Lue keskustelun säännöt.
Onko ok puhua kohtukuolemasta samalla tavalla kuin lapsen kuolemasta?
19.12.2016 |
Päädyin vahingossa lukemaan yhden blogin tekstejä. Kirjoittaja kertoi, että kun Niilo (nimi muutettu) kuoli, tapahtui sitä ja tätä.
Koska en tuntunut historiaa, selvitin blogin alkutaipaleelta mihin tämä Niilo kuoli. Selvisi, että kyseessä oli kohtukuolema. Ei siinä mitään, varmasti rankkaa. Usein kuitenkin tuntuu, että nämä pitävät itsestään kovempaa ääntä kuin ne, jolta on oikeasti kuollut lapsi.
Kommentit (64)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun vauva kuoli kohtuun rv32. Minä synnytin hänet ja pidin häntä sylissäni. Silittelin ja itkin. Saimme hänestä valokuvan muistoksi ja pienen pienen jalanjäljen. Ihan kauheaa oli antaa hänet pois kätilölle, jonka toimitti hänet eteenpäin ensin ruumiinavaukseen ja sitten myöhemmin haudattavaksi.
Eikö mun vauva ollut jonkun mielestä oikeasti vauva?! Oliko mun kokemus jotenkin vähäisempi kuin sen äidin, jonka vauva kuoli heti syntymän jälkeen? Suru on musertava, inhottaa lukea täältä tällaisia aloituksia!
Jep, se ei todellakaan ollut lapsi, sanan varsinaisessa merkityksessä.
Mikäli olisit pitänyt sen sisälläsi, ja synnyttänyt täysiaikaisena, silloin se olisi ollut oikea lapsi. Ei voi olla ainakaan kenenkään äidin kirjoittama. Järkyttävää tekstiä...
Voi apua mikä kommentti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun vauva kuoli kohtuun rv32. Minä synnytin hänet ja pidin häntä sylissäni. Silittelin ja itkin. Saimme hänestä valokuvan muistoksi ja pienen pienen jalanjäljen. Ihan kauheaa oli antaa hänet pois kätilölle, jonka toimitti hänet eteenpäin ensin ruumiinavaukseen ja sitten myöhemmin haudattavaksi.
Eikö mun vauva ollut jonkun mielestä oikeasti vauva?! Oliko mun kokemus jotenkin vähäisempi kuin sen äidin, jonka vauva kuoli heti syntymän jälkeen? Suru on musertava, inhottaa lukea täältä tällaisia aloituksia!
Jep, se ei todellakaan ollut lapsi, sanan varsinaisessa merkityksessä.
Mikäli olisit pitänyt sen sisälläsi, ja synnyttänyt täysiaikaisena, silloin se olisi ollut oikea lapsi.
Herranjestas! Mun vauva syntyi rv 32, mutta elossa. Eikö tuo mun nykyään 4v olekaan lapsi?! Mikä se sitten on? Ei ole täysiaikainen, ei!!!
Vierailija kirjoitti:
On siinä aikamoinen ero, jos Niilo kuolee 15-vuotiaana mopo-onnettomuudessa, verrattuna siihen, että hän kuolee jo kohdussa. Jos näitä käsitellään samanarvoisina tapahtumina, niin kyllä minä hieman oudoksun, vaikka yksilöllisiä asioita nämä tietysti ovat eikä mikään laki määrää, miten niitä pitää käsitellä.
Lakihan nimenomaan määrää miten pitää käsitellä. Jos lapsi kuolee kohtuun, niin lapsi pitää haudata. Raja on 22 raskausviikkoa. Samoin äitiysvapaa, se 105 päivää posahtaa käytettäväksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On siinä aikamoinen ero, jos Niilo kuolee 15-vuotiaana mopo-onnettomuudessa, verrattuna siihen, että hän kuolee jo kohdussa. Jos näitä käsitellään samanarvoisina tapahtumina, niin kyllä minä hieman oudoksun, vaikka yksilöllisiä asioita nämä tietysti ovat eikä mikään laki määrää, miten niitä pitää käsitellä.
