Millaista KIRJAA et pysty sietämään?

Olen itsekin sitä mieltä että minäkertoja kuulostaa usein omahyväiseltä.

Kerrottu preesensissä.

Vierailija kirjoitti:

Vuosia sitten yritin lukea yhtä kirjaa eikä siitä meinannut tulla mitään. Ensin en tajunnut, mistä se johtui, mutta selvisi se: koko kirjassa ei ollut yhtään pilkkua. Oli ihan h*lvetin raskasta lukea pitkiä pötkölauseita. Harmi, sillä kirja ei muuten ollut umpisurkea, mutta kesken jäi.

Itsellänikin nousivat niskakarvat pystyyn, kun sain kaverilta linkin  kirjan esittelytekstiin, ja tästä tekstistä puuttuivat pisteitä lukuunottamatta muut välimerkit. Naurattaa näin jälkikäteen, miten ensireaktio olikin niin negatiivinen - itse kirjaan en ole tutustunut.

"Tuulenpesä koivussa. Hylätty niitty parkkipaikan reunalla ennen mustaa kuusikkoa unohdettu niitty joutomaa. Peircen merkkiteoria. Harmaalle sepelille vierekkäin samaan suuntaan asetetut kiskot poikkeavat äkisti sivulle. Ruskeat mustat pellot keltaiset ojat. Jos käsite keksitään yhden asian selittämiseen on vasta nimetty yksi asia niin kuin ihmiselle annetaan nimi."

Vierailija kirjoitti:

Anna Karenina tökki paikoitellen, johtuen siitä venäläisestä lempinimi sekamelskasta. Aina ei ollut kärryillä kuka oli kuka, kun varmaan 5 lempinimeä per hlö.

Nimet on lueteltu alussa. Kannattaa kirjoittaa ne paperille, josta voi vilkaista, jos ei muista.

Kun lukee alusta pienen matkan nimiin keskittyen, niin sen jälkeen nimien kanssa ei enää mene sekaisin.

Anna Karenina on hieno kirja. Jos olisin lukion äikän ope, kysyisin kokeessa, mitä romaanissa tapahtui pääpiirteissään ennen Annan itsemurhaa.

Vierailija kirjoitti:

Tietokirjoissa mua ärsyttää se, jos kirjoittaja oikein alleviivaamalla alleviivaa omaa asennettaan asiaa kohtaan. Esim. jos jostain (kiistatta) pahaa aikaan saaneesta historian henkilöstä pitää aina löytää se tulokulma, että asiat, joita tämä henkilö on tehnyt lapsena/nuorena, ovat jotenkin osoitus hänen kammottavasta luonteestaan ja myöhemmästä pahuudestaan. Toki lapsuuden teot voivat esim. viitata henkilön persoonallisuushäiriöön (narsistiset häiriöt), mutta vähättely tai ilkeily on tarpeetonta. Karl Ove Knausgård kirjoittaa tässä Taisteluni 6:ssa, joka sisältää hienon Hitler-elämäkerran. Kershaw'n Hitler-elämäkerrassa, joka taitaa olla ehkä laajin Hitleristä kirjoitettu elämäkerta, syyllistytään juuri tähän.

Sama. Lähinnä vesittää pointtia, vaikka moneen varmasti vetoaakin. Neutraalit tavanomaiseen elämään kuuluvat asiat muuttuvat kaameiksi todisteiksi, kun kyseessä on vastenmielinen henkilö. Jonkun toisen kohdalla samat persoonapiirteet tai sattumukset olisivatkin hyviä juttuja - ei itsepäinen päntti, vaan määrätietoinen ihminen. Luen juuri Osmo Jussilan kirjaa Leninistä ja NL:sta. Vaikka kirja on muuten oivallinen, niin ärsyttää kirjoittajan harkintakyvyn pettäminen tässä suhteessa:

Vladimir Uljanovin poikkeuksellisuus ilmeni jo lapsena. Hänellä oli vartaloon nähden suuri pää ja hän kaatuili usein. Siitä kiukustuneena hänellä oli tapana hakaka päätään lattiaan. Hän särki omia ja sisarustensa leikkikaluja, eli hän oli destruktiivinen. Jne.

Tällaisella argumentaatiovirheellä on varmaan joku spesifimpi nimikin kuin pelkkä kaksinaismoralismi?

Gabriel Garcia Marquez - Sadan vuoden yksinäisyys. Ihan hirveän sekava ja nopeatempoinen kirja. En vain saanut tekstistä tai henkilöistä mitään otetta.

Mikä tahansa Coelholta saa oksentamaan.Tekosyvällistä hömppää.

Vierailija kirjoitti:

Tuoreemmasta kirjallisuudesta Katja Ketun Kätilö oli hirveä. Kuka semmoista jaksaa lukea? Aihepiirinä mua kiinnostava, koska luen mielelläni menneestä ajasta, sota-ajasta ja mitä vaan historiaa, mutta tuo kirja oli vaan yksiselitteisen huono. Kai siinä oli haettu jotain hienoa ja uutta sillä kielellä, mutta se oli vain raskasta ja ärsyttävää lukea. Olis kirjoittanut saman luettavammalla kielellä.

Minusta taas Kätilö oli huikea. Nimenomaan kertojansa ja kielen rouheuden vuoksi. Todella mahtava. 

