Lue keskustelun säännöt.
Onko ok puhua kohtukuolemasta samalla tavalla kuin lapsen kuolemasta?
19.12.2016 |
Päädyin vahingossa lukemaan yhden blogin tekstejä. Kirjoittaja kertoi, että kun Niilo (nimi muutettu) kuoli, tapahtui sitä ja tätä.
Koska en tuntunut historiaa, selvitin blogin alkutaipaleelta mihin tämä Niilo kuoli. Selvisi, että kyseessä oli kohtukuolema. Ei siinä mitään, varmasti rankkaa. Usein kuitenkin tuntuu, että nämä pitävät itsestään kovempaa ääntä kuin ne, jolta on oikeasti kuollut lapsi.
Kommentit (64)
Vierailija kirjoitti:
kirjoitti:
Tämä keskustelu kuvottaa minua. Miten kukaan voi arvostella kenenkään surua "vääräksi" tai "oikeaksi" suruksi? Miten kukaan voi kuvitellakaan, että se sikiö, jota olet jopa 9 kuukautta sisälläsi kantanut ei ole samansuuruisen surun arvoinen, jos se on ehtinyt kuolla kohtuun eikä vasta kohdun ulkopuolella. Itse olen ainakin haaveillut jo paljonkin lapsen kohdunulkopuolisesta elämästä raskauteni aikana. Miettinyt sitä kuinka tuo oppii kävelemään ja puhumaan, menee päiväkotiin, kouluun, opiskelemaan... olen miettinyt miltä pieni lapseni tuoksuu, kun hänet pian saan syliini. Jos hän nyt sattuisi kuolemaan, juuri ennen syntymähetkeään, en voisi sillä hetkellä suurempaa surua kuvitellakaan. Ei minun tarvitse perustella suruani kenellekään eikä verrata sitä muiden suruun.
Jokaisen läheisen ja rakkaan kuolema on surullinen ja jopa siitä kohdussa kuolleesta jää äidille ikuiset muistot. Mielestäni on inhottavaa ja epäempaattista todeta, ettei kohtuun kuollut ole samalla tavalla kuollut kuin vaikka 5-vuotias syöpään kuollut lapsi, eikä kohtukuolemaa saisi silloin surra samalla tavalla.
Jos jopa tällaiseen aiheeseen täytyy julkisesti tarttua, täytyy ihmisen henkisessä elämässä olla jotain muutakin vialla. En ole vielä elämäni aikana koskaan kyseenalaistanut kenenkään surua, ja ihmettelen miksi kenenkään tervejärkisen ja empatiakykyisen ihmisen edes tarvitsisi niin tehdä.
Mielenkiinnosta haluaisin tietää, mikä tässä aiheessa aloittajaa niin kovin häiritsee, että siitä piti kirjoittaa tällainen suorastaan halveksiva aloitus?
Kun se syntymätön sikiö ei ole lapsi kenellekkään muulle.
Melkein voisi verrata mielikuvitusolennon kuolemaan.
Naisilla usein vaikeuksia yleensäkin erottaa todellisuus puheista.
Kuplassa vaan elävät.
Tietenkin siellä omassa kuplassaan saa surra ja tehdä mitä tykkää.
Mutta ei tarvii olettaa että kaikki muut tulevat siihen kuplaan mukaan.
Toivon, että saat joskus kokea rakkautta. Toivon, että saat kokea miten lähimmäiset rakastavat sinua niin, että muutut ihan oikeaksi ihmiseksi. Sinua ei ole rakastettu, eli sinä olet mielikuvitusolento. Syntymätön lapsi on ihan oikea lapsi monelle ihmiselle, koska häntä rakastetaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
kirjoitti:
Tämä keskustelu kuvottaa minua. Miten kukaan voi arvostella kenenkään surua "vääräksi" tai "oikeaksi" suruksi? Miten kukaan voi kuvitellakaan, että se sikiö, jota olet jopa 9 kuukautta sisälläsi kantanut ei ole samansuuruisen surun arvoinen, jos se on ehtinyt kuolla kohtuun eikä vasta kohdun ulkopuolella. Itse olen ainakin haaveillut jo paljonkin lapsen kohdunulkopuolisesta elämästä raskauteni aikana. Miettinyt sitä kuinka tuo oppii kävelemään ja puhumaan, menee päiväkotiin, kouluun, opiskelemaan... olen miettinyt miltä pieni lapseni tuoksuu, kun hänet pian saan syliini. Jos hän nyt sattuisi kuolemaan, juuri ennen syntymähetkeään, en voisi sillä hetkellä suurempaa surua kuvitellakaan. Ei minun tarvitse perustella suruani kenellekään eikä verrata sitä muiden suruun.
