Mistä saada merkitys elämälle? Miten tehdä elämä merkitykselliseksi?

No mistä sitä merkitykslelisyyttä voi sitten lapseton saada? Jos se syvä merkityksellisyys ja onni tulee vääntämällä lasten kanssa joulutorttuja? 

Monesti olen itsekin saanut kuulla noita iänikuisia latteuksia, kuinka "onni on pienissä asioissa" ja "asiat on liian hyvin jos on aikaa märehtiä "kaikkea turhaa" "(eli esim. tätä merkityksellisyyden ongelmaa). Ja sitten ne "kysypä syöpäpotilailta, mitä mieltä ne on sun eksistentiaalisista teinikriiseilyistäs!" -heitot. Hohhoijaa. Kyllä sen nyt jokainen järjellä tajuaa, että onpas hyvä ettei asiat ole vielä huonommin jne., mutta se tässä se ongelma varmaan ap:lla ja muutamalla muulla onkin: tajuaa järjellä että pitäisi olla kiitollinen ja onnellinen siitä mitä on, iloinen että asiat voisivat olla huonomminkin, mutta ei se vain aina riitä. Ja samaan aikaan tuntee itseään sen verran hyvin, että tietää että se merkityksellisyys ei tulisi myöskään siitä että tekee lapsen.

Onko siis muita vaihtoehtoja kuin a.) tehdä lapsi b.) hokea koko ajan itselleen, että mulla on vain asiat liian hyvin ja minä kermapersaus kehtaan märehtiä tämmöisiä, kun maailmassa on monia joilla asiat on huonomminen tai c.) tulla uskoon?

Vierailija kirjoitti:

No mistä sitä merkitykslelisyyttä voi sitten lapseton saada? Jos se syvä merkityksellisyys ja onni tulee vääntämällä lasten kanssa joulutorttuja? 

Monesti olen itsekin saanut kuulla noita iänikuisia latteuksia, kuinka "onni on pienissä asioissa" ja "asiat on liian hyvin jos on aikaa märehtiä "kaikkea turhaa" "(eli esim. tätä merkityksellisyyden ongelmaa). Ja sitten ne "kysypä syöpäpotilailta, mitä mieltä ne on sun eksistentiaalisista teinikriiseilyistäs!" -heitot. Hohhoijaa. Kyllä sen nyt jokainen järjellä tajuaa, että onpas hyvä ettei asiat ole vielä huonommin jne., mutta se tässä se ongelma varmaan ap:lla ja muutamalla muulla onkin: tajuaa järjellä että pitäisi olla kiitollinen ja onnellinen siitä mitä on, iloinen että asiat voisivat olla huonomminkin, mutta ei se vain aina riitä. Ja samaan aikaan tuntee itseään sen verran hyvin, että tietää että se merkityksellisyys ei tulisi myöskään siitä että tekee lapsen.

Onko siis muita vaihtoehtoja kuin a.) tehdä lapsi b.) hokea koko ajan itselleen, että mulla on vain asiat liian hyvin ja minä kermapersaus kehtaan märehtiä tämmöisiä, kun maailmassa on monia joilla asiat on huonomminen tai c.) tulla uskoon?

Jos valitsee elämänsä sellaiseksi, että kaikki on mahdollisimman helppoa (hankkii helpon työn; ei perusta perhettä; ei auta sukulaisia, vanhempia eikä naapureita; ei tee hyväntekeväisyyttä; ei harrasta mitään tosissaan; ei ota riskejä; ei luo mitään), on aika turha valittaa, että elämä on merkityksetöntä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinkertainen ihminen on iloinen ja onnellinen kun saa tökösteltyä vaikka pellillisen joulutorttuja yksinkertaisten räkänokka lapsiensa kanssa.

Kaikki eivät mitenkään kykene tuntemaan mahtavaa onnistumisen elämystä sellaisista asioista.

Ruuhkavuosina tuo pellillinen joulutorttuja on oikeasti iso juttu. Töihin menee päivästä 8...11 tuntia. Päälle tulee siivoukset ja ruuanlaitot, lasten harrastukset ja päiväkotirumba.

Se, että ehtii ja jaksaa tehdä lasten ja puolison kanssa jotain erityistä, on elämän suola. Se on aidompaa ja merkityksellisempää kuin näsäviisaan mukaälykön eksistentiaalinen kriisi.