Eli 43-vuotiaana kuollut on surullisempaa kuin 7-vuotiaana kuollut?
Eikö se yleensä ole sitä surullisempaa mitä nuorempi lapsi? Siis jos edes voisi verrata, mitä ei tietenkään voi tehdä.
Et ole koskaan kuullut kohtukuolleen lapsen ääntä, et koskenut häneen (elävänä) et saanut hänen kanssaan yhteisiä kokemuksia (jos verrataan siihen 6- vuotiaaseen)
kohtukuolleen lapsen muistat vain tuntemuksissa mahassa, kun taas 7- vuotiaan kanssa on hiukan enemmän muistoja ja kokemuksia
Eli kohtukuolema rv 38 ei ole oikea kuolema, vaikka lapselle on hankittu kaikki sängyt, lelut, vaatteet, vaunut... Kuinka tyhjältä varmasti tuntuu, kun sairaalasta palaa kotiin vauvavalmiiseen taloon, jonne vauvaa ei saatukaan.
Kauan toivotun lapsen synnyttää vain, jotta tämän voi haudata. Mutta tämä kuoli jo kohdussa, ei siis oikea kuolema... Kuulostat idiootilta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Et ole koskaan kuullut kohtukuolleen lapsen ääntä, et koskenut häneen (elävänä) et saanut hänen kanssaan yhteisiä kokemuksia (jos verrataan siihen 6- vuotiaaseen)
kohtukuolleen lapsen muistat vain tuntemuksissa mahassa, kun taas 7- vuotiaan kanssa on hiukan enemmän muistoja ja kokemuksia
Niinpä. Miten riipaisevalta ja murskaavalta se tuntuukaan, kun ei ole koskaan saanut kuulla kohtuun kuolleen lapsensa ääntä tai ei ole saanut häntä koskaan pitää elävänä sylissä. Tai saanut nähdä hänen silmiään, jotka olisivat varmasti olleet kauniit.
Kaiken surun keskelläsi mietit vaan, miten olisit voinut antaa mitä tahansa, jos olisit edes hetken saanut pitää häntä sylissäsi tuntien hengityksen ja nähnyt hänen liikkuvan. Nyt sinulle annettiin syntymän jälkeen vain hiljaisuus.
Miten ihmeessä jollakin voi olla noin mustavalkoinen maailma. Tottakai äidillä on oikeus surra kuollutta lastansa, oli sitten kuollut kohtuun, vauvana, taaperona tai vaikka kouluikäisenä. Se on sen äidin oma lapsi. Käytännössä se kohtuun kuollut lapsi voi olla ihan ns. "valmis" lapsi joka vain kuolee ihan ilman syytä, siksi siitä käytetäänkin myös nimitystä kohdunaikainen kätkytkuolema, aivan niin kuin jotkut vauvat vain nukkuvat yön aikana pois. Miksi pitää verrata toisen surua ja spekuloida oikeutta surra.
Ei sen kohtuun kuolleen vauvan erota käytännössä kuin juridiikka jo syntyneen lapsen kuolemasta. Äiti A:n lapsi kuolee kohtuun juuri ennen syntymää rv41 ja äiti B synnyttää samaan aikaan vauvan joka syntyy viikolla 30 ja kuolee muutama tunti syntymän jälkeen, käytännössä vauva A olisi voinut olla valmiimpi maailmaan eikä äiti A:n suru ei ole yhtään vähäpätöisempi eikä niitä tule verrata. Vain lain silmissä vauva A on kohtukuollut ja vauva B "lapsi".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On siinä aikamoinen ero, jos Niilo kuolee 15-vuotiaana mopo-onnettomuudessa, verrattuna siihen, että hän kuolee jo kohdussa. Jos näitä käsitellään samanarvoisina tapahtumina, niin kyllä minä hieman oudoksun, vaikka yksilöllisiä asioita nämä tietysti ovat eikä mikään laki määrää, miten niitä pitää käsitellä.
Eli 43-vuotiaana kuollut on surullisempaa kuin 7-vuotiaana kuollut?
