Lue keskustelun säännöt.
Tämä "mummoäideille"
19.12.2016 |
Miksi jok'ikisessä vanhemman äidin vastauksessa alleviivataan taloudellista pärjäämistä? Joku vertasi, että lapselle on tärkeämpää saada oma asunto Töölöstä, kuin se, että isoisoäiti olisi elossa.
Tiedoksi: yliopisto on pullollaan 3kymppisiä naisia, joilla on jo useampi lapsi -esikoinen jopa koulussa, tekevät mahdollisesti toista akateemista tutkintoa, on omistusasunto tai aso ja akateeminen koulutus ties monennessa sukupolvessa. Lapset eivät estä menestystä, työelämässä etenemistä ja vaurastumista.
Olen itse yksi näistä; lapseni nuorena saanut. Minulla on kolme lasta ja lähes valmiina kaksi akateemista tutkintoa, jotka molemmat työllistävät, on oma asunto pk-seudulla, hieno mies ja nuoret, työikäiset vanhemmat, joilla on aikaa ja varaa olla lapsenlapsen kanssa tekemisissä. Opiskellessa lasten saaminen on ollut valtavan hieno valinta, koska opinnot joustavat, työ ei.
Ja kyllä, näen että sillä on tosi iso merkitys, onko äidinäitisi 55 vai 70, kun synnyt. Meillä on iso ja laaja suku, ja lapset eivät moniakaan olisi oppineet tuntemaan, jos olisi syntynyt ollessani 35+-40.
Kaikkien koulutettujen äitien ei tarvitse odottaa 35+ ikään. Ehkä sinun tarvitsi, mutta kaikkien ei.
Kommentit (28)
Ap, puhut ihan asiaa, mutta mikä tarve sulla on tulla tänne av:lle nimittömänä todistelemaan ?:D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No melko lapselliseksi olet jäänyt vaikka usein sanotaan että lapset kasvattaisivat.
Vierailija kirjoitti:
Ai sä oot ollut vauras ja menestyvä opiskelija joka samalla on hoitanut pieniä lapsia ja luonut uraa. Onkohan lapset jääneet vähän paitsioon sun suoriutumisputkessa? Itse en koskaan valitsisi noin kuten sinä, en jaksaisi elää stressin ja loppuunpalamisen partaalla vuosikausia. Huomaten että sitten kun onkin valmis siirtymään työelämään niin ne lapset ovatkin jo isoja ja niiden lapsuuden missasi omassa stressissään täysin. Ei kuulosta lainkaan aidolta pärjäämiseltä vaan pikemminkin painajaiselta.
Hyvä on muistaa että jokaisella on oma stressinsietokyky ja tietty arvot - ja hienoa että tunnistaa ne.
Aikoinaan itse opiskelin yliopistotutkinnon, kävin töissä ja kasvatin yksin lapsen, koska en nähnyt muuta vaihtoehtoa. Isänsä ei halunnut kuulua kuvioon.
Olen kokenut syyllisyyttä siitä olinko riittävästi läsnä.
Tänä päivänä meillä molemmilla on vakiduunit ja taloudellisesti hyvin.
Valitettavasti en voinut antaa sitä lapsuutta jonka olisin halunnut, mutta tuskin kovia traumojakaan: hänelle on perhe, jonka jäsenet voivat silmin nähden hyvin.
Siitä olen äärettömän onnellinen!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ai sä oot ollut vauras ja menestyvä opiskelija joka samalla on hoitanut pieniä lapsia ja luonut uraa. Onkohan lapset jääneet vähän paitsioon sun suoriutumisputkessa? Itse en koskaan valitsisi noin kuten sinä, en jaksaisi elää stressin ja loppuunpalamisen partaalla vuosikausia. Huomaten että sitten kun onkin valmis siirtymään työelämään niin ne lapset ovatkin jo isoja ja niiden lapsuuden missasi omassa stressissään täysin. Ei kuulosta lainkaan aidolta pärjäämiseltä vaan pikemminkin painajaiselta.
Hyvä on muistaa että jokaisella on oma stressinsietokyky ja tietty arvot - ja hienoa että tunnistaa ne.
Aikoinaan itse opiskelin yliopistotutkinnon, kävin töissä ja kasvatin yksin lapsen, koska en nähnyt muuta vaihtoehtoa. Isänsä ei halunnut kuulua kuvioon.
Olen kokenut syyllisyyttä siitä olinko riittävästi läsnä.
Tänä päivänä meillä molemmilla on vakiduunit ja taloudellisesti hyvin.
Valitettavasti en voinut antaa sitä lapsuutta jonka olisin halunnut, mutta tuskin kovia traumojakaan: hänelle on perhe, jonka jäsenet voivat silmin nähden hyvin.
Siitä olen äärettömän onnellinen!
Mutta missasit lapsesi lapsuuden. Sitä en pyatyisi koskaan antamaan itselleni anteeksi.
Vierailija kirjoitti:
Niin, kun sinun elämäsi on mennyt noin, niin kaikkein muidenkin elämien pitäisi mennä samaa rataa..... Paras varmaan , että tekee ( koettaa tehdä) lapsia, silloin kun itse tuntee siihen halua. Joku 2-kymppisenä, joku 4-kymppisenä. Joku ei löydä miestä kuin vasta 4-kymppisenä, joillekin tulee eroja ja pettymyksiä vaikka miten haluaisit lapsentekoon ryhtyä. Luulen, että aika harva jättää lasta tekemättä jonkun työn takia, jos on tunne että sen haluaa. Yleensä syynä on se, ettei ole edes kumppania jonka kanssa niitä tehdä. Suvaitsevaisuutta ihmiset. Kyllä varmaan jokainen täysjärkinen tietää, että biologian yms kannalta lapset kannattaa tehdä nuorena, mutta jokaisen elämä kulkee omia latujaan. T. kolmekymppisenä lapsensa saanut.