Kyse on perheen elättämisestä ja lasten kasvattamisesta. Huolehtimisesta ja rakkaudesta. Tulevaisuuden luomisesta.

Mukaälykky, pseudoälykäs. Nuohan on sellaisia joita voi heitellä joka paikkaan.

Aina kun ei keksi mitään järkevää, niin pläst, tuosta noin.

Vierailija kirjoitti:

No mistä sitä merkitykslelisyyttä voi sitten lapseton saada? Jos se syvä merkityksellisyys ja onni tulee vääntämällä lasten kanssa joulutorttuja? 

Monesti olen itsekin saanut kuulla noita iänikuisia latteuksia, kuinka "onni on pienissä asioissa" ja "asiat on liian hyvin jos on aikaa märehtiä "kaikkea turhaa" "(eli esim. tätä merkityksellisyyden ongelmaa). Ja sitten ne "kysypä syöpäpotilailta, mitä mieltä ne on sun eksistentiaalisista teinikriiseilyistäs!" -heitot. Hohhoijaa. Kyllä sen nyt jokainen järjellä tajuaa, että onpas hyvä ettei asiat ole vielä huonommin jne., mutta se tässä se ongelma varmaan ap:lla ja muutamalla muulla onkin: tajuaa järjellä että pitäisi olla kiitollinen ja onnellinen siitä mitä on, iloinen että asiat voisivat olla huonomminkin, mutta ei se vain aina riitä. Ja samaan aikaan tuntee itseään sen verran hyvin, että tietää että se merkityksellisyys ei tulisi myöskään siitä että tekee lapsen.

Onko siis muita vaihtoehtoja kuin a.) tehdä lapsi b.) hokea koko ajan itselleen, että mulla on vain asiat liian hyvin ja minä kermapersaus kehtaan märehtiä tämmöisiä, kun maailmassa on monia joilla asiat on huonomminen tai c.) tulla uskoon?

Uskoon tuleminen ei ole vain joku c-vaihtoehto, vaan se on kaikista elämän perustoista ainoa, jolla on ikuinen ulottuvuus. Älä vähättele sitä.

___________________________________________________________________________________________________

** Jumala syntyi ihmiseksi Pojassa, Jeesuksessa Kristuksessa, sovitti ihmisten synnit Golgatan ristillä ja nousi kuolleista! Joka uskoo Jeesukseen sovittajanaan ja herranaan, perii ikuisen elämän. **

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mistä sitä merkitykslelisyyttä voi sitten lapseton saada? Jos se syvä merkityksellisyys ja onni tulee vääntämällä lasten kanssa joulutorttuja? 

Monesti olen itsekin saanut kuulla noita iänikuisia latteuksia, kuinka "onni on pienissä asioissa" ja "asiat on liian hyvin jos on aikaa märehtiä "kaikkea turhaa" "(eli esim. tätä merkityksellisyyden ongelmaa). Ja sitten ne "kysypä syöpäpotilailta, mitä mieltä ne on sun eksistentiaalisista teinikriiseilyistäs!" -heitot. Hohhoijaa. Kyllä sen nyt jokainen järjellä tajuaa, että onpas hyvä ettei asiat ole vielä huonommin jne., mutta se tässä se ongelma varmaan ap:lla ja muutamalla muulla onkin: tajuaa järjellä että pitäisi olla kiitollinen ja onnellinen siitä mitä on, iloinen että asiat voisivat olla huonomminkin, mutta ei se vain aina riitä. Ja samaan aikaan tuntee itseään sen verran hyvin, että tietää että se merkityksellisyys ei tulisi myöskään siitä että tekee lapsen.

Onko siis muita vaihtoehtoja kuin a.) tehdä lapsi b.) hokea koko ajan itselleen, että mulla on vain asiat liian hyvin ja minä kermapersaus kehtaan märehtiä tämmöisiä, kun maailmassa on monia joilla asiat on huonomminen tai c.) tulla uskoon?

Jos valitsee elämänsä sellaiseksi, että kaikki on mahdollisimman helppoa (hankkii helpon työn; ei perusta perhettä; ei auta sukulaisia, vanhempia eikä naapureita; ei tee hyväntekeväisyyttä; ei harrasta mitään tosissaan; ei ota riskejä; ei luo mitään), on aika turha valittaa, että elämä on merkityksetöntä.

Itse ainakin autan muita ihmisiä.

Sinä kuvittelet että olen joku sohvan nurkassa uliseva nyhjääjä.