Eikö se yleensä ole sitä surullisempaa mitä nuorempi lapsi? Siis jos edes voisi verrata, mitä ei tietenkään voi tehdä.
Et ole koskaan kuullut kohtukuolleen lapsen ääntä, et koskenut häneen (elävänä) et saanut hänen kanssaan yhteisiä kokemuksia (jos verrataan siihen 6- vuotiaaseen)
kohtukuolleen lapsen muistat vain tuntemuksissa mahassa, kun taas 7- vuotiaan kanssa on hiukan enemmän muistoja ja kokemuksia
43-vuotiaan kanssa on vielä enemmän kokemusta.
Eikö kohtukuolema ole siksi juuri kaikista surullisinta: ainoastaan äiti sai tutustua lapseen, lapsi ei saanut nähdä maailmaa kuin äidin läpi, isä ei saanut kuin pidellä kuollutta lastaan sylissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On siinä aikamoinen ero, jos Niilo kuolee 15-vuotiaana mopo-onnettomuudessa, verrattuna siihen, että hän kuolee jo kohdussa. Jos näitä käsitellään samanarvoisina tapahtumina, niin kyllä minä hieman oudoksun, vaikka yksilöllisiä asioita nämä tietysti ovat eikä mikään laki määrää, miten niitä pitää käsitellä.
Eli 43-vuotiaana kuollut on surullisempaa kuin 7-vuotiaana kuollut?
Eikö se yleensä ole sitä surullisempaa mitä nuorempi lapsi? Siis jos edes voisi verrata, mitä ei tietenkään voi tehdä.
On hiukan hämmentävää että kun puhun lapsestani joka kuoli kaksi vuotta sitten ennen joulua että minulle tulee tästä joululaulusta hänet mieleen koska hän aina lauloi tätä niin joku keskenmenon saanut sanoo että tiedän tunteen minultakin on kuollut lapsi...
Suru on varmaan yhtä suuri molemmilla mutta minusta tyhmää verrata kokemusta. Olen kokenut sekä lapsen kuoleman että kohtukuoleman ja sanomattakin selvää kumpi noista on pahempi..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun vauva kuoli kohtuun rv32. Minä synnytin hänet ja pidin häntä sylissäni. Silittelin ja itkin. Saimme hänestä valokuvan muistoksi ja pienen pienen jalanjäljen. Ihan kauheaa oli antaa hänet pois kätilölle, jonka toimitti hänet eteenpäin ensin ruumiinavaukseen ja sitten myöhemmin haudattavaksi.
Eikö mun vauva ollut jonkun mielestä oikeasti vauva?! Oliko mun kokemus jotenkin vähäisempi kuin sen äidin, jonka vauva kuoli heti syntymän jälkeen? Suru on musertava, inhottaa lukea täältä tällaisia aloituksia!
Älä välitä ääliöiden kommenteista. Sinun kokemuksesi oli täysin yhtä validi kuin kaikkien muidenkin lapsensa menettäneiden. Vauvasi oli ihminen, eikä sinun tarvitse puolustella menetystäsi millään lailla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On siinä aikamoinen ero, jos Niilo kuolee 15-vuotiaana mopo-onnettomuudessa, verrattuna siihen, että hän kuolee jo kohdussa. Jos näitä käsitellään samanarvoisina tapahtumina, niin kyllä minä hieman oudoksun, vaikka yksilöllisiä asioita nämä tietysti ovat eikä mikään laki määrää, miten niitä pitää käsitellä.
Eli 43-vuotiaana kuollut on surullisempaa kuin 7-vuotiaana kuollut?
Eikö se yleensä ole sitä surullisempaa mitä nuorempi lapsi? Siis jos edes voisi verrata, mitä ei tietenkään voi tehdä.