Jokaisen läheisen ja rakkaan kuolema on surullinen ja jopa siitä kohdussa kuolleesta jää äidille ikuiset muistot. Mielestäni on inhottavaa ja epäempaattista todeta, ettei kohtuun kuollut ole samalla tavalla kuollut kuin vaikka 5-vuotias syöpään kuollut lapsi, eikä kohtukuolemaa saisi silloin surra samalla tavalla.
Jos jopa tällaiseen aiheeseen täytyy julkisesti tarttua, täytyy ihmisen henkisessä elämässä olla jotain muutakin vialla. En ole vielä elämäni aikana koskaan kyseenalaistanut kenenkään surua, ja ihmettelen miksi kenenkään tervejärkisen ja empatiakykyisen ihmisen edes tarvitsisi niin tehdä.
Mielenkiinnosta haluaisin tietää, mikä tässä aiheessa aloittajaa niin kovin häiritsee, että siitä piti kirjoittaa tällainen suorastaan halveksiva aloitus?
Kun se syntymätön sikiö ei ole lapsi kenellekkään muulle.
Melkein voisi verrata mielikuvitusolennon kuolemaan.
Naisilla usein vaikeuksia yleensäkin erottaa todellisuus puheista.
Kuplassa vaan elävät.
Tietenkin siellä omassa kuplassaan saa surra ja tehdä mitä tykkää.
Mutta ei tarvii olettaa että kaikki muut tulevat siihen kuplaan mukaan.
. Tiedän että tää on provoo, että yrität vain tarkoituksella pahoittaa toisten mielen tunteaksesi jollakin kieroutuneella tavalla oman olosi paremmaksi. Se on ihan ok kunhan aiheen osaa valita hyvän maun rajoissa. Tämä ei ole niissä, tee palvelus ja pura pahaa oloasi jonkin muun aiheen parissa.
Minusta jokainen sa puhua kokemastaan kohtukuolemasta ihan kuten parhaaksi katsoo, mutta henkilökohtaisesti en pidä tosiaankaan kohtukuolemaa samanlaisena tragediana kuin vanhemman lapsen kuolemaa. Perusteluna se, että et ole vielä oikeastaan oppinut tuntemaan syntymätöntä lastasi. Ja ei ole sama asia, että oppii tuntemaan jonkun syntymättömän vuorokausirytmin tai potkut, kun kohta joku siitä kuitenkin tulee purnaamaan.
Vapaaehtoisesti lapsettomana olen aina ajatellut, että kohtukuolema on yksi hirveimpiä asioita mitä ihminen voi joutua kokemaan. Joku ylempänä kirjoitti, että ei ole sama asia, koska et tunne lasta. Mutta sehän siitä tekeekin vielä hirveämpää. Et saanut edes oppia tuntemaan lasta, jota rakastat. Jäit paitsi kaikista niistä ihanista muistoista lapsen kanssa. Jäljellä on vain suuri rakkaus ja kaipaus, mutta ei edes hyviä muistoja, joihin takertua. En osaa edes kuvitella kuinka traumaattista on tietää, että sisälläsi on oma kuollut lapsesi. Ja joudut synnyttämään lapsen vain hautaaksesi hänet. Synnytys ei monille ole muutenkaan mikään mukava ja helppo kokemus, mutta siitä saa sentään palkintona vauvan. Hirveiden kipujen ja pitkän, ison työn jälkeen sinulle jääkim vain ruumis.
