

Olen sen 13-v. Asperger-pojan äiti ja minullekin on todella tullut mieleen, että vaikka ainakin meillä se diagnoosi auttaa osittain ymmärtämään pojan sielunelämää, ei se diagnoosi takaa mitään konkreettista helpotusta tilanteeseen. Meilläkin kävi kotona joku pojan valmentaja, kiva ihminen joo, mutta kun ei poika hänellekään suostunut sanomaan mitään, ei valmentaja voi puhua kuin yleisellä tasolla. Olimme odottaneet tuota valmentajaa jo jonkin aikaa, mutta hyöty käynnistä oli kyllä ihan plus miinus nolla. Samat ohjeet olen lukenut jo vuosia sitten. Pelaaminen pitäisi pystyä hänen mukaansa lopettamaan tietyllä kellonlyömällä, mutta kun pelaa pelejä, joiden kestoa ei voi ennakoida ja keskeyttämisestä seuraa se, ettei voi vähään aikaan pelata, niin hänkin ymmärsi, ettei etenkään AS:n oikeudentajulla voi vaatia lopettamista tasan nyt ja heti (ylipäänsä kaikki mikä pitää tehdä heti, on hänelle vaikeaa vuodesta toiseen, omassa tahdissaan toimii usein ihan hyvin). Mutta kun siis kumminkin pitäisi ja kyllähän me vanhemmat olemme parhaat asiantuntijat ja kiva olisi, jos kertoisimme, mitä keskustelusta jäi mieleemme... blaa blaa blaa. Siis kyse oli kivasta ihmisestä ja noin, mutta olen aika turhautunut välillä. Ainoa hyöty diagnoosista on se, että jotkut pojan opettajat ovat tajunneet pojan tietynlaisen käytöksen olevan muuta kuin ilkeyttä ja väärinkäsitykset koulussa ovat kaiketi vähentyneet. Mutta tosiaan kun ihminen on joustava kuin rautakanki ja se oma näkemys asioista ohjaa kaikkea toimintaa, niin hemmetin vaikeaa on elämä, vaikka onhan poika toisaalta ihan hyväntahtoinen, ei tahallaan kiusaa tms. Monen Aspergerin kanssa elämä on varmasti vielä paljon vaikeampaa eli ei huvittaisi liikaa valittaa, mutta ihmetyttää tämä, että toisaalta lapsille ja nuorille halutaan antaa diagnooseja, mutta jos lapsi ei ole yhteistyöhaluinen (kuinka moni teini-AS on?), niin ei siitä juuri hyötyä ole. Lapsella vaan vahvistuu se tunne, että hän on nurkkaan ajettu ja kaikki aikuiset haluavat vain vaikeuttaa hänen elämäänsä kaikenlaisilla palavereilla jne. Huoh. Kyllä monesti tuntuu siltä, että lapsen asioita miettiessä on aikaa mennyt hukkaan aivan tolkuttomasti. Siis nimenomaan siksi, ettei siitä ole mitään hyötyä, vaikka mitä yrittäisi. Diagnooseja kannattaisi miettiä vasta sitten, kun lapsia ja nuoria voidaan konkreettisesti niiden avulla auttaa.

Meillä nyt ei ole teinillä mitään diagnooseja, kunhan on vaan paha teini-iän angsti, mutta tosiaankaan aina omaan lapseensa ei saa puheyhteyttä. Useaan päivään, jopa viikkoon. Eli ymmärrän hyvin, että erityisteinin kanssa on vielä hankalampi päästä keskusteluyhteyteen tai saada puhetta perille kuin meillä, kun ei se edes meilläkään onnistu. Asiantuntijat ja pienempien lasten vanhemmat, joilla ei vielä teinejä, neuvovat että puhukaa, puhukaa ja vielä kerran puhukaa kuin ihmiselle. Kiva juttu, mutta kun sulkeutuneelle teinille puhuminen on kuin puhuisi sahapukille. Paitsi ettei sahapukki tiuski ja v*ttuile takaisin. Ja ainakin meillä siis teini sulkeutuu huoneeseensa ja on tehnyt selväksi, että siellä ei tarvitse lärviään vanhempien näyttää. 

