Lue keskustelun säännöt.
Metatyö on totta
18.12.2016 |
Havahduin äsken siihen, että olen tässä ruoanlaiton lomassa käynyt läpi ensi viikon "työjärjestyksen" ja muistettavat asiat, tehnyt ostoslistan ja miettinyt mitä ruokia minäkin päivänä syödään, selvittänyt riidan ja miettinyt miten lapsen eriahdistusta voisi lievittää ja miten toimin seuraavassa tilanteessa kun hän takertuu minuun.
Tämä oli vain pieni otos päivästä. Perhearjen metatyö on kaiken muun työn ohella jatkuvaa virtaa. Ei sitä pysty luettelemaan. Ei ihme, ettei sitä ymmärrä se joka ei ole sitä kokenut. Lyön vetoa, että esim mun mies ei ymmärrä mitä tarkoitan todella, kun sanon että olen väsynyt kantamaan kaikkea harteillani yksin. Hän tekee jonkun jutun, vie esim. lapsen harrastukseen. Ja sen jälkeen trallalallaaa, velvollisuus hoidettu. Olen kuin työantaja ja hän työläinen tai apupoika perhearjessa.
Tämän tulin sanomaan. Nyt jatkan ruoanlaittoa, johon tuli parin minuutin keskeytys, kun tulin tänne purkamaan tämän ajatuksen.
Arvaan kyllä mitä kommentteja tänne tulee. :)
Kommentit (24)
Tyhmä paljon (meta)työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Arvaan kyllä mitä kommentteja tänne tulee. :)
MAGA!!!!!
Vierailija kirjoitti:
Miten siinä niin on käynyt?
Pikkuhiljaa kai, en tiedä. Alussa oltiin enemmän yhdessä jakamassa kaikkea. Mutta sitten asiat vain luisuivat mun harteille. Olin äitiys- ja hoitovapaalla toisesta lapsesta 1,5 vuotta ja toisesta 1 vuoden. Ehkä silloin. Mies väsyi ja luovutti vastuun minulle. En millään olisi halunnut sitä kokonaan itselleni vaan hyvällä ja pahalla olen yrittänyt työntää osaa siitä hänelle takaisin. Mutta, välitän kai liikaa lapsista. En kestä ajatella, että söisivät jatkuvasti nakkeja ja ranskalaisia tai eivät ulkoilisi tai menisivät nukkumaan puoli yhdentoista aikoihin illalla. Mies välittää tietysti myös omalla tavallaan, mutta käytännössä jos arki on hänen harteillaan, niin se on ihan objektiivisesti lasten kannalta ei niin hyvää. Pari päivää ok, mutta ei jatkuvasti.
Istukaa alas 1-2 kertaa viikossa ja käykää läpi hoidettavat asiat. Sitten sovitte kumpi ne hoitaa ja minä päivänä/mihin mennessä. Ei sitä ihan yhtäkkiä opi, mistä kertoo tuo että pari päivää on ok ja sitten taas kosahtaa. Kun on yhdet talvivaateostokset tehnyt, on seruaavana vuonna helpompaa jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Heh, ja yksi pieni alle kouluikäinen lapsi? Odotas kun on useampi ja kaikki koululaisia.
Lasten tultua teini-ikään luovutin heti alkuunsa miehelle tehtävän olla teiniemme bilekuski. Nyt tuolla voivottelee väsymystään. Saan vähän takaisin tuosta ajasta, josta ap kertoi. Been there done that.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Istukaa alas 1-2 kertaa viikossa ja käykää läpi hoidettavat asiat. Sitten sovitte kumpi ne hoitaa ja minä päivänä/mihin mennessä. Ei sitä ihan yhtäkkiä opi, mistä kertoo tuo että pari päivää on ok ja sitten taas kosahtaa. Kun on yhdet talvivaateostokset tehnyt, on seruaavana vuonna helpompaa jne.