Vierailija kirjoitti:
Vapaaehtoisesti lapsettomana olen aina ajatellut, että kohtukuolema on yksi hirveimpiä asioita mitä ihminen voi joutua kokemaan. Joku ylempänä kirjoitti, että ei ole sama asia, koska et tunne lasta. Mutta sehän siitä tekeekin vielä hirveämpää. Et saanut edes oppia tuntemaan lasta, jota rakastat. Jäit paitsi kaikista niistä ihanista muistoista lapsen kanssa. Jäljellä on vain suuri rakkaus ja kaipaus, mutta ei edes hyviä muistoja, joihin takertua. En osaa edes kuvitella kuinka traumaattista on tietää, että sisälläsi on oma kuollut lapsesi. Ja joudut synnyttämään lapsen vain hautaaksesi hänet. Synnytys ei monille ole muutenkaan mikään mukava ja helppo kokemus, mutta siitä saa sentään palkintona vauvan. Hirveiden kipujen ja pitkän, ison työn jälkeen sinulle jääkim vain ruumis.
No joo, näkökulma tietysti tämäkin, mutta kyllä se vaan sillä lailla minusta on, että et voi rakastaa jotain, ketä et edes oikeastaan tuntenut, yhtä voimakkaasti kuin tuntemaasi läheistä. Toki kokemus on traumaattinen, mutta ei sitä voi verrata jo syntyneen lapsen kuolemaan. Ja uskon, että tämän voi ymmärtää täysin vain ihminen, jolla on jo syntyneitä lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minustakin on aika suuri ero sillä onko lapsi jo syntynyt ja sitten kuollut kuin että on kuollut kohdussa. Etenkin oudolta tuntuu jos joku puhuu keskenmenosta lapsen kuolemana. Se tuntuu irvailevalta niitä kohtaan joilta on kuollut isompi jo syntynyt lapsi.
Ei se ole mitään irvailua. Lapsihan se kohdussakin oleva lapsi on ja ainoat erot syntyneisiin vauvoihin ovat koko ja kehitystaso eikä kumpikaan niistä määrittele ihmisyyttä tai ihmisarvoa suuntaan tai toiseen. Jos kohdussa oleva lapsi kuolee niin se on lapsen kuolema samalla tavalla kuin vaikka 6-vuotiaan kuolema.
Meidän kulttuuriin on juurtunut hirveän vahvasti sellainen ajattelutapa että lapset olisivat muka jotenkin "keskeneräisiä" ollessaan kohdussa ja valmiita ihmisiä vasta kun ovat syntyneet. Siitä pitäisi jo päästä pikkuhiljaa eroon koska faktahan on että kohdussa olevat lapset ovat jo geneettisesti valmiita paketteja siinä missä syntyneetkin ja kummatkaan eivät ole täysin kehittyneitä kuin vasta päälle parikymppisenä.
Mä en ajattele tässä asiassa niiden lasten arvoa vaan sitä omaa suhdettani niihin lapsiin. Lasta joka kuoli kohdussa en tuntenut enkä ollut luonut häneen vielä samanlaista suhdetta kuin lapseen jonka kanssa olen elänyt ehkä vuosikausia ja jonka kanssa minulla on täysin erilainen suhde kuin kohdussa olevaan. Surut ovat erilaisia. Väkisinkin.Elävän lapsen kuollessa menetän hänet, mutta kohtuun kuolleen lapsen kohdalla menetän suurimmaksi osaksi omat toiveeni ja unelmani. Lupauksen lapsesta.
Ja ainakin minä mieluummin koen kohtukuoleman kuin menetän elävän lapsen. Elävän lapsen menettäessäni koen yksinkertaisesti menettäväni enemmän.
Vierailija kirjoitti:
On siinä aikamoinen ero, jos Niilo kuolee 15-vuotiaana mopo-onnettomuudessa, verrattuna siihen, että hän kuolee jo kohdussa. Jos näitä käsitellään samanarvoisina tapahtumina, niin kyllä minä hieman oudoksun, vaikka yksilöllisiä asioita nämä tietysti ovat eikä mikään laki määrää, miten niitä pitää käsitellä.