Kaiholla muistelen pikkulapsiaikojen jouluja, kun lapset haltioituivat koristeista, availivat kalenterin luukkuja onnessaan ja yhdessä leivottiin ja nautittiin joulutunnelmasta. Ja pakettien määrä ratkaisi, ei hinta. Nyt on kaikki toisin. Väkisinkin tällainen vaikuttaa joulumieleen ja tuntuu, että mielekkyys laittaa koko joulua on kateissa. 

Ap

Minä istuttaisin ipanan eteeni, ja kertoisin, miltä hänen käytöksensä tuntuu, ja mitä häneltä odotan ja toivon. Mm. kiitollisuutta, kohteliaisuutta ja kaunista käytöstä. Ja tekisin selväksi, että mitä huono käyttäytyminen aiheuttaa, esim. rahahanat kiinni tms. etuja pois. Ja pitäisin tiukasti kiinni rajoista!

Käske kasvaa aikuiseksi ja opetella rahan arvo. Lapsellinenhan tuo on ikäisekseen. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä nyt ei ole teinillä mitään diagnooseja, kunhan on vaan paha teini-iän angsti, mutta tosiaankaan aina omaan lapseensa ei saa puheyhteyttä. Useaan päivään, jopa viikkoon. Eli ymmärrän hyvin, että erityisteinin kanssa on vielä hankalampi päästä keskusteluyhteyteen tai saada puhetta perille kuin meillä, kun ei se edes meilläkään onnistu. Asiantuntijat ja pienempien lasten vanhemmat, joilla ei vielä teinejä, neuvovat että puhukaa, puhukaa ja vielä kerran puhukaa kuin ihmiselle. Kiva juttu, mutta kun sulkeutuneelle teinille puhuminen on kuin puhuisi sahapukille. Paitsi ettei sahapukki tiuski ja v*ttuile takaisin. Ja ainakin meillä siis teini sulkeutuu huoneeseensa ja on tehnyt selväksi, että siellä ei tarvitse lärviään vanhempien näyttää. 

Kaiholla muistelen pikkulapsiaikojen jouluja, kun lapset haltioituivat koristeista, availivat kalenterin luukkuja onnessaan ja yhdessä leivottiin ja nautittiin joulutunnelmasta. Ja pakettien määrä ratkaisi, ei hinta. Nyt on kaikki toisin. Väkisinkin tällainen vaikuttaa joulumieleen ja tuntuu, että mielekkyys laittaa koko joulua on kateissa. 

Ap

Joo, kyllä minullakin juuri tämä joulun aika nostaa kaihon pintaan. Nyt poika ei edes tajua, että joulukuusta on alettu jo koristella. Ja kuinka ihanaa oli ostaa lahjoja, kun niin monenlaiset lelut olivat kiinnostavia, nyt kun ei kiinnosta mikään muu kuin tuo yksi peli. Vertailu on tietysti rumaa, mutta kyllä minusta on ihanaa, kun on tuo muutaman vuoden pienempi poika, joka jaksaa kiinnostua mm. joulusta.

Sitä olen myös miettinyt, että tämä nykyajan diagnoosi-villitys on joskus johtanut myös siihen, että jos lapsella ei ole diagnoosia, ajatellaan, että hän on automaattisesti jotenkin helppo tapaus. Eihän se niin mene. Esim. jo ihan temperamenteissakin on tosi haastavia. Ja helpommankin lapsen murkkuikä voi koetella vanhemman itsetuntoa.