Et ole koskaan kuullut kohtukuolleen lapsen ääntä, et koskenut häneen (elävänä) et saanut hänen kanssaan yhteisiä kokemuksia (jos verrataan siihen 6- vuotiaaseen)
kohtukuolleen lapsen muistat vain tuntemuksissa mahassa, kun taas 7- vuotiaan kanssa on hiukan enemmän muistoja ja kokemuksia
Kyllä me aika paljon toisiamme koskimme kun olimme yhteen kytkettynä sen yhdeksän kuukautta. Leikimmekin yhdessä. Opin lapsen unirytmin ja tunsin hänen voimakkaat potkunsa, hänen hikkansa, hänen reaktionsa asioihin. Hän kuuli minut, lauluni ja jutteluni, isänsä tarinat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On siinä aikamoinen ero, jos Niilo kuolee 15-vuotiaana mopo-onnettomuudessa, verrattuna siihen, että hän kuolee jo kohdussa. Jos näitä käsitellään samanarvoisina tapahtumina, niin kyllä minä hieman oudoksun, vaikka yksilöllisiä asioita nämä tietysti ovat eikä mikään laki määrää, miten niitä pitää käsitellä.
Eli 43-vuotiaana kuollut on surullisempaa kuin 7-vuotiaana kuollut?
Eikö se yleensä ole sitä surullisempaa mitä nuorempi lapsi? Siis jos edes voisi verrata, mitä ei tietenkään voi tehdä.
Et ole koskaan kuullut kohtukuolleen lapsen ääntä, et koskenut häneen (elävänä) et saanut hänen kanssaan yhteisiä kokemuksia (jos verrataan siihen 6- vuotiaaseen)
kohtukuolleen lapsen muistat vain tuntemuksissa mahassa, kun taas 7- vuotiaan kanssa on hiukan enemmän muistoja ja kokemuksia43-vuotiaan kanssa on vielä enemmän kokemusta.
Eikö kohtukuolema ole siksi juuri kaikista surullisinta: ainoastaan äiti sai tutustua lapseen, lapsi ei saanut nähdä maailmaa kuin äidin läpi, isä ei saanut kuin pidellä kuollutta lastaan sylissä.
Itse menetin lapseni syövälle kun hän oli 5- vuotias, hiukan vaikea kuvitella että joku kokee että lapsen kuolema ennen tämän syntymää olisi enemmän surullista.. Toivottavsti ei koskaan joudu näitä vertaamaan, voisi mieli muuttua..
Vierailija kirjoitti:
Jep, se ei todellakaan ollut lapsi, sanan varsinaisessa merkityksessä.
Mikäli olisit pitänyt sen sisälläsi, ja synnyttänyt täysiaikaisena, silloin se olisi ollut oikea lapsi.
Kenellekään ei saisi toivoa pahaa, mutta nyt melkeinpä toivon, että synnytät kuolleen lapsen raskausviikolla 32 ja voit edelleen olla sitä mieltä, että et synnyttänyt oikeaa lasta.
T. Toinen äiti, jonka esikoinen syntyi kuolleena rv 32+2
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis ymmärrättekö te idiootit että keskenmeno ja kohtukuolema on kaksi TÄYSIN eri asiaa!
Keskenmenossa sikiö/alkio lakkaa elämästä, yleensä syntyy itsestään. Siitä se veri. Keskenmenossa lapsi ei olisikaan voinut selvitä kohdun ulkopuolella. Raskaus loppuu, vauva ei enää kehittyisi vaikka kohtuun jostain syystä jäisi.
Kohtukuolema taas on LAPSI joka kuollut kohtuun. Eli lspsi, joks olisi voinut selvitä kohdun ulkopuolella. Lapsi, joka on potkinut äidin sisällä. Lapsi, jonka sydän pysähtyy, joka on muuten täysin terve vauva, täydelliset sormet, varpaat, pää, sisäelimet. Kaikki, mitä tarvitaan elämiseen, mutta jonka sydän vain lakkasi pumppaamasta.
Varmasti on kamalaa synnyttää lapsi vain haudatakseen tämä. "Minulta on kuollut 2-vuotias lapsi" vastaan "minulla on kuollut lapsi kohtuun rv32-39". En oikein ymmärrä, miksei jälkiminen saisi surra ihan yhtä paljon kuin ensimäinen.