Olet väärässä.

Jos ihminen kokee elämänsä ja itsensä aidosti merkityksellisiksi, niin en kyllä tajua, miten sellainen ihminen tulee älisemään ja tuhahtelemaan tähän ketjuun niille, jotka eivät koe merkityksellisyyttä.

Ette ole uskottavia.

Ei ole uskottavaa että merkityksellisyyttä aidosti kokeva ihminen tulisi halveksimaan ja syyttelemään MÄRISEMISESTÄ ja mistä lie laiskottelusta.

Lapset ja Jeesus. Hyi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mistä sitä merkitykslelisyyttä voi sitten lapseton saada? Jos se syvä merkityksellisyys ja onni tulee vääntämällä lasten kanssa joulutorttuja? 

Monesti olen itsekin saanut kuulla noita iänikuisia latteuksia, kuinka "onni on pienissä asioissa" ja "asiat on liian hyvin jos on aikaa märehtiä "kaikkea turhaa" "(eli esim. tätä merkityksellisyyden ongelmaa). Ja sitten ne "kysypä syöpäpotilailta, mitä mieltä ne on sun eksistentiaalisista teinikriiseilyistäs!" -heitot. Hohhoijaa. Kyllä sen nyt jokainen järjellä tajuaa, että onpas hyvä ettei asiat ole vielä huonommin jne., mutta se tässä se ongelma varmaan ap:lla ja muutamalla muulla onkin: tajuaa järjellä että pitäisi olla kiitollinen ja onnellinen siitä mitä on, iloinen että asiat voisivat olla huonomminkin, mutta ei se vain aina riitä. Ja samaan aikaan tuntee itseään sen verran hyvin, että tietää että se merkityksellisyys ei tulisi myöskään siitä että tekee lapsen.

Onko siis muita vaihtoehtoja kuin a.) tehdä lapsi b.) hokea koko ajan itselleen, että mulla on vain asiat liian hyvin ja minä kermapersaus kehtaan märehtiä tämmöisiä, kun maailmassa on monia joilla asiat on huonomminen tai c.) tulla uskoon?

Jos valitsee elämänsä sellaiseksi, että kaikki on mahdollisimman helppoa (hankkii helpon työn; ei perusta perhettä; ei auta sukulaisia, vanhempia eikä naapureita; ei tee hyväntekeväisyyttä; ei harrasta mitään tosissaan; ei ota riskejä; ei luo mitään), on aika turha valittaa, että elämä on merkityksetöntä.

Itse ainakin autan muita ihmisiä.

Sinä kuvittelet että olen joku sohvan nurkassa uliseva nyhjääjä.

Olet väärässä.

Ja sinä kuvittelet, että merkityksettömyyden kokemuksesi on jotenkin ainutlaatuinen. Me kaikki olemme käyneet sen läpi.

Kaikki auttavat ihmisiä. Ajattelin auttamisella sellaista, jossa toimitaan omaishoitajana tai muuten nähdään vaivaa päivästä toiseen, vaikka ei huvittaisi.

Ei elämällä ole mitään sen kummempaa merkitystä kuin se elämä itse. Et ole yhtään sen kummempi kuin jäkälä. Olet täällä hetken ja sitten kuolet. Joku voi olla sitä mieltä, että lisääntyminen on se juttu ja onhan siinä pointti.

mä todella kävin pitkään noita samoja tunteita läpi. kun kaikki on hyvin, elämä on ihan mukavaa ja monista asioista nauttii, mutta se arki on sellaista kohokohtien, lomien ja spesiaalijuttujen odottelua. sit lyhyt riemu, ja taas pitkä pätkä tasasta. perus kiinnostuksenkohteet riittää ilmeisesti monille, mutta jotenkin ei tuntunut riittävän mulle niin paljon, etten voinu olla miettimättä miks tää elämä pitää tässä nyt elää. suruineen kaikkineen. plus miinus nolla, sama ois kuolla.