En pidä valmiiksi pureskelluista tai alleviivatuista teemoista. Esim. Gillian Flynnin Teräviä esineitä ratkaisu oli niin yliselitetty että tuli mieleen oliko se kirjoitettu lapsille... 

Pitkänpitkät seksikuvailut tulee hypättyä yli tai vain silmäiltyä kuinka nainen ihailee mahtavaa sauvaa ja huokailee nautintonsa huipulla.

Vierailija kirjoitti:

Mä en voi sietää Leena Lehtolaisen Maria Kallio- kirjojen minä-kertojaa.. Olen yrittänyt kolmea kirjaa aloittaa ja tyssää siihen myötähäpeään kertojaa kohtaan.. En käsitä, miten ne kirjat voi olla suosittuja, ketkä niitä lukee??

En muista kirjan nimeä, mutta jonkun kirjan alussa Maria oli lähdössä johonkin juhliin ja puki päälleen vihreän mekon, ja totesi jotenkin tyyliin: Mekko paljasti bodatut hauikseni. Kirjoissa on paljon tuollaisia vaivaannuttavia itsekehuja.

Kallion hahmo vaikuttaa omahyväiseltä ja jotenkin epäuskottavalta. Tv-sarjassa Kalliota näytellyt Haapkylä vahvisti kyllä ärsytystä entisestään.

Ylipäätään kirjat joissa on minäkertoja onnistuvat Suomessa harvoin, hirmu helposti välittyy sellainen omahyväinen kuva, etenkin kun kuvaavat itseään.

En tiedä, minusta tuo nyt oli ihan ok kuvaus. Itse tykkään enemmän nimenomaan vähän liiankin itsevarmoista henkilöistä kuin sellaisesta ylivarovaisesta kuvauksesta. 

Vierailija kirjoitti:

Gabriel Garcia Marquez - Sadan vuoden yksinäisyys. Ihan hirveän sekava ja nopeatempoinen kirja. En vain saanut tekstistä tai henkilöistä mitään otetta.

Minulle se oli loistava, kolmesti luettu, alanpa pöyhiä hyllyjä..!!!

Stu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anna Karenina tökki paikoitellen, johtuen siitä venäläisestä lempinimi sekamelskasta. Aina ei ollut kärryillä kuka oli kuka, kun varmaan 5 lempinimeä per hlö.

Nimet on lueteltu alussa. Kannattaa kirjoittaa ne paperille, josta voi vilkaista, jos ei muista.

Kun lukee alusta pienen matkan nimiin keskittyen, niin sen jälkeen nimien kanssa ei enää mene sekaisin.

Anna Karenina on hieno kirja. Jos olisin lukion äikän ope, kysyisin kokeessa, mitä romaanissa tapahtui pääpiirteissään ennen Annan itsemurhaa.

Karenina on huono kirjana, tosin ajankuvaus ja tarkoitus loistava.

Pahinta on mun mielestä, jos kirja alkuun vaikuttaa jo hyvältä, siis tosi hyvältä. Joskus käy niin, että jo innostun, alan tykätä ja välittää päähenkilöistä, ja sit alkaa tökkiä.. luen ja toivon että meno paranee taas. Mut tökkii vaan edelleen.. Siitä tulee vihaiseksi. Niin vihaiseksi että luen raivolla loppuun ja sitten googletan  paikka johon voin käydä avautumassa, kirjablogin arvostelujutun kommenttikenttä, tai joskus oon avautunut Helmet-palvelun arvostelukohtaan. Se pettymys on p-stä. 

Stu kirjoitti:

Jos olisin lukion äikän ope, kysyisin kokeessa, mitä romaanissa tapahtui pääpiirteissään ennen Annan itsemurhaa.

Kiitti spoilerista, en ole lukenut :D

Huonosti kerrottua kirjaa, joka on täynnä kökköä kieltä ja muka hienoja ilmaisuja. Juoni ja tapahtumat epäuskottavia. "Nokkelat" dialogit, ärsyttävät hahmot.

Siis toisin sanoen kirjat, jotka ovat olevinaan hyviä ja omaperäisiä, mutta oikeasti ovat vain kliseisiä ja täynnä epäolennaisuuksia. Tyylin Twilight - joka tosin on kirjoitettu teinitytöille, mutta SILTI. Luin sen 13-vuotiaana, ja se sai minut jo silloin melkein repimään hiuksiani.

En ymmärrä kysymyksen sanavalintaa.

Siedän tottakai kaikkia kirjoja, koska kukaan eikä mikään ei pakota minua avaamaan tai lukemaan sellaisia joista en pidä. Joten miksi en sietäisi näiden kirjojen olemassaoloa ja sitä, että ne voivat jollekin toiselle olla suuri aarre.

Mutta henkilökohtaisesti en pidä kiinnostavina miesten kirjoittamia sotakirjoja ja ne ovat yliarvostettuja mielestäni.

En tajua kyllä sinuhenkaan suosiota. En jaksa lukea loppuun joycea enkö hemingwaytakaan.

Vierailija kirjoitti:

Stu kirjoitti:

Jos olisin lukion äikän ope, kysyisin kokeessa, mitä romaanissa tapahtui pääpiirteissään ennen Annan itsemurhaa.

Kiitti spoilerista, en ole lukenut :D

Ei spoilaus koko kirjaa pilaa. Muistaakseni kirjassa on noin 900 sivua tai vähän enemmän ja itsemurha tapahtuu melkein lopussa. On sen jälkeenkin kuitenkin vielä muutamia sivuja.