Tuo puhuminen ja puhuminen on minusta myös vähän kaksipiippuinen juttu. Toki se keskusteluyhteys kannattaisi pitää jotenkin auki, jos vaan mahdollista, mutta ainakin minusta tuntuu, että nuo monologit mitä käyn välillä pojalle pitämässä vain sairastuttavat tätä suhdetta. Ikään kuin vanhemman vastuu olisi suorittaa vaan kaikki normaalit käytännöt, oli vastine niihin mikä hyvänsä. Poikaa vain ärsyttävät minun esitelmäni ja tivaamiseni ja itsestäni tuntuu kuin matelisin ja nöyristelisin, että "voisitsää ja viitsisitsää nyt vastata vai mitenkä olisi ja millehän mutkalle vielä itseni vääntäisin"! Vanhemman pitäisi myös vaatia itseään kunnioitettavan ja kun normaali tapani reagoida epäkunnioittavaan käytökseen on väistyä viileästi takavasemmalle, niin nyt lapsen kanssa pitäisi vaan kääntää toinenkin poski. Miksei teinin kanssa voisi toimia niin, että keskustelemme ja teemme yhdessä jotain vasta sitten, kun kohtelet minua kutakuinkin ihmismoisesti? Omasta nuoruudestani muistan oman tilan tarpeen ja siltä pohjalta ymmärrän sen poikani kohdalla. Muistan myös sen ärsyyntymisen, kun äitini halusi udella jotakin, ja vaikkei huutaminen tms. hänen osaltaan olisi tilannetta parantanut, inhosin myös sellaista tiettyä "matelua" ja YMMÄRTÄMISTÄ...

se AS-pojan äiti

Kyllä minäkin halveksisin ihmistä, jolta saa mitä vaan mököttämällä.

Saiko hän uhmaikäisenäkin karkkia kun makasi kaupan lattialla huutaen?

Elämä kun menee niin, että myös vanhempien on kasvettava samaa vauhtia kuin lapsien.

Kahden entisen teinin äiti, voin sanoa että meillä ei ollut tuollaista, jos joskus räiskyi, en olisi ehtinyt tätä vastausta kirjoittaa kun oltiin jo yhteisymmärryksessä.

Kuin minä olisin kirjoittanut tuon. Mullakin tyttö ja ikää 16v. Haistattelua, vi**u-sanan viljelyä ja vaatimuksia. Kiitollisuutta harvoin. Onko tämä joku myöhäispuberteetti vai mikä? Ja totta. Kasvatus mennyt varmaan meilläkin pieleen.

Otan osaa. Mulla toivottavasti murrosiän pahin takana päin. Kaksi vuotta ollut ihan kamala angsti. Iltaisin olen ollut ihan poikki ja väsynyt riitelyyn. Lapsi vaati koko ajan kaikkea. Vieraiden mielestä hyvin käyttäytyvä mutta kotona kamala. Nyt helpottanut. Jos voimasi loppuu käy juttelemassa asiantuntijan kanssa. Itse kävin ja oli helpottavaa kertoa kotitilanteesta. Sain hyviä vinkkejä ja huomasin itsekkin toimineen joskus hassusti. Toisilla vaan on enemmän temperamenttia. Ennakointi on auttanut paljon. Opin tietämään etukäteen milloin tulee angstia ja varauduin siihen. Esim joululahjaksi ostin viimevuonna lahjakortin lempiliikkeeseen, niin vältyin yhdeltä riidalta. Nyt odotan positiivisella mielellä joulua, sillä puolivuotta ollut hyvää kautta. Et ole yksin, jotkut murkut ovat vain "rasittavia":)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En osaa muuta sanoa kuin että voimia. Oma teinini lintsaa koulusta päivittäin. Useimpina päivinä menee kuitenkin pariksi tunniksi erityisopettajan kanssa tekemään tehtäviä. Arvosanat on nelosia, vitosia. Tyhmä ei ole, mutta patalaiska eikä ymmärrä omaa parastaan. Saisi varmasti osasta aineista kiitettäviä, jos viitsisi tehdä jotain.

Kotona tietysti riidellään jatkuvasti. Koulunkäynnistä tai paremminkin käymättömyydestä, kotitöistä, säähän sopimattomasta pukeutumisesta,muiden tavaroiden viemisestä, tavaroiden paiskomisesta ja rikkomisesta. Elämä on yhtä riitelyä, huutamista ja tiuskimista. Tänään otin puhelimen pois huonon käytöksen (mm. töni minua, viskoi tavaroita) ja lintsaamisen takia. Siitä suivaantuneena ryntäsi ulos ulko-ovesta ilman kenkiä. Annoin rauhoittua hetken aikaa ja kävin sitten hakemassa takaisin. En tajua miten tähän on tultu. Ollaan ihan tavallinen perhe, on rajoja ja rakkautta. Tilanne on äärimmäisen väsyttävä.