Jotakin tällaistakin olen yrittänyt, mutta yksinpuheluksi se menee. Vaikea saada mieheen edes kontaktia, jos hän menee tiettyyn tilaan. Kun on (tai usein olen) saatu lapset unille ja hän istuu sohvalle tv:n ääreen tai tietokoneelle. Jos menen siihen puhumaan jotain ensi viikon hoidettavista asioista, niin hänelle tulee joku defenssi päälle. Sanoo joo jaa ja tuijottaa eteensä. Jos kysyn jotain, esim. mielipidettä, niin sanoo "en tiedä". Siinä vaiheessa mulla alkaa v-käyrä yleensä nousta ja sanon kuunteletko! Tai sano nyt sinäkin jotain! Silloin peli on yleensä menetetty ja hän kaivautuu omaan poteroonsa. Tottakai voin tehdä hänelle listan kaikista hoidettavista asioista, mutta mun pitäisi tehdä siis se ajatustyö yksin. Ja siltikään en usko että hän taipuisi hoitamaan niitä kaikkia asioita, mitä siihen listaan kirjoittaisin. Mieluummin hän tekee yksinkertaisia asioita, jotka eivät vaadi ajatustyötä, esim. hakee lapset hoidosta, että minä voin käydä ruokakaupassa tai käydä ostamassa lapsille talvivarusteita tms.
Hän on sanonut, että "Tällainen minä nyt olen. Et sä voi mua muuttaa." Itse uskon, että kaikki on vain viitsimisestä kiinni. Esim. kotiöiden tekemättömyys ei ole persoonakysymys, vaan viitsimiskysymys. En minäkään ole mikään kodin hengetär, mutta pakko tehdä mitä on pakko tehdä. Ja jonkun pitää tehdä, kun on lapsia.
Normaali ajatustyö ja arki = metatyötä? Kyllä te mammat jaksatte nostaa itseänne jalustalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yritä kestää ap vaikka rankkaa onkin. Toimesi kotona ovat samanlaisia ja -tasoisia elämään kuuluvia pikkuasioita kuin kukkien kastelu, itsensä pukeminen vaatteisiin, vessakäynti, peseytyminen ja hampaittesi harjaus.
En mitään "perhekokouksia" jaksaisi. Kyllä tervejärkinen ihminen osaa asiat hoitaa ja loksahtelemaan paikalleen ilman mitään järkyttävää suunnittelua ja kokoustelua. Ihan itseaiheutettua stressiä tollainen. Viiden minuutin miettimisellä jo keksii viikon ruokalistan ja kauppalista sen mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Normaali ajatustyö ja arki = metatyötä? Kyllä te mammat jaksatte nostaa itseänne jalustalle.
Kyllä. Ja toivoisin että se normaali ajatustyö ja arki lapsiperheessä kuuluisi myös toiselle vanhemmalle eikä vain mulle.
Laittakaapa miehenne tekemään kaikki metatyö vuonna 2017. Kutsuvatko sitä tavalliseksi arjeksi? :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yritä kestää ap vaikka rankkaa onkin. Toimesi kotona ovat samanlaisia ja -tasoisia elämään kuuluvia pikkuasioita kuin kukkien kastelu, itsensä pukeminen vaatteisiin, vessakäynti, peseytyminen ja hampaittesi harjaus.
Niin. Niitä pikkuasioita on vain aika hemmetin paljon. Hyvin olen itseni kanssa pärjännyt ja jaksanut, kun lapsia ei vielä ollut.
Vierailija kirjoitti:
En mitään "perhekokouksia" jaksaisi. Kyllä tervejärkinen ihminen osaa asiat hoitaa ja loksahtelemaan paikalleen ilman mitään järkyttävää suunnittelua ja kokoustelua. Ihan itseaiheutettua stressiä tollainen. Viiden minuutin miettimisellä jo keksii viikon ruokalistan ja kauppalista sen mukaan.
Jio, olen yrittänyt tuotakin taktiikkaa, että alennan mun kotona tehtävän työni arvon. Olen yrittänyt ajatella, että ei tämä ole mitään. Aivan sama, vaikka näitä asioita kukaan ei hoitaisikaan, mutta kyllä mä ne tässä toisella lädellä hoitasen. Kyllähän mäkin voin menmä olkkariin katsomaan ampumahiihtoa samalla kun kuorin perunoita. Otan vaan kipot sinne mukaan. Euhän mun työllä ja tekemisillä ole väliä, pikkujuttuja. Eihän mun tarvii mitään vapaa-aikaa ja lepoa pitää. Lasten ilon ja harrastusten ja arjen sujuminen ovat lepoa. Se on lepoa, kun jaksan pitää rattaat pyörimässä.