sit mun ystävä alko puhua mulle henkisistä jutuista. ei siis uskonnollisista, vaan esim ihan näkemyksestä että me luodaan ite ittemme, ego, ja samaistutaan siihen liikaa mistä oikeestaan kaikki ongelmat kumpuaa. tähän väliin että mulla on yliopistokoulutus, psykologiaa pedagogiikkaa jne ja olen oikein ajattelevainen, en höpsähtänyt ihminen. uskon tieteeseen kaikin puolin ja monessa asiassa. kuitenkin, aloin kehittää itseäni monitasoisesti elämän eri osa-alueilla. kun todella oivalsin mitä jatkuvasta uuden oppimisesta ja itsensä kehittämisestä on seurannut elämässäni, ei elämä ole enää hetkeäkään tuntunut turhalta tai masentavalta. ja tiedän, että vaikka mitä ikävyyksiä tulisin elämässäni kohtaamaan, minussa itsessäni on niin paljon voimaa ja iloa, etten silloinkaan menettäisi elämänhaluani.

mielestäni järkeviä juttuja joilla pääsee alkuun voi lukea esim. hidasta elämää -sivustolta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mistä sitä merkitykslelisyyttä voi sitten lapseton saada? Jos se syvä merkityksellisyys ja onni tulee vääntämällä lasten kanssa joulutorttuja? 

Monesti olen itsekin saanut kuulla noita iänikuisia latteuksia, kuinka "onni on pienissä asioissa" ja "asiat on liian hyvin jos on aikaa märehtiä "kaikkea turhaa" "(eli esim. tätä merkityksellisyyden ongelmaa). Ja sitten ne "kysypä syöpäpotilailta, mitä mieltä ne on sun eksistentiaalisista teinikriiseilyistäs!" -heitot. Hohhoijaa. Kyllä sen nyt jokainen järjellä tajuaa, että onpas hyvä ettei asiat ole vielä huonommin jne., mutta se tässä se ongelma varmaan ap:lla ja muutamalla muulla onkin: tajuaa järjellä että pitäisi olla kiitollinen ja onnellinen siitä mitä on, iloinen että asiat voisivat olla huonomminkin, mutta ei se vain aina riitä. Ja samaan aikaan tuntee itseään sen verran hyvin, että tietää että se merkityksellisyys ei tulisi myöskään siitä että tekee lapsen.

Onko siis muita vaihtoehtoja kuin a.) tehdä lapsi b.) hokea koko ajan itselleen, että mulla on vain asiat liian hyvin ja minä kermapersaus kehtaan märehtiä tämmöisiä, kun maailmassa on monia joilla asiat on huonomminen tai c.) tulla uskoon?

Jos valitsee elämänsä sellaiseksi, että kaikki on mahdollisimman helppoa (hankkii helpon työn; ei perusta perhettä; ei auta sukulaisia, vanhempia eikä naapureita; ei tee hyväntekeväisyyttä; ei harrasta mitään tosissaan; ei ota riskejä; ei luo mitään), on aika turha valittaa, että elämä on merkityksetöntä.

Itse ainakin autan muita ihmisiä.

Sinä kuvittelet että olen joku sohvan nurkassa uliseva nyhjääjä.

Olet väärässä.

Ja sinä kuvittelet, että merkityksettömyyden kokemuksesi on jotenkin ainutlaatuinen. Me kaikki olemme käyneet sen läpi.

Kaikki auttavat ihmisiä. Ajattelin auttamisella sellaista, jossa toimitaan omaishoitajana tai muuten nähdään vaivaa päivästä toiseen, vaikka ei huvittaisi.

Sinä kuvittelet että minä kuvittelen kokemukseni jotenkin ainutlaatuiseksi.

En ole milloinkaan missään väittänyt sellaista.

Sinä keksit sen nyt päästäsi.

Mäkin autan ihmisiä erään vapaaehtoistyön kautta. Silti, en ole siitä saanut kovin suurta valaistumista ja merkityksellisyydentunnetta. Onhan se ihan mukavaa ja jne. Silti minulla on merkityksetön olo. 

Välillä katselen jotakin scale of the universe tms. videoita youtubesta, kun oikein vellottaa tässä olossa :D Mitätöntä tuntuu olevan kaikki.

t. se joka kirjoitti ed. sivulla että a.) lapsi b.) hyväksyminen että olen märisevä kermapylly vai c.) uskoontulo

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mistä sitä merkitykslelisyyttä voi sitten lapseton saada? Jos se syvä merkityksellisyys ja onni tulee vääntämällä lasten kanssa joulutorttuja? 