Kaikesta huolimatta kyseessä on oma rakas lapseni. Yritän aina sopia riidat. Kun teini on rauhoittunut, keskustelukin saattaa onnistua. Tänään käytiin sitten myöhemmin yhdessä jouluruokia ostamassa. En pysty itse nostelemaan kasseja ja tarvitsin teinin avuksi. Hirveän väännön takanahan se oli, että suostui mukaan lähtemään, mutta tuli sitten lopulta. On tuolla jotain lahjojakin odottamassa, en tiedä osaako arvostaa, tuskin puolta tuntia kauempaa ainakaan.

ADHD - tai persoonallisuushäiriö.

Siskolla diagnosoitiin rajatilapersoona. Murrosiässä anoreksia, epävakautta, törppöä puhetta jne.

Kannattaisi viedä kunnon psykologisiin testeihin.

Sanoin, etten avaudu enempää, mutta siis kyllä on tutkittu ja perusteellisesti. Ja joitain diagnoosejakin on. Mutta ei ne diagnoosit asiaa miksikään muuta. Ei niihin mitään parantavia hoitoja ole olemassa. Hankalaa on elämä, mutta autetaan teiniä kaikin keinoin. Raskasta se vaan on, kun vastassa on yleensä pelkkää haistattelua. Vanhemmillehan mitään muuta kuin keskusteluapua tähän tilanteeseen ei ole tarjolla.

Hyvää ja rauhallista joulua kaikille teinien vanhemmille! Koitetaan kestää ja toivoitaan, että lapset kasvaessaan tulevat järkiinsä.

Olen sen 13-v. Asperger-pojan äiti ja minullekin on todella tullut mieleen, että vaikka ainakin meillä se diagnoosi auttaa osittain ymmärtämään pojan sielunelämää, ei se diagnoosi takaa mitään konkreettista helpotusta tilanteeseen. Meilläkin kävi kotona joku pojan valmentaja, kiva ihminen joo, mutta kun ei poika hänellekään suostunut sanomaan mitään, ei valmentaja voi puhua kuin yleisellä tasolla. Olimme odottaneet tuota valmentajaa jo jonkin aikaa, mutta hyöty käynnistä oli kyllä ihan plus miinus nolla. Samat ohjeet olen lukenut jo vuosia sitten. Pelaaminen pitäisi pystyä hänen mukaansa lopettamaan tietyllä kellonlyömällä, mutta kun pelaa pelejä, joiden kestoa ei voi ennakoida ja keskeyttämisestä seuraa se, ettei voi vähään aikaan pelata, niin hänkin ymmärsi, ettei etenkään AS:n oikeudentajulla voi vaatia lopettamista tasan nyt ja heti (ylipäänsä kaikki mikä pitää tehdä heti, on hänelle vaikeaa vuodesta toiseen, omassa tahdissaan toimii usein ihan hyvin). Mutta kun siis kumminkin pitäisi ja kyllähän me vanhemmat olemme parhaat asiantuntijat ja kiva olisi, jos kertoisimme, mitä keskustelusta jäi mieleemme... blaa blaa blaa. Siis kyse oli kivasta ihmisestä ja noin, mutta olen aika turhautunut välillä. Ainoa hyöty diagnoosista on se, että jotkut pojan opettajat ovat tajunneet pojan tietynlaisen käytöksen olevan muuta kuin ilkeyttä ja väärinkäsitykset koulussa ovat kaiketi vähentyneet. Mutta tosiaan kun ihminen on joustava kuin rautakanki ja se oma näkemys asioista ohjaa kaikkea toimintaa, niin hemmetin vaikeaa on elämä, vaikka onhan poika toisaalta ihan hyväntahtoinen, ei tahallaan kiusaa tms. Monen Aspergerin kanssa elämä on varmasti vielä paljon vaikeampaa eli ei huvittaisi liikaa valittaa, mutta ihmetyttää tämä, että toisaalta lapsille ja nuorille halutaan antaa diagnooseja, mutta jos lapsi ei ole yhteistyöhaluinen (kuinka moni teini-AS on?), niin ei siitä juuri hyötyä ole. Lapsella vaan vahvistuu se tunne, että hän on nurkkaan ajettu ja kaikki aikuiset haluavat vain vaikeuttaa hänen elämäänsä kaikenlaisilla palavereilla jne. Huoh. Kyllä monesti tuntuu siltä, että lapsen asioita miettiessä on aikaa mennyt hukkaan aivan tolkuttomasti. Siis nimenomaan siksi, ettei siitä ole mitään hyötyä, vaikka mitä yrittäisi. Diagnooseja kannattaisi miettiä vasta sitten, kun lapsia ja nuoria voidaan konkreettisesti niiden avulla auttaa.