Tai miksei keskenmenoaan sureva saisi surra yhtä paljon kuin nuo edelliset.
Kaikki pieniä ihmisen alkuja, kaikki varmasti toivottuja, rakastettuja.
Kun olin raskaana, rakastuin vauvaani jo ollessani rv 14. Olisin ollut surun murtama jos raskaus olisi mennyt kesken. Nyt kun minulla on lapsi sylissä, huomaan että rakastan lastani nyt paaaaaljon enemmän kuin hänen ollessaan kohdussa, mutta en tiennyt näin isosta rakkaudesta mitään ennen lastani. Silloin hänen ollessaan kohdussa, rakastin häntä enemmän kuin mitään. Joten ymmärrän, että verrataan lapsen menetykseen. En ymmärrä miksei saisi verrata.
Samalla logiikalla kukaan ei saisi surra käden amputoimista, koska joltakulta on amputoitu molemmat kädet ja joltain niiden lisäksi vielä jalka. Älkää verrstko surua, jokainen suree niin paljon kuin on tarvis. Suru auttaa eteenpäin.
Jos itsellä olisi vauva kuollut kohtuun niin en varmaan puhuisi sellaisten ihmisten seurassa juurikaan asiasta joilla on lapsi kuollut vaikka onnettomuudessa. Koska en kuitenkaan sinänsä olisi tuntenut vauvaani vaikka olisinkin ollut surullinen sen menetyksestä. Silti ne joilla onv anhempi lapsi kuollut niin ei varmaa ymmärtäisi että minullakin on rankkaa ja tulisi turhaa riitaa ja eripuraa.
Vierailija kirjoitti:
Päädyin vahingossa lukemaan yhden blogin tekstejä. Kirjoittaja kertoi, että kun Niilo (nimi muutettu) kuoli, tapahtui sitä ja tätä.
Koska en tuntunut historiaa, selvitin blogin alkutaipaleelta mihin tämä Niilo kuoli. Selvisi, että kyseessä oli kohtukuolema. Ei siinä mitään, varmasti rankkaa. Usein kuitenkin tuntuu, että nämä pitävät itsestään kovempaa ääntä kuin ne, jolta on oikeasti kuollut lapsi.
Näin se on.
Se ei ole oikee lapsi kenellekkään muulle kuin sille josta ei tullut edes äitiä.
Ehkä juuri sen vuoksi pitävät isointa meteliä.
Ikäväähän se on.
Tämä keskustelu kuvottaa minua. Miten kukaan voi arvostella kenenkään surua "vääräksi" tai "oikeaksi" suruksi? Miten kukaan voi kuvitellakaan, että se sikiö, jota olet jopa 9 kuukautta sisälläsi kantanut ei ole samansuuruisen surun arvoinen, jos se on ehtinyt kuolla kohtuun eikä vasta kohdun ulkopuolella. Itse olen ainakin haaveillut jo paljonkin lapsen kohdunulkopuolisesta elämästä raskauteni aikana. Miettinyt sitä kuinka tuo oppii kävelemään ja puhumaan, menee päiväkotiin, kouluun, opiskelemaan... olen miettinyt miltä pieni lapseni tuoksuu, kun hänet pian saan syliini. Jos hän nyt sattuisi kuolemaan, juuri ennen syntymähetkeään, en voisi sillä hetkellä suurempaa surua kuvitellakaan. Ei minun tarvitse perustella suruani kenellekään eikä verrata sitä muiden suruun.
Jokaisen läheisen ja rakkaan kuolema on surullinen ja jopa siitä kohdussa kuolleesta jää äidille ikuiset muistot. Mielestäni on inhottavaa ja epäempaattista todeta, ettei kohtuun kuollut ole samalla tavalla kuollut kuin vaikka 5-vuotias syöpään kuollut lapsi, eikä kohtukuolemaa saisi silloin surra samalla tavalla.