No tällä logiikalla eniten saa surra 90-vuotias äiti, jonka 70-v lapsi kuolee... Toisen surua, sen määrää ja suremistapaa ei voi arvostella. Se on niin henkilökohtaista, myös elämäntilanne vaikuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On siinä aikamoinen ero, jos Niilo kuolee 15-vuotiaana mopo-onnettomuudessa, verrattuna siihen, että hän kuolee jo kohdussa. Jos näitä käsitellään samanarvoisina tapahtumina, niin kyllä minä hieman oudoksun, vaikka yksilöllisiä asioita nämä tietysti ovat eikä mikään laki määrää, miten niitä pitää käsitellä.
No tällä logiikalla eniten saa surra 90-vuotias äiti, jonka 70-v lapsi kuolee... Toisen surua, sen määrää ja suremistapaa ei voi arvostella. Se on niin henkilökohtaista, myös elämäntilanne vaikuttaa.
No tämä logiikka pettää siinä mielessä, että olipa lapsi 5v. tai 95v. niin yhtäkaikki vanhempi on jo tuntenut hänet. Syntymätöntä et tunne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On siinä aikamoinen ero, jos Niilo kuolee 15-vuotiaana mopo-onnettomuudessa, verrattuna siihen, että hän kuolee jo kohdussa. Jos näitä käsitellään samanarvoisina tapahtumina, niin kyllä minä hieman oudoksun, vaikka yksilöllisiä asioita nämä tietysti ovat eikä mikään laki määrää, miten niitä pitää käsitellä.
No tällä logiikalla eniten saa surra 90-vuotias äiti, jonka 70-v lapsi kuolee... Toisen surua, sen määrää ja suremistapaa ei voi arvostella. Se on niin henkilökohtaista, myös elämäntilanne vaikuttaa.
No tämä logiikka pettää siinä mielessä, että olipa lapsi 5v. tai 95v. niin yhtäkaikki vanhempi on jo tuntenut hänet. Syntymätöntä et tunne.
Mihin sä vedät sen rajan että missä vaiheessa lapsen tunee tarpeeksi hyvin, että hänen kuolemaa saa surra? Entä jos vauva kuolee tunnin ikäisenä? Päivän? Viikon? Ehtiikö viikossa tuntea vauvaa? Voiko sen ikäistä edes tuntea?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On siinä aikamoinen ero, jos Niilo kuolee 15-vuotiaana mopo-onnettomuudessa, verrattuna siihen, että hän kuolee jo kohdussa. Jos näitä käsitellään samanarvoisina tapahtumina, niin kyllä minä hieman oudoksun, vaikka yksilöllisiä asioita nämä tietysti ovat eikä mikään laki määrää, miten niitä pitää käsitellä.
Eli 43-vuotiaana kuollut on surullisempaa kuin 7-vuotiaana kuollut?
Eikö se yleensä ole sitä surullisempaa mitä nuorempi lapsi? Siis jos edes voisi verrata, mitä ei tietenkään voi tehdä.
Et ole koskaan kuullut kohtukuolleen lapsen ääntä, et koskenut häneen (elävänä) et saanut hänen kanssaan yhteisiä kokemuksia (jos verrataan siihen 6- vuotiaaseen)
kohtukuolleen lapsen muistat vain tuntemuksissa mahassa, kun taas 7- vuotiaan kanssa on hiukan enemmän muistoja ja kokemuksia43-vuotiaan kanssa on vielä enemmän kokemusta.
Eikö kohtukuolema ole siksi juuri kaikista surullisinta: ainoastaan äiti sai tutustua lapseen, lapsi ei saanut nähdä maailmaa kuin äidin läpi, isä ei saanut kuin pidellä kuollutta lastaan sylissä.
Yksi kohtukuoleman kokenut äiti sanoi joskus :jos pitäis valita milloin lapsi kuolee, niin mieluummin se syntymätön, hän ei ole vielä ottanut perheessä paikkaansa, eikä ole niin osa perhettä. En ehkä osaa oikein muotoilla tuottaa, enkä millään muotoa halua vähätellä, suurin suru joka tapauksessa lapsen luulemaan, tapahtui milloin vaan
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minustakin on aika suuri ero sillä onko lapsi jo syntynyt ja sitten kuollut kuin että on kuollut kohdussa. Etenkin oudolta tuntuu jos joku puhuu keskenmenosta lapsen kuolemana. Se tuntuu irvailevalta niitä kohtaan joilta on kuollut isompi jo syntynyt lapsi.