Aamen! Tässä tiivistettynä kaikki tärkeä. Ei kaikilla elämä mene niinkuin haluaa eikä niitä lapsia siitä vain hankita silloin kun kalenteriin sopii.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ai sä oot ollut vauras ja menestyvä opiskelija joka samalla on hoitanut pieniä lapsia ja luonut uraa. Onkohan lapset jääneet vähän paitsioon sun suoriutumisputkessa? Itse en koskaan valitsisi noin kuten sinä, en jaksaisi elää stressin ja loppuunpalamisen partaalla vuosikausia. Huomaten että sitten kun onkin valmis siirtymään työelämään niin ne lapset ovatkin jo isoja ja niiden lapsuuden missasi omassa stressissään täysin. Ei kuulosta lainkaan aidolta pärjäämiseltä vaan pikemminkin painajaiselta.
Hyvä on muistaa että jokaisella on oma stressinsietokyky ja tietty arvot - ja hienoa että tunnistaa ne.
Aikoinaan itse opiskelin yliopistotutkinnon, kävin töissä ja kasvatin yksin lapsen, koska en nähnyt muuta vaihtoehtoa. Isänsä ei halunnut kuulua kuvioon.
Olen kokenut syyllisyyttä siitä olinko riittävästi läsnä.
Tänä päivänä meillä molemmilla on vakiduunit ja taloudellisesti hyvin.
Valitettavasti en voinut antaa sitä lapsuutta jonka olisin halunnut, mutta tuskin kovia traumojakaan: hänelle on perhe, jonka jäsenet voivat silmin nähden hyvin.
Siitä olen äärettömän onnellinen!
Mutta missasit lapsesi lapsuuden. Sitä en pyatyisi koskaan antamaan itselleni anteeksi.
Voi v##u mikä kommentti. Sinä yksinhuoltaja, olet varmasti ollut tarpeeksi läsnä jos lapsesi on onnistunut perustamaan onnellisen perheen. Minäkin tähtään siihen lapseni kanssa, vaikka käytännössä yksinhuoltajana ja vasta uraa aloittelevana stressaan jatkuvasti tuota läsnäolon riittävyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ai sä oot ollut vauras ja menestyvä opiskelija joka samalla on hoitanut pieniä lapsia ja luonut uraa. Onkohan lapset jääneet vähän paitsioon sun suoriutumisputkessa? Itse en koskaan valitsisi noin kuten sinä, en jaksaisi elää stressin ja loppuunpalamisen partaalla vuosikausia. Huomaten että sitten kun onkin valmis siirtymään työelämään niin ne lapset ovatkin jo isoja ja niiden lapsuuden missasi omassa stressissään täysin. Ei kuulosta lainkaan aidolta pärjäämiseltä vaan pikemminkin painajaiselta.
Hyvä on muistaa että jokaisella on oma stressinsietokyky ja tietty arvot - ja hienoa että tunnistaa ne.
Aikoinaan itse opiskelin yliopistotutkinnon, kävin töissä ja kasvatin yksin lapsen, koska en nähnyt muuta vaihtoehtoa. Isänsä ei halunnut kuulua kuvioon.
Olen kokenut syyllisyyttä siitä olinko riittävästi läsnä.
Tänä päivänä meillä molemmilla on vakiduunit ja taloudellisesti hyvin.
Valitettavasti en voinut antaa sitä lapsuutta jonka olisin halunnut, mutta tuskin kovia traumojakaan: hänelle on perhe, jonka jäsenet voivat silmin nähden hyvin.
Siitä olen äärettömän onnellinen!
Mutta missasit lapsesi lapsuuden. Sitä en pyatyisi koskaan antamaan itselleni anteeksi.
No itse asiassa ei ehkä ihan niinkään: pidin kunnon lomia ja yritin silloin olla hetkessä kiinni*. Toisaalta en toivo kenellekään sitä, että isänsä jättää huomiotta oman lapsensa.
Se on ehkä tuntunut kaikkien pahimmalta - isäni on ollut tosi tärkeä tuki ja kannustaja.
*mun aika helppo oppia uutta
Mun vanhemmat oli aika vanhat kun synnyin (isä viiskymppinen ja äitikin reilusti yli nelkyt). Lapsuus ihan ok, välillä hävetti ja suhde vanhempiin oli vähän outo, ei kovin läheinen. Isäni sairastui sitten samaan aikaan dementiaan kuin sain esikoiseni, joten nyt elellään todellisia ruuhkavuosia kun hoitopaikkaa etsitään sekä isälle että omille lapsille. Äiti voi periastteessa hyvin, mutta pari vuotta sitten sairastettu rintasyöpä aiheutti/aiheuttaa edelleen nivel ongelmia, joten paljolti minun vastuulla hoidettavat asiat. Liikkuu siis vähän huonosti.
Eli on sillä väliä, ovatko isovanhemmat 50+vai 70+v.
Aika väsynyt olen.