Lue keskustelun säännöt.
Onko ok puhua kohtukuolemasta samalla tavalla kuin lapsen kuolemasta?
19.12.2016 |
Päädyin vahingossa lukemaan yhden blogin tekstejä. Kirjoittaja kertoi, että kun Niilo (nimi muutettu) kuoli, tapahtui sitä ja tätä.
Koska en tuntunut historiaa, selvitin blogin alkutaipaleelta mihin tämä Niilo kuoli. Selvisi, että kyseessä oli kohtukuolema. Ei siinä mitään, varmasti rankkaa. Usein kuitenkin tuntuu, että nämä pitävät itsestään kovempaa ääntä kuin ne, jolta on oikeasti kuollut lapsi.
Kommentit (64)
Kohtukuolema (tai keskenmeno) on varmasti kamala asia ja siitä seuraava suru on suuri. Ja niinkuin jo todettiin, jokainen kokee surun omalla tavallaan eikä niitä voi tai ole mielekästä vertailla tai mitätöidä toista.
Henkilökohtaisesti kuitenkin jos minun pitäisi valita kohtukuolema tai vaikka 2vuotiaan lapsen kuolema, niin ei tarvitsisi sekuntiakaan miettiä. Uskon, keskenmenon suht myöhäisillä viikoilla kokeneena, että kohtukuolemasta minä pääsisin yli. Syntyneen lapsen kuolemaa en halua edes ajatella, ainakin näin ilman kokemusta (onneksi) tuntuu, ettei se olisi mitenkään mahdollista päästä asian yli. Tämä on kuitenkin vain oma kokemukseni ja ajatukseni, jokainenhan on yksilö ja kiintyy eri asteisesti syntymättömään lapsen (minä en kiinny lainkaan samalla tavalla kuin syntyneeseen).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielestäni surua kaiketi syventää sekin ettämonnsyntynyt kiintymyssuhde johonkuhun, tuntee hänet paremmin ja ollut kontaktissa muutoinkin kuin vatsanahkan läpi.
Lapsen kuolema on aina raskasta. Oli sitten minkä ikäinen tahansa tai kohtukuolema (kyseessä kuitenkin toivottu lapsi).
Kyllä minulla ainakin oli hyvin voimakas tunneside syntymättömään lapseeni. Hän kasvoi sisälläni ja jokaisena päivänä muistutti olemassaolostaan liikkumalla. Väitän, että kyllä minä häntä rakastin aivan valtavasti jo sikiöaikana, vaikka en tiennytkään miltä hän tulisi näyttämään, miltä hänen äänensä kuuloistaisi, millainen hänen luonteensa kasvaessa olisi.
Hän oli silti kovasti odotettu ja rakastettu, ja luojan kiitos sain synnyttää elävän ja terveen vauvan, joka keväällä täyttää 3 vuotta. Rakastan häntä ihan mielettömästi, enkä koskaan halua joutua hautaamaan häntä.
En tiedä, miltä tuntuu haudata oma lapsi - oli hän sitten kuollut sikiöaikana tai sen jälkeen, mutta voin vain kuvitella sen tuskan. Raskausaika on todella pitkä aika kiintyä johokin, itse kiinnyin jo ajatukseen lapsesta siinä vaiheessa, kun kuukautiset oli myöhässä mutta en ollut tehnyt testiä. Toki silloin se oli vain ajatus, mutta sen tunteen voimakkuus yllätti täysin.