Ja sitten välillä illan hiljaisina hetkinä vaan väsyttää niin etten jaksa kuin itkeä. Olenkohan ainoa joka tuntee näin. Kukaan ei ymmärrä, eikä tästä saisi edes puhua. En saisi valittaa, en väsyä. Minun työni on näkymätöntä, itsestäänselvyyttä. Se pitää vain hoitua, ei siitä saa puhua. Sillä työllä ei ole tekijää, se vain tulee tehdyksi.
Vierailija kirjoitti:
En mitään "perhekokouksia" jaksaisi. Kyllä tervejärkinen ihminen osaa asiat hoitaa ja loksahtelemaan paikalleen ilman mitään järkyttävää suunnittelua ja kokoustelua. Ihan itseaiheutettua stressiä tollainen. Viiden minuutin miettimisellä jo keksii viikon ruokalistan ja kauppalista sen mukaan.
En ole ap, mutta se 5 minuutin miettiminen tuntuu olevan miehelle liikaa. Ja noita 5-minuuttisia riittää: onko lapsilla sopivat, puhtaat vaatteet päiväkotiin, ai niin, ens viikolla on joulujuhla, juhlavaatteet on tulleet pieniksi, juhlaan piti ilmoittautua, täytänpä lapun ja muistan viedä aamulla pk:iin, sanoivat, että vaipat on loppu, aloitan kauppalistan, ne ens viikon ruuat ja vaipat, pyykit koneeseen, että on niitä puhtaita vaatteita... Jos miehen haluaa osallistuvan, kaikki täytyy ohjeistaa erikseen, mistä seuraa se, että nopeammin saa itse tehtyä (veisitkö roskat? joo, kohta...), mutta tulee sitten tehneeksi jotain koko ajan, jotta saa tehtyä kaikki asiat ennen iltaa, koska aamulla sama rumba alkaa taas alusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En mitään "perhekokouksia" jaksaisi. Kyllä tervejärkinen ihminen osaa asiat hoitaa ja loksahtelemaan paikalleen ilman mitään järkyttävää suunnittelua ja kokoustelua. Ihan itseaiheutettua stressiä tollainen. Viiden minuutin miettimisellä jo keksii viikon ruokalistan ja kauppalista sen mukaan.
Jio, olen yrittänyt tuotakin taktiikkaa, että alennan mun kotona tehtävän työni arvon. Olen yrittänyt ajatella, että ei tämä ole mitään. Aivan sama, vaikka näitä asioita kukaan ei hoitaisikaan, mutta kyllä mä ne tässä toisella lädellä hoitasen. Kyllähän mäkin voin menmä olkkariin katsomaan ampumahiihtoa samalla kun kuorin perunoita. Otan vaan kipot sinne mukaan. Euhän mun työllä ja tekemisillä ole väliä, pikkujuttuja. Eihän mun tarvii mitään vapaa-aikaa ja lepoa pitää. Lasten ilon ja harrastusten ja arjen sujuminen ovat lepoa. Se on lepoa, kun jaksan pitää rattaat pyörimässä.
Ja sitten välillä illan hiljaisina hetkinä vaan väsyttää niin etten jaksa kuin itkeä. Olenkohan ainoa joka tuntee näin. Kukaan ei ymmärrä, eikä tästä saisi edes puhua. En saisi valittaa, en väsyä. Minun työni on näkymätöntä, itsestäänselvyyttä. Se pitää vain hoitua, ei siitä saa puhua. Sillä työllä ei ole tekijää, se vain tulee tehdyksi.
Jeps, eli itseaiheutettua stressiä. Ne ovat asioita jotka pitää tehdä ja tulee tehdyksi ILMAN että niistä stressataan ja funtsitaan tuntitolkulla etukäteen. Ei ne sillä miettimisellä ja märehtemisellä tule yhtään sen valmiimmaksi. Ymmärrän kyllä jos toinen on juuri tuollainen stressaajaluonne jonka pakko kaikki suunnitella etukäteen millin tarkasti ja toinen on toteuttaja joka vain toteaa ja tekee pois niin yhteiselo voi olla kamalaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En mitään "perhekokouksia" jaksaisi. Kyllä tervejärkinen ihminen osaa asiat hoitaa ja loksahtelemaan paikalleen ilman mitään järkyttävää suunnittelua ja kokoustelua. Ihan itseaiheutettua stressiä tollainen. Viiden minuutin miettimisellä jo keksii viikon ruokalistan ja kauppalista sen mukaan.