Jos jopa tällaiseen aiheeseen täytyy julkisesti tarttua, täytyy ihmisen henkisessä elämässä olla jotain muutakin vialla. En ole vielä elämäni aikana koskaan kyseenalaistanut kenenkään surua, ja ihmettelen miksi kenenkään tervejärkisen ja empatiakykyisen ihmisen edes tarvitsisi niin tehdä.
Mielenkiinnosta haluaisin tietää, mikä tässä aiheessa aloittajaa niin kovin häiritsee, että siitä piti kirjoittaa tällainen suorastaan halveksiva aloitus?
On ok. Kohtukuolema on hirveä tapahtuma.
kirjoitti:
Tämä keskustelu kuvottaa minua. Miten kukaan voi arvostella kenenkään surua "vääräksi" tai "oikeaksi" suruksi? Miten kukaan voi kuvitellakaan, että se sikiö, jota olet jopa 9 kuukautta sisälläsi kantanut ei ole samansuuruisen surun arvoinen, jos se on ehtinyt kuolla kohtuun eikä vasta kohdun ulkopuolella. Itse olen ainakin haaveillut jo paljonkin lapsen kohdunulkopuolisesta elämästä raskauteni aikana. Miettinyt sitä kuinka tuo oppii kävelemään ja puhumaan, menee päiväkotiin, kouluun, opiskelemaan... olen miettinyt miltä pieni lapseni tuoksuu, kun hänet pian saan syliini. Jos hän nyt sattuisi kuolemaan, juuri ennen syntymähetkeään, en voisi sillä hetkellä suurempaa surua kuvitellakaan. Ei minun tarvitse perustella suruani kenellekään eikä verrata sitä muiden suruun.
Jokaisen läheisen ja rakkaan kuolema on surullinen ja jopa siitä kohdussa kuolleesta jää äidille ikuiset muistot. Mielestäni on inhottavaa ja epäempaattista todeta, ettei kohtuun kuollut ole samalla tavalla kuollut kuin vaikka 5-vuotias syöpään kuollut lapsi, eikä kohtukuolemaa saisi silloin surra samalla tavalla.
Jos jopa tällaiseen aiheeseen täytyy julkisesti tarttua, täytyy ihmisen henkisessä elämässä olla jotain muutakin vialla. En ole vielä elämäni aikana koskaan kyseenalaistanut kenenkään surua, ja ihmettelen miksi kenenkään tervejärkisen ja empatiakykyisen ihmisen edes tarvitsisi niin tehdä.
Mielenkiinnosta haluaisin tietää, mikä tässä aiheessa aloittajaa niin kovin häiritsee, että siitä piti kirjoittaa tällainen suorastaan halveksiva aloitus?
Kun se syntymätön sikiö ei ole lapsi kenellekkään muulle.
Melkein voisi verrata mielikuvitusolennon kuolemaan.
Naisilla usein vaikeuksia yleensäkin erottaa todellisuus puheista.
Kuplassa vaan elävät.
Tietenkin siellä omassa kuplassaan saa surra ja tehdä mitä tykkää.
Mutta ei tarvii olettaa että kaikki muut tulevat siihen kuplaan mukaan.
Me ihmiset ollaan erilaisia sen suhteen, miten sen mahassa olevan alkion/sikiön/vauvan mieltää. Nykyään minulle lapsi on lapsi jo plussatestistä, mutta näin ei aina ollut. Ei ennen ensimmäisen lapseni syntymää. Oli vaikea käsittää, että siellä kohdussa on jotain elävää. Ja kyllä, nykyään pidän aborttia murhana. Onneksi, oman itseni kannalta, en ole yhtään tehnyt ennenkään. Jos se kohdussa oleva asukas on mielikuvissa ja arvomaailmassa elävä lapsi jo alusta lähtien, sen menettäminen on kamala tragedia. Lapsen kuolema. Toki varmasti jokaisella on jonkinlainen itsesuojeluvaisto sen raskauden alkukolmanneksen ajan, mutta silti. Kohdussa olevalla vauvalla voi olla jo nimi, oma sänky, oma paikka perheessä ja unelmissa. Kyllä sen menettämistä saa ja pitää surra, juuri siten kun itsestä tarpeelliselta tuntuu.