Ei se ole mitään irvailua. Lapsihan se kohdussakin oleva lapsi on ja ainoat erot syntyneisiin vauvoihin ovat koko ja kehitystaso eikä kumpikaan niistä määrittele ihmisyyttä tai ihmisarvoa suuntaan tai toiseen. Jos kohdussa oleva lapsi kuolee niin se on lapsen kuolema samalla tavalla kuin vaikka 6-vuotiaan kuolema.
Meidän kulttuuriin on juurtunut hirveän vahvasti sellainen ajattelutapa että lapset olisivat muka jotenkin "keskeneräisiä" ollessaan kohdussa ja valmiita ihmisiä vasta kun ovat syntyneet. Siitä pitäisi jo päästä pikkuhiljaa eroon koska faktahan on että kohdussa olevat lapset ovat jo geneettisesti valmiita paketteja siinä missä syntyneetkin ja kummatkaan eivät ole täysin kehittyneitä kuin vasta päälle parikymppisenä.Mä en ajattele tässä asiassa niiden lasten arvoa vaan sitä omaa suhdettani niihin lapsiin. Lasta joka kuoli kohdussa en tuntenut enkä ollut luonut häneen vielä samanlaista suhdetta kuin lapseen jonka kanssa olen elänyt ehkä vuosikausia ja jonka kanssa minulla on täysin erilainen suhde kuin kohdussa olevaan. Surut ovat erilaisia. Väkisinkin.Elävän lapsen kuollessa menetän hänet, mutta kohtuun kuolleen lapsen kohdalla menetän suurimmaksi osaksi omat toiveeni ja unelmani. Lupauksen lapsesta.
Ja ainakin minä mieluummin koen kohtukuoleman kuin menetän elävän lapsen. Elävän lapsen menettäessäni koen yksinkertaisesti menettäväni enemmän.
Tämä oli se mitä mä yritin sanoa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On siinä aikamoinen ero, jos Niilo kuolee 15-vuotiaana mopo-onnettomuudessa, verrattuna siihen, että hän kuolee jo kohdussa. Jos näitä käsitellään samanarvoisina tapahtumina, niin kyllä minä hieman oudoksun, vaikka yksilöllisiä asioita nämä tietysti ovat eikä mikään laki määrää, miten niitä pitää käsitellä.
No tällä logiikalla eniten saa surra 90-vuotias äiti, jonka 70-v lapsi kuolee... Toisen surua, sen määrää ja suremistapaa ei voi arvostella. Se on niin henkilökohtaista, myös elämäntilanne vaikuttaa.
No tämä logiikka pettää siinä mielessä, että olipa lapsi 5v. tai 95v. niin yhtäkaikki vanhempi on jo tuntenut hänet. Syntymätöntä et tunne.
Mihin sä vedät sen rajan että missä vaiheessa lapsen tunee tarpeeksi hyvin, että hänen kuolemaa saa surra? Entä jos vauva kuolee tunnin ikäisenä? Päivän? Viikon? Ehtiikö viikossa tuntea vauvaa? Voiko sen ikäistä edes tuntea?
Yritän nyt vastata tähän, vaikka asian luulisi olevan itsestään selvää, jos vähän viitsii miettiä. Ensinnäkin en sanonut, ettei surra saa. Jokainen saa surra niin paljon kuin lystää. Ja mitään ikärajoja tuskin on tarpeen vedellä. Pidän kauheampana vanhemmille 10v:n kuolemaa kuin päivän vanhan, jos kuolema tulee yllättäen. Koska tuohon päivän ikäiseen ei ole vielä ehtinyt muodostua yhtä läheistä suhdetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On siinä aikamoinen ero, jos Niilo kuolee 15-vuotiaana mopo-onnettomuudessa, verrattuna siihen, että hän kuolee jo kohdussa. Jos näitä käsitellään samanarvoisina tapahtumina, niin kyllä minä hieman oudoksun, vaikka yksilöllisiä asioita nämä tietysti ovat eikä mikään laki määrää, miten niitä pitää käsitellä.