En ole ap, mutta se 5 minuutin miettiminen tuntuu olevan miehelle liikaa. Ja noita 5-minuuttisia riittää: onko lapsilla sopivat, puhtaat vaatteet päiväkotiin, ai niin, ens viikolla on joulujuhla, juhlavaatteet on tulleet pieniksi, juhlaan piti ilmoittautua, täytänpä lapun ja muistan viedä aamulla pk:iin, sanoivat, että vaipat on loppu, aloitan kauppalistan, ne ens viikon ruuat ja vaipat, pyykit koneeseen, että on niitä puhtaita vaatteita... Jos miehen haluaa osallistuvan, kaikki täytyy ohjeistaa erikseen, mistä seuraa se, että nopeammin saa itse tehtyä (veisitkö roskat? joo, kohta...), mutta tulee sitten tehneeksi jotain koko ajan, jotta saa tehtyä kaikki asiat ennen iltaa, koska aamulla sama rumba alkaa taas alusta.
Juuri näin, tiedän niin hyvinistä kirjoitat. Luettelemalla se kuulostaa helpolta, sitä kaikkea ei pysty sanoin kuvailemaan. Kyse on kokonaisuudesta ja jatkuvasta sellaisesta. Tuntuu, että jos hellitän hetkeksikin, niin siitä saa maksaa monin verroin. Jos en jonain päivänä jaksa olla niin tehokas niin se kostautuu heti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En mitään "perhekokouksia" jaksaisi. Kyllä tervejärkinen ihminen osaa asiat hoitaa ja loksahtelemaan paikalleen ilman mitään järkyttävää suunnittelua ja kokoustelua. Ihan itseaiheutettua stressiä tollainen. Viiden minuutin miettimisellä jo keksii viikon ruokalistan ja kauppalista sen mukaan.
Jio, olen yrittänyt tuotakin taktiikkaa, että alennan mun kotona tehtävän työni arvon. Olen yrittänyt ajatella, että ei tämä ole mitään. Aivan sama, vaikka näitä asioita kukaan ei hoitaisikaan, mutta kyllä mä ne tässä toisella lädellä hoitasen. Kyllähän mäkin voin menmä olkkariin katsomaan ampumahiihtoa samalla kun kuorin perunoita. Otan vaan kipot sinne mukaan. Euhän mun työllä ja tekemisillä ole väliä, pikkujuttuja. Eihän mun tarvii mitään vapaa-aikaa ja lepoa pitää. Lasten ilon ja harrastusten ja arjen sujuminen ovat lepoa. Se on lepoa, kun jaksan pitää rattaat pyörimässä.
Ja sitten välillä illan hiljaisina hetkinä vaan väsyttää niin etten jaksa kuin itkeä. Olenkohan ainoa joka tuntee näin. Kukaan ei ymmärrä, eikä tästä saisi edes puhua. En saisi valittaa, en väsyä. Minun työni on näkymätöntä, itsestäänselvyyttä. Se pitää vain hoitua, ei siitä saa puhua. Sillä työllä ei ole tekijää, se vain tulee tehdyksi.
Jeps, eli itseaiheutettua stressiä. Ne ovat asioita jotka pitää tehdä ja tulee tehdyksi ILMAN että niistä stressataan ja funtsitaan tuntitolkulla etukäteen. Ei ne sillä miettimisellä ja märehtemisellä tule yhtään sen valmiimmaksi. Ymmärrän kyllä jos toinen on juuri tuollainen stressaajaluonne jonka pakko kaikki suunnitella etukäteen millin tarkasti ja toinen on toteuttaja joka vain toteaa ja tekee pois niin yhteiselo voi olla kamalaa.
Nokun nimenomaan en ole stressaajaluonne, vaan enempi boheemi haaveilija. Tykkään ottaa rennosti, enkä ole siivousnipottaja. Mutta mun on ollut ihan pakko saada järkeä touhuun ja alkaa ottaa hommaa haltuun, koska arki meni meillä ihan kamalaksi kaaokseksi. Se vasta vaikeaa oli! Olen ihan opettelemalla opetellut järjestelmällisemmäksi ja pitämään huolta edes kohtuullisesta siivosta, säännöllisyydestä jne. Se vain on pakko, kun on lapsia. Siltikään en kyllä sanoisi että olen kontrollifriikki tai nipottaja. Mutta se, että lapsiperheessä arki sujuu edes riittävän hyvin ja on kohtuullisen siistiä, vaatii kuitenkin tekemistä!
Miten siinä niin on käynyt?