Hei! Puit juuri sanoiksi omia ajatuksiani! "En mä halua mitään palaverejä!" on oman teinimme tyypillinen reaktio, kun taas pitäisi lähteä jonnekin keskustelemaan. Enkä kyllä suoraan sanoen itsekään aina jaksaisi, kun eipä se yleensä kauheasti hyödytä, mutta monen ihmisen aikaa siinä palaa. As-coachingia on myös meillä kokeiltu, mutta se ei kyllä valitettavasti käytännössä toiminut alkuunkaan, vaikka alunperin vaikutti todella hyvältä idealta.

Teinitytöt.. hyi yök

Vierailija kirjoitti:

Meillä nyt ei ole teinillä mitään diagnooseja, kunhan on vaan paha teini-iän angsti, mutta tosiaankaan aina omaan lapseensa ei saa puheyhteyttä. Useaan päivään, jopa viikkoon. Eli ymmärrän hyvin, että erityisteinin kanssa on vielä hankalampi päästä keskusteluyhteyteen tai saada puhetta perille kuin meillä, kun ei se edes meilläkään onnistu. Asiantuntijat ja pienempien lasten vanhemmat, joilla ei vielä teinejä, neuvovat että puhukaa, puhukaa ja vielä kerran puhukaa kuin ihmiselle. Kiva juttu, mutta kun sulkeutuneelle teinille puhuminen on kuin puhuisi sahapukille. Paitsi ettei sahapukki tiuski ja v*ttuile takaisin. Ja ainakin meillä siis teini sulkeutuu huoneeseensa ja on tehnyt selväksi, että siellä ei tarvitse lärviään vanhempien näyttää. 

Kaiholla muistelen pikkulapsiaikojen jouluja, kun lapset haltioituivat koristeista, availivat kalenterin luukkuja onnessaan ja yhdessä leivottiin ja nautittiin joulutunnelmasta. Ja pakettien määrä ratkaisi, ei hinta. Nyt on kaikki toisin. Väkisinkin tällainen vaikuttaa joulumieleen ja tuntuu, että mielekkyys laittaa koko joulua on kateissa. 

Ap

Onko millainen ikäero muihin sisaruksiin? Oletko edelleen teinin isän kanssa yhdessä?

Sitä vituttaa ja samaan aikaan sillä on paha olla, kun se ei haluaisi olla ilkeä mutta ei muutakaan voi. Se haluaisi tulla mukaan ja viettää kivaa perheiltaa, mutta ei oikein tiedä, miten sen voisi tehdä, kun on jo loukannut jatkuvasti teitä.

Anna sen siis olla oloissaan. Kun se on valmis itse tulemaan esiin, älä ala heti esittää vaatimuksia siitä, että "pää pois perseestä", kuten yksi aiempi kommentoija käski, vaan ole kuin et huomaisikaan.

Jos se esittää vaatimuksia, sanot ilman riitaa, että lahja on jo saatu ja rahat kulutettu eikä rahaa enempään ole, mutta nyt hän tietää, mihin teidän koulutuksellanne rahat riittävät ja voi itse sitten ponnistella paremmalle oksalle, te kyllä autatte opiskeluaikana elinkustannuksissa.

Älä vittuile takaisin, ole kiltti. Ei se mahda sille mitään, että paha olo hyökyy yli. Sinä olet aikuinen, olet selvinnyt pahemmastakin. Se teini ei ole.