Monesti olen itsekin saanut kuulla noita iänikuisia latteuksia, kuinka "onni on pienissä asioissa" ja "asiat on liian hyvin jos on aikaa märehtiä "kaikkea turhaa" "(eli esim. tätä merkityksellisyyden ongelmaa). Ja sitten ne "kysypä syöpäpotilailta, mitä mieltä ne on sun eksistentiaalisista teinikriiseilyistäs!" -heitot. Hohhoijaa. Kyllä sen nyt jokainen järjellä tajuaa, että onpas hyvä ettei asiat ole vielä huonommin jne., mutta se tässä se ongelma varmaan ap:lla ja muutamalla muulla onkin: tajuaa järjellä että pitäisi olla kiitollinen ja onnellinen siitä mitä on, iloinen että asiat voisivat olla huonomminkin, mutta ei se vain aina riitä. Ja samaan aikaan tuntee itseään sen verran hyvin, että tietää että se merkityksellisyys ei tulisi myöskään siitä että tekee lapsen.

Onko siis muita vaihtoehtoja kuin a.) tehdä lapsi b.) hokea koko ajan itselleen, että mulla on vain asiat liian hyvin ja minä kermapersaus kehtaan märehtiä tämmöisiä, kun maailmassa on monia joilla asiat on huonomminen tai c.) tulla uskoon?

Uskoon tuleminen ei ole vain joku c-vaihtoehto, vaan se on kaikista elämän perustoista ainoa, jolla on ikuinen ulottuvuus. Älä vähättele sitä.

___________________________________________________________________________________________________

** Jumala syntyi ihmiseksi Pojassa, Jeesuksessa Kristuksessa, sovitti ihmisten synnit Golgatan ristillä ja nousi kuolleista! Joka uskoo Jeesukseen sovittajanaan ja herranaan, perii ikuisen elämän. **

Ikävä juttu sinulle, jos Allah onkin oikeassa. Ja mistä tiedät, ettei ole? Sinulla ei ole mitään todisteita siitä eikä Raamattua voi sellaiseksi sanoa.

Mää oon miettiny et pitäiskö muuttaa johki keskelle ei mitään. Hommata elantonsa omavaraistaloudesta ja osittain myydä omia tuotteita, jolla sais sit hommattua sen mitä ei ite voi tuottaa.

Loppuskohan siinä miettimine et ei oo mitään merkitystä millää ku kokoajan näät konkreettisesti sun työn tuloksen ja suoran vaikutuksen elämääsi.

Olen osittain sitä mieltä että nykyajan fyysinen helppous on osasyynä ihmisten turhaurumiselle yms. Ihmisen keho ja aivot on luotu liikkumaan ja työskentelemään.

Vierailija kirjoitti:

Mäkin autan ihmisiä erään vapaaehtoistyön kautta. Silti, en ole siitä saanut kovin suurta valaistumista ja merkityksellisyydentunnetta. Onhan se ihan mukavaa ja jne. Silti minulla on merkityksetön olo. 

Välillä katselen jotakin scale of the universe tms. videoita youtubesta, kun oikein vellottaa tässä olossa :D Mitätöntä tuntuu olevan kaikki.

t. se joka kirjoitti ed. sivulla että a.) lapsi b.) hyväksyminen että olen märisevä kermapylly vai c.) uskoontulo

Se, että käy kerran viikossa vähän puuhastelemassa hyväntekeväisyyttä, ei tietenkään anna mitään merkitystä elämään.

Sori, uskovat, olen itsekin kristitty ja koen aivan samoja tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunteita kuin aloittajakin. Kyllä usko jonkinlaisen perimmäisen turvan antaa, mutta ei se minulta ainakaan ole poistanut sitä, että elämä voi tuntua ahdistavalta ja tarkoituksettomalta. Eikä siinä auta perhe tai lapsetkaan. Onkohan kyse jotenkin siitä, että on itseltään hukassa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mäkin autan ihmisiä erään vapaaehtoistyön kautta. Silti, en ole siitä saanut kovin suurta valaistumista ja merkityksellisyydentunnetta. Onhan se ihan mukavaa ja jne. Silti minulla on merkityksetön olo. 

Välillä katselen jotakin scale of the universe tms. videoita youtubesta, kun oikein vellottaa tässä olossa :D Mitätöntä tuntuu olevan kaikki.

t. se joka kirjoitti ed. sivulla että a.) lapsi b.) hyväksyminen että olen märisevä kermapylly vai c.) uskoontulo

Se, että käy kerran viikossa vähän puuhastelemassa hyväntekeväisyyttä, ei tietenkään anna mitään merkitystä elämään.