No tällä logiikalla eniten saa surra 90-vuotias äiti, jonka 70-v lapsi kuolee... Toisen surua, sen määrää ja suremistapaa ei voi arvostella. Se on niin henkilökohtaista, myös elämäntilanne vaikuttaa.
No tämä logiikka pettää siinä mielessä, että olipa lapsi 5v. tai 95v. niin yhtäkaikki vanhempi on jo tuntenut hänet. Syntymätöntä et tunne.
Mihin sä vedät sen rajan että missä vaiheessa lapsen tunee tarpeeksi hyvin, että hänen kuolemaa saa surra? Entä jos vauva kuolee tunnin ikäisenä? Päivän? Viikon? Ehtiikö viikossa tuntea vauvaa? Voiko sen ikäistä edes tuntea?
No tuskinpa sä tunnin vanhaa lasta vielä sen kummemmin tunnet ja nythän puhuttiin kohtykuolemista ja siinä äidit tuntevat liikkeet kyllä,mutta eivät sitä samaa mitä vaikka jos lapsi saisi elää esimerkiksi 2vuotiaaksi.On sillä kyllä mielestäni vissi ero kun naapurissa kuoli auto-onnettomuudessa 4vuotias poika siihen että joku märisee rv24 kohtukuollutta lastaan ja oikeesti kokee itsensä päteväksi siinä että tuntee samoin "kun on saman surun kokenut ja samalla tavalla".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vapaaehtoisesti lapsettomana olen aina ajatellut, että kohtukuolema on yksi hirveimpiä asioita mitä ihminen voi joutua kokemaan. Joku ylempänä kirjoitti, että ei ole sama asia, koska et tunne lasta. Mutta sehän siitä tekeekin vielä hirveämpää. Et saanut edes oppia tuntemaan lasta, jota rakastat. Jäit paitsi kaikista niistä ihanista muistoista lapsen kanssa. Jäljellä on vain suuri rakkaus ja kaipaus, mutta ei edes hyviä muistoja, joihin takertua. En osaa edes kuvitella kuinka traumaattista on tietää, että sisälläsi on oma kuollut lapsesi. Ja joudut synnyttämään lapsen vain hautaaksesi hänet. Synnytys ei monille ole muutenkaan mikään mukava ja helppo kokemus, mutta siitä saa sentään palkintona vauvan. Hirveiden kipujen ja pitkän, ison työn jälkeen sinulle jääkim vain ruumis.
Kiitos. Osasit muotoilla kokemukseni paremmin kuin olisin itse osannut.
En ymmärrä, miksi täällä vertaillaan surun määrää ja vähätellään toisten surua. Ei surusta voi piirtää mitään kaaviota, miten paljon kukakin sitä kokee ja missä tilanteessa. Tai miten paljon sitä saa kokea missäkin tilanteessa.
joku märisee rv24 kohtukuollutta lastaan
Harvoin otan nimettömiä nettihuuteluita henkilökohtaisesti, mutta nyt täytyy myöntää että tuli ihan itku mielipahasta. Eikä pelkästään tuosta viestistä johtuen, mutta nuo sanavalinnat tuntuivat todella kylmiltä ja ilkeiltä.
Parempi laittaa kone kiinni ja lähteä hautausmaalle rauhoittumaan. Ja kyllä, käyn siellä muistamassa kuolleena syntynyttä lastani.
Lämpimät osanottoni kaikille lapsensa jollain tavalla menettäneille.
Jos keskenmeno on tapahtunut myöhäisillä viikoilla tai siinä vaiheessa että on jo iso kehittynyt sikiö niin sitten ymmärrän. Se on mielestäni todella paha tilanne että joutuu jopa synnyttämään kuolleen lapsen, koska viimeisillä viikoilla sehän ei muuten tule sieltä pois. Erittäin traumaattinen tilanne ja siinä tapauksessa voi jo puhua lapsen kuolemasta.