Minun poikani on jo reippaasti yli 20-vuotias ja purkaa pahaa oloaan minuun, ei juuri muihin. On paljon ongelmia ja rikoshistoriaa, mutta toki myös onnistumisia. Elämäni on yhtä ahdistusta, pelkoa ja häpeääkin, jota tosin en hänelle näytä vaan yritän tukea kun onnistumisia tulee, ja en kommentoi mutta neuvon kun tulee huonoja asioita eteen. Paljon on takana ja ei hallitse oikein itseään. Lomat ovat pahimmat, mutta opiskeluaikana menestyy. Tämä elämä on vaan nieltävä ja  toivottava, että ihan pahinta ei tapahtu. Eniten pelkään, että uppoaa huumeisiin.

Täällä 14v pojan 23v isosisko. En luonnollisesti asu enää kotona, enkä edes enää samalla paikkakunnalla perheeni kanssa, mutta olemme läheisesti tekemisissä ja äitini avautuu minulle usein veljeni edesottamuksista. Veli on todella itsepäinen ja monien muiden teinien tapaan osaa kyllä vaatia asioita ja osaa hyödyntää vanhempien eron. Meillä on aina ollut rakastava koti, mutta jonkinlaiset rajat ja kuri ovat aina olleet. Isäni on tehnyt sen virheen että on ehkä mielestäni liikaakin lellinyt nyt veljeäni, jolloin äitini joutuu yksin olemaan se pahis, joka pitää rajoista kiinni. Veljeni on nyt 4 vuotta ollut ns ainoana lapsena, ja saanutkin esim. paljon kalliimpia ja isompia joululahjoja kuin itse aikoinani sain. Hänelle tuntuu olevan vaikeaa tehdä pieniäkään kotitöitä, mutta yleensä taipuu tekemään edes jotain pienen taistelun jälkeen. Mitään rahanarvoisia palkintoja meillä ei ole ikinä kotitöistä saatu, eikä kuulukaan saada. Tulkuttaa tosi paljon ja on välillä tosi ilkeäkin, mutta ei aivan mahdoton, koska vanhempani eivät (onneksi) sellaista käytöstä siedä. Hänen kanssaan pystyy puhumaan, mutta jos vain käskyttää ja komentaa, niin siitä ei tule mitään. Asiat menee parhaiten perille kun keskustelee kuin aikuiselle. Hän jopa osti kaikille perheenjäsenille joululahjat, kun selitin hänelle puhelimessa, että on tärkeää huomioida läheiset, koska kaikki muutkin ostavat hänelle lahjoja. Eikä sen tarvitse olla mitään hienoa ja kallista (14-vuotiaalla harvoin on paljon rahaa käytössään) vaan vaikka jotain itse tehtyä. Meni perille. Jos olisin paasannut, niin tuskin olisi mennyt. Tai mistä tuon tietää, hällä vaikuttaisi olevan kuitenkin perus käytöstavat ihan ok, vaikka välillä kiroileekin yms. Isommat sisarukset saattavat usein olla parempia herättelijöitä kuin vanhemmat. Usein teinit katsovat vanhempia sisaruksiaan ikään kuin ylöspäin.

Satikutia

Huono provo. En jaksanut lukea.

Teini on itsekeskeinen kun aivot ovat kehittymässä eikä järki pysy mukana. Silti ei tarvitse huonoa käytöstä sietää kotonaan, jos ei osaa muitten seurassa olla niin mököttäköön. 

Voi tietysti häntä pyytää yhdessä leffaa katsomaan tai vaikka kävelylle kahdestaan. Voi kertoa että ärripurria rakastaa äiti ja jos jostain haluaa keskustella, äiti kuuntelee. 

Vierailija kirjoitti:

Ilmottaisin, että jos armon ylhäisyys ei osaa opetettuja käytöstapoja, sopii olla joulun ihan omassa ylhäisessä yksinäisyydessään. Joku raja se on teinin käytöksellä ja itsekkyydellä, pilata nyt muilta joulu omalla tuittupäisyydellään.

Opeta, että teoilla on seuraus, joulu on peruttu hänen osaltaan.

Tuo olisi teininä ollut ihanaa. Mutta lapset hankitaan siksi alapäästä saa helpommin seuraa kuin omilla avuillaan hankkimalla. Ei seurastaan saa päättää itse kuin vasta parinkymmenen vuoden kärsimyksen päätteeksi.