Sen sijaan, että kerrot mitä minä (ja moni muu) tekee väärin, niin voisit kertoa suuressa viisaudessasi että mikä on sinun mielestäsi sitten oikein. Keskusteluantisi on tällaista:

"Teenkö makkarakeittoa vai kalakeittoa?"

"no ei mikään keitto oo hyvä"

"no lasagnea vai pitsaa?"

"ei nyt mitään lasagnea tai pitsaa"

"no uunilohi vai uunilenkki"

"sen sijaan, että mietit lohta vai makkaraa, niin miettisit että mikä olisi hyvää!"

Ei elämällästä löydy mitään the tarkoitusta. Jos joku olisi löytänyt sellaisen niin se kyllä tiedettäisiin.

Elämästä voi tehdä niin siedettävää kuin suinkin vain pystyy, mutta koskaan ei mitään täyttymystä tule löytymään.

Ihmisiä on erilaista sorttia, jotkut jaksavat uppoutua autistisella innolla näpräämään jotain yhtä juttua, toiset ovat laaja-alaisempia eivätä jaksa motivoitua mistään yhdestä asiasta tolkuttoman paljoa.

Syntyykö merkityksettömyyden tunne helposta elämästä? Omalla kohdallani se ei ole mennyt niin. Minulle se kehittyi vähitellen kun menetin useita rakkaita ihmisiä, muutaman traagisella tavalla, sairastuin itse ja menetin työkykyni useaksi vuodeksi, tuli avioero, lapsettomuus, jouduin häirikön kiusaamisen kohteeksi jne. Nykyään olen työssä, kihloissa, on lemmikkejä, ulkomaanmatkoja, ystäviä, taloudellisesti asiat ok, mutta pään sisällä jatkuvasti kysymys, mikä ihmeen merkitys tällä on. Ja tunnen kyllä kiitollisuutta monesta asiasta, ei kyse ole tyytymättömyydestä. Olen ollutkoko elämäni myös vakaumuksellinen kristitty, mutta sen jälkeen kun matto lähti totaalisesti  jalkojen alta, uskon merkitys ei ole ollut entinen.

Jos jotakin sanoisin merkityksen tunteesta. Niin koin jotain sellaista, kun ystäväni sanoi jokin aikaa sitten että olen ollut hänen elämässään keskeinen ihminen hänen selviytymisen kannalta. Toisaalta olen joskus auttanut toisia uupumiseen asti. Se taas on lisännyt merkityksettömyyden/riittämättömyyden tunnetta. 

Vierailija kirjoitti:

Yksinkertainen ihminen on iloinen ja onnellinen kun saa tökösteltyä vaikka pellillisen joulutorttuja yksinkertaisten räkänokka lapsiensa kanssa.

Kaikki eivät mitenkään kykene tuntemaan mahtavaa onnistumisen elämystä sellaisista asioista.

Onpa ilkeä ja ikävä kommentti. Itse olen tutkitusti keskivertoa paljon älykkäämpi yksilö, mutta nautin silti joulutorttujen leipomisesta rakkaan pienen räkänokkapentuni kanssa. Lapset suhtautuvat ihan kaikkeen kuin maailman suurimpaan ihmeeseen, ja siinä se elämän merkityksellisyyden salaisuus lopulta onkin. Sokeina kulkevat ihmiset eivät näe, että maailma on täynnä ihmeitä alkaen ihan omasta kehostamme. Tärkeintä on tulla tietoiseksi, siis ihan oikeasti kiinnittää huomiota asioihin, joita pitää ehkä itsestäänselvyytenä. Ajattelepa vaikka kehomme kykyä parantaa itsensä, luonnon kykyä löytää kukoistamiskeinoja jopa betoniviidakossa, eläinten uskomattomia ja yliluonnolliselta tuntuvia aisteja (kuten vaikkapa boa- ja pyton-käärmeiden infrapuna-aisti) jne. Ei sillä ole lopulta mitään väliä, mitä yksilönä tekee ja saavuttaako jotain suurta vai elääkö kenties ihan tavallista keskivertoelämää. Universaalista näkökulmasta kaikki on joko yhtä arvokasta tai yhtä turhaa, minun mielestäni tuota ensimmäistä. Vertauskuvallisesti voisi sanoa, että sokea ihminen haluaa tulla nähdyksi, näkevä haluaa itse nähdä. Kumpi sinuun vetoaa?