Omassa lähipiirissäni tosin yhdellä meni alle 5 viikolla raskaus kesken ja puhuu edelleenkin lapsen kuolemasta. Suree asiaa kuten jotain suurempaakin onnettomuutta. Itseeni tuskin vaikuttaisi keskenmeno noin aikaisilla viikoilla, koska siinä vaiheessa mitään lasta tai vauvaa ei edes vielä ole. Naisen ruumis muutenkin todella usein abortoi raskauden ensimmäisillä viikoilla. Yleensä nainen ei vain edes tiedä olevansa raskaana jos ei ole testannut eli jopa 60% menee alle viidellä viikolla kesken.
Miten asiasta saisi puhua? Joku synnyttää, pitelee vauvaa sylissä, hautaa hänet ja on jo ehtinyt kiintyä sekä tutustua lapsen persoonallisuuteen liikkeiden kautta ja siitä ei saisi puhua lapsen kuolemana?! Kyllä se 39-viikkoinen aika vauvalta minusta tuntuu ja näyttää, en sitten tiedä onko joku eri mieltä asiasta... Alkaako tää kilpailu kans jos joltain kuoli kuukauden ikäinen vauva ja toiselta kolmen kuukauden?
Jaa, palstan psykopaatitkin ovat eksyneet keskusteluun. Toisen surun mitätöinti ja vähättely kertovat kirjoittajan tunteiden pinnallisuudesta, kovuudesta, tunteettomuudesta ja empatian puutteesta. Se, ettei edes pysty hillitsemään surun kokeneen pilkkaamistarvettaan viittaa oman käyttäytymisen heikkoon kontrollointikykyyn ja käyttäytymisongelmiin. Tunnekylmien tekstien taakse piiloutuvalla henkilöllä on selkeästi varhaisia kokemuksia laiminlyönneistä omien huoltajiensa ja lähteistensä taholta. Tämän vuoksi hän oppinut kanavoimaan vihaansa ja kateuden tunteitaan viattomiin sivullisiin. Kun ei ole koskaan saanut osakseen rakkautta, ei osaa rakastaa. Kun ei ole saanut osakseen empatiaa, ei osaa sitä tuntea muita kohtaan. Se jos mikä on surullista.
Voimaa kaikille lapsensa missä vaiheessa tahansa menettäneille. Surunne on mittaamaton ja määreetön. Suru on jokaisen oma.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en ajattele tässä asiassa niiden lasten arvoa vaan sitä omaa suhdettani niihin lapsiin. Lasta joka kuoli kohdussa en tuntenut enkä ollut luonut häneen vielä samanlaista suhdetta kuin lapseen jonka kanssa olen elänyt ehkä vuosikausia ja jonka kanssa minulla on täysin erilainen suhde kuin kohdussa olevaan. Surut ovat erilaisia. Väkisinkin.Elävän lapsen kuollessa menetän hänet, mutta kohtuun kuolleen lapsen kohdalla menetän suurimmaksi osaksi omat toiveeni ja unelmani. Lupauksen lapsesta.
Ja ainakin minä mieluummin koen kohtukuoleman kuin menetän elävän lapsen. Elävän lapsen menettäessäni koen yksinkertaisesti menettäväni enemmän.
No toivottavasti toiveesi toteutuu niin voit besserwisseröidä surun mittaamisessa sitten ihan kokemuspohjalta.
Siis ymmärsinkö mä nyt tämän aloituksen oikein? Ap on käynyt netistä lukemassa, että joku henkilö suree kohtuun kuollutta lastaan ja sitten pahastuu, kun tämä suree sitä samalla tavalla kuin ihmiset surevat syntymän jälkeen kuolleita lapsiaan!
Tuolla logiikalla kukaan meistä ei saisi surra yhtään mitään. Jos sinulta on kuollut lapsi, joltain muulta on voinut kuolla kaksi lasta. Ja jos sinulta on kuollut koko perhe, joltain muulta on voinut kuolla koko perheen lisäksi naapurikin vielä siihen päälle. Että älä valita äläkä puhu surustasi edes netissä, jossa kuka tahansa voi valita, lukeeko surustasi vai ei.